Anna istuutui vaunuihin vielä tukalammassa mielentilassa kuin oli
ollut kotoa lähtiessään. Entisiin kärsimyksiin oli nyt liittynyt
loukatuksi ja hylätyksi joutumisen tunne, jonka Kittyn näkeminen oli
hänessä synnyttänyt.
-- Minne käskette? Kotiinko? kysyi Pjotr.
-- Niin, kotiin, sanoi Anna ajattelematta enää minne ajaisi.
"Ne katsoivat minuun kuin johonkin hirveään, käsittämättömään ja
eriskummalliseen. Mitähän tuo mies noin innokkaasti kertoo toiselle?"
ajatteli hän katsellen kahta ohikulkijaa. "Ikään kuin voisi sanoa
toiselle mitä tuntee! Minä aioin kertoa Dollylle, mutta oli hyvä,
etten kertonut. Kuinka hän olisi iloinnut onnettomuudestani! Hän
olisi kyllä salannut sen; mutta sielun pohjalla olisi ollut ilo
siitä, että minä olen saanut rangaistuksen niistä nautinnoistani,
joita hän on aina kadehtinut. Entä Kitty sitten: hän olisi ollut
vielä enemmän iloissaan. Minä näin hänen lävitseen. Hän tietää,
että minä olin hänen miehelleen tavallista ystävällisempi. Ja hän
on mustasukkainen ja vihaa minua. Vieläpä halveksiikin. Minä olen
hänen silmissään siveetön nainen. Jos olisin ollut siveetön nainen,
olisin kyllä voinut saada hänen miehensä rakastumaan itseeni... jos
olisin tahtonut. Ja tahdoinkin. Onpas tuo tyytyväinen itseensä",
ajatteli Anna katsoen vastaan ajavaa lihavaa, punakkaa herraa, joka
luuli häntä tuttavakseen ja kohotti kiiltävää hattuaan kaljusta,
kiiltävästä päästään, mutta huomasikin samassa erehtyneensä. "Hän
luuli tuntevansa minut. Mutta hän tunsi minua yhtä vähän kuin kukaan
koko maailmassa tuntee minua. En tunne itsekään. Minä tunnen omat
mielihaluni, mes appétits, kuten ranskalaiset sanovat. Nuo haluavat
tuota likaista jäätelöä. Sen he tuntevat varmasti ", ajatteli hän
katsoen kahta poikaa ja heidän vieressään seisovaa jäätelökauppiasta,
joka laski läkkipeltiastian alas päälaeltaan ja hankasi pyyheliinansa
reunalla hikisiä kasvojaan. "Kaikkien mieli tekee makeaa. Kun ei
ole makeisia, ottavat likaista jäätelöä. Niin Kittykin: kun ei
saanut Vronskia, otti Levinin. Ja hän kadehtii minua. Ja vihaa
minua. Kaikki me vihaamme toinen toistamme. Minä Kittyä, Kitty
minua. Se on tosiasia. Tjutkin coiffeur[99]... je me fais coiffer
par Tjutkin... Minä sanon tämän hänelle, kun hän tulee kotiin",
ajatteli hän hymyillen. Mutta samassa hän muisti, ettei hänellä enää
ollut ketään, jolle olisi voinut sanoa mitään huvittavaa. "Eikä
mitään hupaisaa eikä hauskaa ole olemassakaan. Kaikki on iljettävää.
Soitetaan iltakirkkoon, ja tuo kauppias tekee ristinmerkkejä niin
huolellisesti kuin pelkäisi pudottavansa jotain. Mitä varten nuo
kirkot, kellojen soitto ja koko tuo valhe? Vain siksi ettei näkyisi,
että me vihaamme toinen toistamme kuten nuo ajurit, jotka niin
kiukkuisesti ärhentelevät toisilleen. Jashvin sanoi, että tahtovat
riistää paidankin hänen yltään samoin kuin hänkin toisten yltä. Se on
totta se!"
Nämä ajatukset olivat vallanneet hänet niin, ettei hän muistanut
ajatellakaan omaa asemaansa, kun vaunut äkkiä pysähtyivät kotioven
eteen. Vasta nähdessään ovenvartijan tulevan vastaan hän muisti, että
oli lähettänyt kirjeen ja sähkösanoman.
-- Onko tullut vastausta? hän kysyi.
-- Katson heti, ovenvartija vastasi. Hän katsahti pöydälleen, otti
sieltä ohuen neliskulmaisen sähkösanoman ja antoi sen Annalle. "En
voi tulla ennen kello kymmentä. Vronski", luki hän.
-- Eikö lähetti ole vielä tullut?
-- Ei suinkaan, vastasi ovenvartija.
"Voi, jos niin on asianlaita, niin mitä tiedän mitä teen", sanoi
Anna itsekseen ja kiiruhti ylös tuntien epämääräisen vihan ja
kostonhalun kuohuvan sydämessään. "Minä lähden itse hänen luokseen.
Minä sanon hänelle kaiken ennen kuin lähden iäksi hänen luotaan. En
ole koskaan vihannut ketään niin kuin sitä ihmistä!" ajatteli Anna.
Hän värähti inhosta, kun näki Vronskin hatun naulapuussa. Hän ei
ajatellut sitä, että saapunut sähkösanoma oli vastaus hänen omaan
sähkösanomaansa ja ettei Vronski ollut vielä saanut hänen kirjettään.
Hän näki vain mielessään, kuinka Vronski tyynenä jutteli äitinsä ja
neiti Sorokinan kanssa iloiten hänen kärsimyksestään. "Täytyy lähteä
niin pian kuin suinkin", hän sanoi itselleen tietämättä vielä minne
lähtisi. Hän tahtoi mitä pikimmin paeta niitä tunteita, joita hän
tunsi tässä kauheassa talossa. Tämän talon palvelusväki, seinät ja
esineet herättivät hänessä vain inhoa ja vihaa ja ahdistivat häntä
kiusallisena taakkana.
"Niin, täytyy lähteä asemalle, ja jollei häntä näy, pitää matkustaa
sinne ja yllättää hänet." Anna katsoi sanomalehdestä junien kulkua.
Iltajuna lähtisi kello 8.02. "Siihen minä ehdin." Hän käski valjastaa
toiset hevoset ja ryhtyi sullomaan matkalaukkuunsa kaikkein
tarpeellisimpia tavaroita. Hän tiesi, ettei enää palaisi tähän
taloon. Kaikenlaisia suunnitelmia tulvi mieleen, ja yksi niistä
oli hämärä päätös matkustaa asemalla tai kreivittären huvilalla
tapahtuvan kohtaamisen jälkeen Nizegorodskin rautatietä ensimmäiseen
kaupunkiin ja jäädä sinne.
Päivällinen odotti ruokasalin pöydällä; Anna meni pöydän luo,
nuuhkaisi leipää ja juustoa, mutta huomasi heti, että kaiken
ruoan haju oli hänelle vastenmielinen, ja käski ajaa vaunut oven
eteen. Hänen tullessaan ulos rakennuksen varjo ulottui jo yli koko
kadun, ja oli selkeä ja lämmin ilta. Sekä Annushka, joka kantoi
hänen tavaroitaan, Pjotr, joka asetteli niitä vaunuihin, että
tyytymättömältä näyttävä kuskikin tuntuivat hänestä vastenmielisiltä
ja hermostuttivat häntä sanoillaan ja liikkeillään.
-- Sinua ei tarvita siellä, Pjotr.
-- Kukas lipun ostaa?
-- No samantekevää, tule sitten, sanoi Anna harmissaan.
Pjotr hyppäsi kuskin viereen, pani kädet lanteille ja käski ajaa
asemalle.