Ilma oli selkeä. Koko aamun oli sataa tihuuttanut, mutta nyt
taivas oli seestynyt. Peltikatot, jalkakäytävien laatat, ajotien
mukulakivet, ajoneuvojen pyörät, nahat ja metalliosat välkkyivät
toukokuun auringossa. Oli puolenpäivän aika ja liikenne kaduilla
vilkkaimmillaan.
Anna istui kimmoisien jousiensa varassa rauhallisen kevyesti
keinuvien vaunujen nurkassa ja mietti uudelleen viime päivän
tapahtumia. Ympäriltä kuului rattaiden lakkaamaton räminä,
vaikutelmat vaihtuivat nopeasti raikkaassa ulkoilmassa; ja nyt Anna
näki asemansa aivan toisessa valossa kuin ennen kotoa lähtöään. Nyt
ajatus kuolemastakaan ei tuntunut hänestä enää niin hirvittävältä
ja selkeältä eikä kuolema näyttänyt enää välttämättömältä. Nyt hän
soimasi itseään siitä alennustilasta, mihin oli itsensä päästänyt.
"Minä rukoilen häneltä anteeksi. Olen antautunut hänen armoilleen.
Tunnustanut itseni syylliseksi. Miksi? Enkö minä sitten voi elää
ilman häntä?" Ja vastaamatta tähän kysymykseen Anna alkoi lukea
ilmoituskilpiä. "Konttori ja varasto. Hammaslääkäri... Minä kerron
Dollylle kaiken. Hän ei pidä Vronskista. Se kyllä kirvelee,
mutta minä sanon kuitenkin hänelle kaiken. Hän pitää minusta ja
minä seuraan hänen neuvoaan... Minä en alistu enkä antaudu hänen
kasvatettavakseen. Filippov... Filippovin sämpylät... Sanovat heidän
vievän täältä taikinaa Pietariin. Moskovan vesi on niin hyvää. Entä
Mytishtshinon kaivovesi ja blinit." Ja hän muisti, miten hän kauan,
kauan sitten, kun hän oli vasta seitsemäntoista ikäinen, kävi tätinsä
kanssa Troitsassa. "Hevosilla vielä ajettiin. Olinko se tosiaan
minä punaisine käsineni?... Kuinka paljon siitä, mikä silloin
näytti niin ihanalta ja saavuttamattomalta, on käynyt mitättömäksi;
mitä silloin oli, on iäksi mennyttä. Olisinko minä silloin uskonut
joutuvani tällaiseen alennustilaan? Kuinka hän tulee ylpeäksi ja
tyytyväiseksi saadessaan minun kirjelappuni! Mutta minä näytän
hänelle!... Miten pahalta tuo maali haisee! Mitä varten ne aina
maalaavat ja rakentavat! Muoti- ja pukuliike", hän luki. Joku mies
tervehti häntä. Se oli Annushkan mies. "Meidän loisiamme", muisti hän
Vronskin sanat. "Meidän? Miksi meidän? On kauheaa, ettei voi nyhtää
menneisyyttä juurineen. Ei voi nyhtää, mutta voi haudata sen muiston.
Ja sen minä teen." Ja samassa hän muisti Aleksei Aleksandrovitshin
kanssa viettämänsä vuodet ja huomasi pyyhkäisseensä ne muististaan.
"Dolly arvelee, että minähän jätän jo toisen mieheni, ja katsoo minun
sen vuoksi olevan vaarassa. Enkä minä tahdokaan olla oikeassa. Mutta
minä en voi muuta!" hän sanoi ja oli vähällä itkeä. Samassa hän jo
mietti, mille nuo kaksi tyttöä noin mahtoivat hymyillä. "Luultavasti
rakkausasioille. He eivät tiedä kuinka ilotonta, kuinka alhaista
se on... Lapsia bulevardilla. Pojat leikkivät hevosta. Serjozha!
Minä kadotan kaikkeni enkä saa häntä takaisin. Niin, kaikki on
mennyttä, jollei hän palaa. Voi olla, että hän on myöhästynyt junasta
ja palannut jo kotiin. Taaskin tahdot alentua", hän sanoi omalle
itselleen. "Ei, minä menen Dollyn luo ja sanon hänelle suoraan että
olen onneton; olen ansainnut sen ja olen syypää siihen, mutta olen
niin onneton, auta minua. Nuo hevoset ja nämä vaunut -- kuinka minä
inhoan itseäni näissä vaunuissa -- kaikki on hänen; mutta minä en
enää näe häntä."
Anna astui portaita ylös miettien sanoja, joilla kertoisi kaiken
Dollylle, ja tahallaan ärsyttäen niillä sydäntään.
-- Onko ketään vieraita? kysyi hän eteisessä.
-- Katerina Aleksandrovna Levina, vastasi lakeija.
"Kitty! Se samainen Kitty, johon Vronski on ollut rakastunut",
ajatteli Anna, "ja jota hän kai vieläkin rakkaudella muistelee.
Harmittelee, ettei ottanut häntä. Mutta minua hän vihaa ja
harmittelee, että liitti elämänsä minun elämääni."
Annan tullessa sisarukset olivat paraikaa neuvottelemassa lapsen
imetyksestä. Dolly lähti yksin ottamaan vastaan vierasta, joka tuli
häiritsemään heidän keskusteluaan.
-- Etkö sinä siis ole lähtenyt vielä? Aioin tänä iltana tulla sinun
luoksesi, sanoi Dolly, -- kertomaan Stivan kirjeestä, jonka vastikään
sain.
-- Me saimme myös sähkösanoman, vastasi Anna katsellen ympärilleen
nähdäkseen Kittyn.
-- Hän kirjoittaa, ettei voi käsittää mitä Aleksei Aleksandrovitsh
oikeastaan tahtoo, mutta ettei hän lähde ilman vastausta.
-- Minä luulin, että täällä oli joku. Saanko lukea kirjeen?
-- Niin, onhan täällä Kitty, sanoi Dolly hämillään, -- hän jäi
lastenkamariin. Hän on ollut hyvin sairaana.
-- Minä kuulin. Saanko lukea kirjeen?
-- Minä tuon sen heti. Ei siinä sanota, ettei eroa saa. Stiva sanoo
päinvastoin, että on toiveita, sanoi Dolly pysähtyen ovelle.
-- Minä en tahdokaan, sanoi Anna.
"Kitty pitää alentavana tulla tapaamaan minua", ajatteli Anna
jäätyään yksin. "Kenties hänellä on oikeus tehdä niin. Mutta hänen,
joka itse on ollut rakastunut Vronskiin, hänen ei pitäisi näyttää
sitä minulle, vaikka niin olisikin. Minä tiedän, ettei yksikään
kunnollinen nainen voi ottaa minua vastaan tässä asemassani. Minä
tiedän, että ensimmäisestä hetkestä asti uhrasin hänelle kaikkeni.
Ja tämä on palkkani! Voi kuinka minä vihaan häntä! Ja miksi minun
piti tulla tänne. On vain vielä raskaampi ja pahempi olla." Hän kuuli
sisarusten äänen toisesta huoneesta. "Mitä minä sanon Dollylle?
Rupeanko Kittyn lohduksi kertomaan, kuinka onneton olen, ja alistunko
hänen suojeltavakseen? En ikinä. Eikä Dollykään siitä mitään
ymmärtäisi. Ja mitä minä hänelle sanoisin. Olisi vain hauska saada
nähdä Kittyä ja näyttää hänelle, kuinka minä halveksin kaikkia ja
kaikkea ja kuinka kaikki on minulle nyt yhdentekevää."
Dolly tuli kirje kädessään. Anna luki sen ja antoi Dollylle.
-- Minä tiesin kaiken, hän sanoi. -- Eikä se liikuta minua vähääkään.
-- Miten niin? Minä kyllä toivon parasta, sanoi Dolly katsoen
uteliaana Annaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annaa noin kummallisen
hermostuneessa tilassa. -- Koska sinä lähdet? kysyi hän.
Anna siristi silmiään ja katsoi vastaamatta eteensä.
-- Miksi Kitty piiloutuu minulta? hän sanoi katsoen oveen ja
punastuen.
-- Mitä hullutuksia! Hän imettää itse lastaan, ja kun se ei tahtonut
oikein luonnistua, minä neuvoin häntä... Hän on hyvillään, että saa
nähdä sinua. Hän tulee heti, puheli nolostunut Dolly, joka ei ollut
tottunut valehtelemaan. -- Kas siinä hän tulee.
Kuullessaan Annan tulleen Kitty oli aikonut pysytellä
lastenkamarissa; mutta Dolly oli houkutellut hänet muuttamaan
mielensä. Kooten voimansa Kitty astui saliin, meni punastuen Annan
luo ja ojensi kätensä.
-- Hauska nähdä, hän sanoi ääni väristen.
Kitty oli hämmentynyt taistelusta sielussaan: toisaalta hän suhtautui
tuohon huonoon naiseen vihamielisesti, toisaalta tahtoi olla tälle
ystävällinen. Mutta heti kun hän näki Annan kauniit, puoleensavetävät
kasvot, vihamielisyys katosi.
-- Minä en olisi ihmetellyt, vaikkette olisi tahtonutkaan tavata
minua. Olen niin tottunut kaikkeen. Te olette ollut sairaana? Niin,
te olette muuttunut, sanoi Anna.
Kitty tunsi, että Anna suhtautui häneen pahansuovasti. Hän selitti
pahansuopaisuutta kiusallisella asemalla, jossa Anna, hänen entinen
suojelijansa, tunsi nyt olevansa häneen nähden, ja hänen tuli tätä
sääli.
He puhelivat Kittyn sairaudesta, hänen lapsestaan ja Stivasta, mutta
mikään ei näyttänyt kiinnostavan Annaa.
-- Minä tulin sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi Anna nousten
tuoliltaan.
-- Koska te lähdette?
Mutta Anna ei taaskaan vastannut, vaan kääntyi Kittyn puoleen.
-- Olen hyvin iloinen siitä, että sain nähdä teidät, hän sanoi
ohuesti hymyillen. -- Olen kuullut teistä niin paljon joka puolelta,
myös teidän mieheltänne. Hän kävi luonani ja minä pidin hänestä
kovasti, hän lisäsi ilmiselvästi pahaa tarkoittaen. -- Missä hän on
nyt?
-- Hän lähti maalle, sanoi Kitty punastuen.
-- Sanokaa hänelle terveisiä minulta, sanokaa ehdottomasti.
-- Ehdottomasti, toisti Kitty naiivisti katsoen häntä osaaottavasti
silmiin.
-- No, hyvästi Dolly, ja suudelmaan Dollyä ja puristettuaan Kittyn
kättä Anna poistui kiireesti huoneesta.
-- Yhtä viehättävä kuin ennenkin. Kaunis hän on! Kitty sanoi jäätyään
sisarensa kanssa kahden. -- Mutta hänessä on jotain säälittävää.
Kauhean säälittävää!
-- Tänään hänessä oli jotain erikoista, sanoi Dolly. -- Kun
saatoin häntä eteiseen, minusta näytti kuin hän olisi ollut itkuun
purskahtamaisillaan.