Koskaan ennen koko päivä ei ollut kulunut riidan merkeissä. Nyt
se oli tapahtunut ensimmäisen kerran. Se ei ollut enää pelkkää
riitaa. Se oli jo täydellisen kylmenemisen selvää tunnustamista.
Kuinka Vronski saattoikaan katsahtaa häneen sillä lailla kuin oli
katsonut tullessaan ottamaan kantakirjaa? Katsoa ja nähdä, että hänen
sydämensä oli pakahtumaisillaan epätoivosta, ja mennä kuitenkin
mykkänä ja tyynen välinpitämättömänä ohitse. Se ei ollut pelkkää
kylmyyttä, se oli suoranaista vihaa häntä kohtaan, ja syynä siihen
oli rakkaus toiseen naiseen, -- se oli selvä.
Ja muistellessaan Vronskin lausumia säälimättömiä sanoja Anna
ajatteli, mitä kaikkea muutakin Vronski olisi voinut ja tahtonut
hänelle sanoa, ja ärtyi yhä enemmän.
"Minä en pidättele teitä", hän olisi voinut sanoa. "Te voitte mennä
minne tahdotte. Varmaankaan ette ole tahtonut avioeroa miehestänne
siksi, että voisitte palata hänen luokseen. Palatkaa. Jos tarvitsette
rahaa, niin minä annan. Paljonko ruplia tarvitsette?"
Hän kuvitteli Vronskin lausuneen hänelle kaikki julmimmat sanat, mitä
karkea ihminen olisi voinut sanoa, eikä voinut antaa niitä tälle
anteeksi, aivan kuin Vronski olisi todellakin sanonut ne.
"Mutta eikö hän eilen vastikään vannonut minulle rakkauttaan, hän,
suora ja rehellinen mies? Olenhan minä niin monesti ennenkin ollut
turhaan epätoivoissani", hän puhui itselleen pian sen jälkeen.
Koko sen päivän, lukuun ottamatta Wilsonilla käyntiä, joka vei kaksi
tuntia, Anna oli viettänyt epäilyksissä ja epätietoisuudessa siitä,
oliko kaikki jo lopussa vai oliko vielä sovinnon toivoa, olisiko
heti pitänyt lähteä vai pitikö vielä kerran tavata Vronskia. Hän oli
odottanut koko päivän, ja kun hän illalla huoneeseensa poistuessaan
käski palvelustyttöään sanomaan, että hänen päätään särki, hän
päätteli: "Jos hän tulee välittämättä palvelijattaren sanoista, niin
hän rakastaa vielä. Jollei, kaikki on lopussa, ja silloin minä päätän
mitä minun on tehtävä!..."
Hän kuuli illalla Vronskin vaunujen tärinän, niiden pysähtymisen,
ovikellon soiton ja hänen askeleensa ja sananvaihtonsa
palvelijattaren kanssa: Vronski uskoi mitä hänelle sanottiin eikä
välittänyt tiedustella enempää. Siis nyt kaikki oli lopussa.
Kuolema näyttäytyi Annalle nyt elävästi ja kirkkaasti ainoana
keinona, joka voisi elvyttää entisen rakkauden Vronskin sydämessä,
jolla voisi rangaista häntä ja voittaa siinä taistelussa, jota Annan
sydämeen asettunut paha henki ei päästänyt sammumaan.
Nyt oli yhdentekevää, lähdettäisiinkö maalle vai eikö, samoin kuin
sekin, saataisiinko avioero vai eikö -- se oli kaikki tarpeetonta.
Täytyi vain rangaista häntä.
Kun hän kaatoi itselleen tavanomaisen määrän oopiumia ja ajatteli,
että tarvitsisi vain juoda koko pullollinen ja kuolisi, se
näytti hänestä niin helpolta ja yksinkertaiselta, että hän alkoi
jälleen nautinnolla ajatella, mitä tuskia Vronski tuntisi, kuinka
katkerasti tämä katuisi ja rakastaisi hänen muistoaan, kun kaikki
olisi jo myöhäistä. Hän makasi vuoteessaan silmät avoinna, katseli
loppumaisillaan olevan kynttilän valossa katon reunakoristetta ja
sille ulottuvaa vuodeverhon varjoa ja kuvitteli elävästi Vronskin
tunteita, kun ei häntä enää olisi. "Kuinka minä saatoin sanoa hänelle
ne sydämettömät sanat?" sanoisi Vronski silloin. "Kuinka minä saatoin
lähteä huoneesta sanomatta hänelle mitään? Nyt hän on poissa. Hän on
iäksi mennyt meiltä pois. Hän on siellä..."
Yhtäkkiä vuodeverhon varjo alkoi häilähdellä vallaten koko
katonreunuksen ja katon, toiset varjot kiitivät toiselta puolen
vastaan, pakenivat hetkeksi pois, mutta kiisivät jälleen entistä
nopeampina esiin, häilähtelivät, sulautuivat yhteen ja kaikki pimeni.
"Kuolema!" ajatteli Anna. Hänet valtasi sellainen kauhu, ettei hän
pitkään aikaan voinut käsittää missä oli, ei ollut löytää tikkuja
eikä saada vapisevin käsin sytytetyksi toista kynttilää loppuun
palaneen ja sammuneen sijaan. "Ei, olkoon mitä hyvänsä, kun vain saa
elää! Minähän rakastan häntä. Ja hänhän rakastaa minua! Pitää unohtaa
tämä", ajatteli hän tuntien kyynelten vierivän poskiaan pitkin
elämään palaamisen ilosta. Päästäkseen pelostaan hän meni kiireesti
Vronskin kamariin.
Vronski nukkui sikeästi. Anna meni hänen luokseen ja katseli häntä
kauan aikaa hänen kasvojaan ylhäältä valaisten. Nyt kun hän nukkui,
Anna rakasti häntä niin, ettei voinut pidättää hellyyden kyyneliä
häntä katsellessaan; mutta hän tiesi, että herätessään Vronski
katsoisi Annaa kylmin, itsetietoisen syyttömin katsein, ja ennen kuin
hän voisi puhua Vronskille rakkaudestaan, hänen täytyisi osoittaa,
kuinka väärin tämä oli häntä kohdellut. Anna ei herättänyt miestä
vaan palasi kamariinsa, ja toisen kerran oopiumia otettuaan hän
vajosi aamuyöllä painostavaan puolihorrokseen, tiedostaen silti
tilansa koko ajan.
Aamulla hän näki hirveän painajaisen, joka silloin tällöin oli
vaivannut häntä jo ennen kuin hän oli alkanut elää Vronskin
kanssa, ja hän heräsi siihen. Pörröpäinen ukonkänttyrä teki jotain
kumartuneena raudan ääreen, lasketellen järjettömiä ranskalaisia
sanoja, ja kuten aina tässä painajaisessa Anna tunsi nytkin
kauhukseen, ettei ukko kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan teki
rautoineen jotain hirveää hänen päänsä lähellä, ja se hirveä tehtiin
hänelle. Hän heräsi koko keho kylmässä hiessä.
Kun hän oli noussut, hän muisti eilispäivän kuin sumun läpi.
"Oli riita, niin kuin niin usein ennenkin. Minä sanoin päätäni
kivistävän, eikä hän tullut katsomaan. Huomenna me lähdemme, täytyy
tavata hänet ja valmistautua lähtemään", hän sanoi itselleen. Ja
saatuaan tietää Vronskin olevan työhuoneessaan Anna lähti hänen
luokseen. Mennessään salin poikki hän kuuli rattaiden pysähtyvän
pääovelle. Ikkunaan vilkaistessaan hän näki suljetut vaunut, joista
kurkisti nuori nainen syreeninvärinen hattu päässään. Hän puhui
jotain ovikelloa soittavalle lakeijalle. Alhaalta kuului puhetta,
minkä jälkeen joku tuli portaita ylös, ja pian kuuluivat salin
viereisestä huoneesta Vronskin askeleet: hän meni nopeasti eteiseen
ja portaita alas. Anna meni taas ikkunan luo. Nuori nainen, jolla
oli syreeninvärinen hattu, antoi hänelle käärön. Vronski sanoi
hänelle jotain hymyillen. Vaunut lähtivät, ja Vronski juoksi nopeasti
takaisin portaita ylös.
Sumu, joka Annan sielussa oli peittänyt kaiken, hajaantui äkkiä.
Eiliset tunteet pusersivat kipeää sydäntä uusin voimin. Hän ei voinut
enää käsittää, kuinka oli voinut alentua olemaan kokonaisen päivän
Vronskin talossa. Hän meni Vronskin huoneeseen ilmoittaakseen tälle
päätöksensä.
-- Ruhtinatar Sorokina kävi tyttärensä kanssa tuomassa minulle äidin
lähettämät rahat ja paperit. En saanut niitä eilen. Onko pääsi
jo terveempi? sanoi Vronski tyynesti koettaen olla näkemättä ja
ymmärtämättä Annan kasvojen synkkää ja ilkkuvaa ilmettä.
Anna seisoi keskellä lattiaa ja katsoi häneen kiinteästi eikä
sanonut mitään. Vronski vilkaisi häneen, rypisti kasvojaan ja luki
edelleen kirjettään. Anna kääntyi ja lähti hitaasti pois huoneesta.
Vronski olisi vielä voinut saada hänet kääntymään, mutta Anna oli jo
lähellä ovea ja Vronski oli yhä vaiti; vain paperiarkki kahisi hänen
kääntäessään kirjeen.
-- Niin, muuten, sanoi Vronski, kun Anna oli jo ovella, -- huomenna
me siis varmasti lähdemme? Eikö niin?
-- Te, mutta en minä, sanoi Anna kääntyen häneen päin.
-- Anna, näinhän ei voi elää...
-- Te, mutta en minä, toisti Anna.
-- Tämä käy jo sietämättömäksi!
-- Te... te saatte vielä katua, sanoi Anna ja poistui.
Annan epätoivoisen ilmeen pelästyttämänä Vronski hypähti pystyyn ja
aikoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta malttoi mielensä ja istuutui
jälleen puristaen hampaansa yhteen ja rypistäen kulmiaan. Tuo hänen
mielestään sopimaton uhkailu hermostutti häntä. "Minä olen koettanut
kaikkea", ajatteli hän, "tästedes on parasta olla kiinnittämättä
huomiota asiaan." Hän valmistautui lähtemään kaupungille ja uudelleen
äitinsä luo, jonka allekirjoitus hänen täytyi saada valtakirjaansa.
Anna kuuli hänen askeltensa äänen työhuoneesta ja ruokasalista.
Vierassalissa Vronski pysähtyi. Mutta hän ei poikennut Annan luo,
käski vain jättää oriin Voitoville. Sitten Anna kuuli kuinka rattaat
tulivat pääovelle, ovi avautui ja Vronski poistui. Mutta nyt Vronski
tuli uudelleen ovelle, ja joku juoksi ylös. Se oli kamaripalvelija,
joka kiiruhti hakemaan Vronskin hansikkaita. Anna meni ikkunan luo
ja näki, kuinka Vronski otti hansikkaat ylös katsomatta. Sitten hän
kosketti kädellään kuskin selkää ja sanoi tälle jotain. Ikkunoihin
vilkaisematta Vronski istuutui vaunuihin tavalliseen asentoonsa,
nostaen jalan toisen polven päälle. Vaunujen kääntyessä nurkan taakse
hän veti hansikasta käteensä.