"Lähti! Loppu tuli!" sanoi Anna itsekseen seisten ikkunan luona, ja
kuin vastakaikuna näihin sanoihin sammuneen kynttilän ja kamalan unen
yhteisvaikutelman kylmä kauhu täytti hänen sydämensä.
-- Ei, se on mahdotonta! hän huudahti ja huoneeseensa kiiruhdettuaan
soitti lujasti kelloa. Hänestä tuntui nyt niin kauhealta olla yksin,
ettei hän voinut odottaa palvelijan tuloa, vaan meni itse vastaan.
-- Tiedustelkaa, minne kreivi meni, hän sanoi. Palvelija vastasi,
että kreivi oli lähtenyt hevostalleille.
-- Kreivi käski sanomaan, että jos tahdotte mennä ajelemaan, vaunut
tulevat heti takaisin.
-- Hyvä. Odottakaa hetki. Minä kirjoitan heti kirjelapun. Lähettäkää
Mihailo viemään sitä tallille. Nopeasti.
Anna istuutui kirjoittamaan.
/# "Olen syypää. Tule kotiin, täytyy selvittää asiat. Tule Jumalan
tähden, minua niin pelottaa."
#/
Hän sulki kirjeen ja antoi sen palvelijalle.
Häntä pelotti jäädä yksin, joten hän lähti palvelijan jäljessä
huoneesta ja meni lastenkamariin.
"Ei se ole hän, ei läheskään hän! Missä ovat hänen siniset silmänsä
ja herttainen, ujo hymynsä?" oli Annan ensimmäinen ajatus, kun
hän näki pullean, punaposkisen, mustakiharaisen tyttärensä eikä
Serjozhaa, jonka hän sekaannuksissaan oli luullut tapaavansa
lastenkamarissa. Tyttö istui pöydän ääressä ja koputteli
kovaäänisesti ja itsepintaisesti pöydän pintaa vesikarahvin
tulpalla. Hänen mustat nappisilmänsä tuijottivat äitiä. Vastattuaan
englantilaiselle hoitajattarelle olevansa täysin terve ja lähtevänsä
huomenna maalle Anna istuutui tyttärensä viereen ja alkoi pyöritellä
karahvin tulppaa sen edessä. Mutta lapsen äänekäs, heleä nauru ja
kulmakarvojen värähdys toivat niin elävästi hänen mieleensä Vronskin,
että hän kiiruhti pois huoneesta itku kurkussa. "Onko tosiaan kaikki
lopussa? Ei, se on mahdotonta", ajatteli Anna. "Hän tulee takaisin.
Mutta kuinka hän voi selittää minulle tuon hymynsä ja sen, miksi hän
niin vilkastui puhellessaan tuon naisen kanssa? Mutta vaikkei hän
saisikaan sitä selitetyksi, minun täytyy koettaa uskoa. Jollen usko,
niin jäljellä on vain... mutta sitä minä en tahdo."
Anna katsahti kelloon. Kaksitoista minuuttia oli kulunut. "Nyt
hän on saanut kirjelapun ja on tulossa takaisin. Vain kymmenen
minuuttia enää... Mutta entä jollei hän tulekaan! Ei, tuleehan hän.
Hän ei saa nähdä, että olen itkenyt. Menen pesemään kasvoni. Niin,
olenko minä jo kammannut hiukseni vai enkö?" hän kysyi itseltään
eikä voinut muistaa. Hän koetti kädellään päätänsä. "Kai minä olen
kammannut, mutta en mitenkään muista milloin sen tein." Hän ei vielä
uskonut kättään, vaan meni suuren peilin luo nähdäkseen, oliko tukka
todellakin kammattu vai eikö. Tukka oli kammattu, mutta hän ei voinut
muistaa koska oli sen tehnyt. "Kuka tuo on?" ajatteli hän katsoen
kuumeisia kasvojaan ja oudosti välähteleviä silmiä, jotka tuijottivat
peilistä häntä vastaan. "Niin, minähän se olenkin", ymmärsi hän
yhtäkkiä, ja katsellessaan koko kuvaansa hän tunsi äkkiä hänen
suudelmansa kaulallaan ja hänen hartiansa värähtivät. Sitten hän
kohotti kätensä huulilleen ja suuteli sitä.
"Mitä tämä on? Minä olen tullut hulluksi", ja hän meni makuukamariin,
missä Annushka järjesteli huonetta.
-- Annushka, hän sanoi pysähtyen palvelustytön eteen ja katsoen
häneen tietämättä mitä sanoisi.
-- Darja Aleksandrovnan luohan te aioitte, sanoi palvelustyttö ikään
kuin ymmärtäen.
-- Darja Aleksandrovnanko luo? Niin, minä lähden. "Viisitoista
minuuttia sinne, viisitoista minuuttia takaisin. Hän on jo tulossa,
hän tulee heti." Anna otti kellon ja katsoi sitä. "Mutta kuinka hän
saattoi lähteä ja jättää minut tällaiseen tilaan? Kuinka hän voi elää
tekemättä sovintoa minun kanssani!" Hän meni ikkunan luo ja alkoi
katsoa kadulle. Ajan puolesta Vronskin olisi jo pitänyt ehtiä. Mutta
arvio saattoi olla väärä, ja Anna alkoi uudelleen muistella, milloin
Vronski oli lähtenyt kotoa, ja laskea minuutteja.
Sillä välin kun Anna kävi ruokasalin seinäkellon mukaan tarkistamassa
kelloaan, joku ajoi oven eteen. Anna kiiruhti ikkunaan ja näki
Vronskin vaunut. Mutta kukaan ei kuulunut tulevan portaita ylös, ja
alhaalta kuului puhetta. Lähetti oli tullut vaunuilla takaisin. Anna
meni häntä vastaan.
-- En tavannut kreiviä; oli lähtenyt Nizegorodskin rautatietä.
-- Mitä hän sanoi?... Anna uteli punakalta, iloiselta Mihailolta,
joka antoi hänelle kirjelapun takaisin.
"Mutta hänhän ei saanut sitä", muisti hän.
-- Mene viemään tämä sama kirje kreivitär Vronskajan huvilaan,
tiedäthän? Ja tuo heti vastaus, hän sanoi lähetille.
"Mutta minä itse, mitäs minä teen?" ajatteli hän. "Niin, minä lähden
Dollyn luo tosiaankin, muuten tulen hulluksi. Niin, minähän voin sitä
paitsi lähettää sähkösanoman." Ja hän kirjoitti sen:
/# "Minun on välttämätöntä saada puhua kanssanne, tulkaa heti."
#/
Lähetettyään sähkösanoman hän meni pukeutumaan. Kun hän oli
pukeutunut ja pannut hatun päähänsä, hän katsahti taas rauhalliseen,
hyvinvoivaan Annushkaansa. Annushkan pienistä, harmaista
hyväntahtoisista silmistä kuvastui selvästi säälivä osanotto.
-- Annushka rakas, mitä minä teen? nyyhkytti Anna vaipuen
voimattomana tuolille.
-- Mitä te nyt niin huolehditte, Anna Arkadjevna? Sattuuhan sitä
kaikenlaista. Menkää ajelemaan, niin virkistytte, neuvoi palvelijatar.
-- Niin, minä menen, Anna sanoi tointuen ja nousi. -- Jos
minun poissa ollessani tulee sähkösanoma, lähettäkää se Darja
Aleksandrovnan luo... Ei, minä tulen itse pian takaisin.
"Niin, ei pidä ajatella, pitää tehdä jotain, lähteä jonnekin, ennen
kaikkea lähteä tästä talosta", hän päätteli kuunnellen kauhuissaan
sydämensä hirveää jyskettä, lähti kiireesti ulos ja istuutui
vaunuihin.
-- Minne käskette? kysyi Pjotr asettuessaan kuskinpukille.
-- Znamenkalle, Oblonskille.