-- No, oliko hauskaa? kysyi Anna mennen häntä vastaan
syyllisyydentuntoisen ja leppeän näköisenä.
-- Niin kuin tavallisesti, vastasi Vronski huomaten heti
ensimmäisellä katseella, että Anna oli hyvällä tuulella. Hän oli jo
tottunut noihin mielialan vaihteluihin ja oli siitä nyt erityisen
hyvillään, sillä oli nyt itsekin mitä parhaassa mielentilassa.
-- Mitä minä näen! Hyvä juttu! sanoi Vronski osoittaen eteisessä
olevia arkkuja.
-- Niin, kyllä nyt täytyy jo muuttaa. Minä kävin ajelemassa ja oli
niin kaunista, että tuli ikävä maalle. Ei kai sinua mikään pidättele?
-- En toki muuta toivokaan. Tulen heti, käyn vain vaihtamassa takin.
Pyydä tuomaan teetä.
Ja Vronski meni kamariinsa.
Oli jotain loukkaavaa siinä, että hän sanoi: "Hyvä juttu", niin
kuin sanotaan lapselle, kun se on lakannut kiukuttelemasta,
ja vielä loukkaavammalta Annasta tuntui vastakohtaisuus hänen
syyllisyydentuntoisen ja Vronskin itsetietoisen äänensävyn välillä.
Hänessä kuohahti hetkeksi taistelunhalu; mutta hän voitti itsensä,
sai halunsa tukahdutetuksi ja oli Vronskin tullessa yhtä iloinen kuin
äskenkin.
Kun Vronski oli tullut hänen luokseen, hän kertoi osaksi
jo valmiiksi miettimillään sanoilla päivänsä vietosta ja
maallemuuttosuunnitelmistaan.
-- Tiedätkö, että minä olen kuin inspiraation vallassa, puhui hän.
-- Mitä me täällä rupeamme odottamaan eron saantia? Yhtä hyvähän on
maallakin. En voi odottaa pitempään. En tahdo toivoa enkä kuulla
puhuttavan koko avioerosta. Olen päättänyt, ettei sillä tule olemaan
vaikutusta minun elämääni. Oletko sinäkin samaa mieltä?
-- Olen, olen! sanoi Vronski katsahtaen levottoman Annan
kiihottuneisiin kasvoihin.
-- Mitä te teitte siellä? Keitä kaikkia oli? kysyi Anna oltuaan
hetkisen vaiti.
Vronski sanoi vieraiden nimet. -- Päivällinen oli mainio, ja
venekulkue ja kaikki muu oli oikein viehättävä, mutta Moskovassahan
kaikkeen pitää sotkea jotain naurettavaa. Joku nainen, Ruotsin
kuningattaren uimaopettaja, esitteli taitojaan.
-- Kuinka? Uiko hän? kysyi Anna kasvot synkistyen.
-- Ui. Jossain punaisessa uimapuvussa, vanha, ruma nainen. No, koska
me siis lähdemme?
-- Mikä tyhmä päähänpisto! Uiko hän jotenkin erityisesti? sanoi Anna
vastaamatta Vronskin kysymykseen.
-- Siinä ei ollut kerrassaan mitään erikoista. Sitähän minä juuri
sanon, kauhean tyhmää. Niin, koska sinä olet ajatellut että lähdemme?
Anna ravisti päätään ikään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.
-- Milloin lähdemme? Mitä pikemmin, sen parempi. Huomenna emme ehdi.
Ylihuomenna.
-- Niin... odotas. Ylihuomenna on sunnuntai, minun täytyy käydä
äitini luona, sanoi Vronski ja hämmästyi, sillä tuskin hän oli
ehtinyt sanoa äitinsä nimen, kun hän jo tunsi Annan katsovan häntä
tiiviisti ja epäluuloisesti. Vronskin hämmennys antoi varmuutta
Annan epäluuloille. Hän sävähti punaiseksi ja vetäytyi kauemmaksi
Vronskista. Ruotsin kuningattaren uimaopettajattaren sijasta hänen
mieleensä tuli nyt ruhtinatar Sorokina, joka asui maalla lähellä
Moskovaa kreivitär Vronskin kanssa.
-- Siellä sinä voit käydä huomenna, sanoi Anna.
-- Enpäs voi. Minun pitää saada sieltä valtakirja ja rahaa ja niitä
ei saa vielä huomenna, vastasi Vronski.
-- Jos niin on, niin emme lähde ollenkaan.
-- No mutta miksi?
-- Minä en lähde myöhemmin. Maanantaina tai ei koskaan!
-- Miksi juuri niin? kysyi Vronski kuin ihmeissään. -- Eihän siinä
ole mitään järkeä.
-- Sinun mielestäsi siinä ei ole järkeä, sillä sinä et välitä minusta
vähääkään. Sinä et tahdo ymmärtää minun elämääni. Ainoa, mikä on
vähänkin pitänyt täällä mieltäni virkeänä, on Hanna. Sinä pidät sitä
teeskentelynä. Sinähän sanoit eilen, etten minä pidä tyttärestäni,
vaan teeskentelen pitäväni kasvatistani ja että se on luonnotonta.
Minä tahtoisin tietää, millainen elämä täällä voisi olla minulle
luonnollista.
Hetkeksi hän tointui ja kauhistui, kun huomasi pettäneensä äskeiset
aikeensa. Mutta vaikka hän tiesikin kulkevansa tuhoaan kohti, hän ei
voinut hillitä itseään, olla näyttämättä, kuinka väärässä Vronski
oli, eikä alistua hänen tahtonsa alle.
-- Minä en ole koskaan sanonut niin. Minä sanoin, etten pidä tuosta
oudosta kiintymyksestäsi.
-- Miksi sinä et puhu totta, vaikka kerskailet suoruudellasi?
-- Minä en kerskaile koskaan enkä myöskään valehtele koskaan, Sanoi
Vronski pidätellen vihaa, joka kohosi hänen sielussaan. -- On hyvin
ikävää, jollet sinä kunnioita...
-- Kunnioitus on keksitty sen tyhjän paikan peitoksi, missä rakkauden
pitäisi olla. Ja jollet sinä enää rakasta minua, niin on parempi ja
rehellisempi sanoa se suoraan.
-- Ei, tämä käy jo sietämättömäksi! huudahti Vronski nousten
tuoliltaan. Hän pysähtyi Annan eteen ja lausui hitaasti: -- Minkä
tähden sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni? Hän näytti siltä
kuin olisi voinut sanoa vielä paljon muutakin, mutta olisi hillinnyt
itsensä. -- Sillä on rajansa.
-- Mitä te sillä tarkoitatte? huudahti Anna katsoen kauhuissaan sitä
selvää vihan ilmettä, mikä näkyi Vronskin kasvoista ja varsinkin
hänen julmista, uhkaavista silmistään.
-- Minä tarkoitan... Vronski aloitti, mutta pysähtyi. -- Minun
täytyy kysyä: mitä te minusta tahdotte?
-- Mitä minä voin tahtoa? Minä voin tahtoa vain sitä, ettette
jättäisi minua, eikö niin? sanoi Anna ymmärtäen kaiken, minkä Vronski
oli jättänyt sanomatta loppuun. -- Mutta sitä minä en tahdo, se on
toisarvoista. Minä tahdon rakkautta, mutta sitä ei ole. Se on kaikki
lopussa.
Hän lähti ovea kohti.
-- Älähän mene! sanoi Vronski hellittämättä kulmiensa synkkää poimua,
mutta pidätellen häntä kädestä. -- Mistä on kyse? Minä sanoin, että
matkaa on lykättävä päivää myöhemmäksi, ja sinä sanoit siihen, että
minä valehtelen ja olen epärehellinen ihminen.
-- Niin, ja minä toistan vielä, että mies, joka soimaa minua
siitä, että on uhrannut kaikkensa minulle, hän sanoi muistellen
aikaisemmassa riidassa lausuttuja sanoja, -- on pahempi kuin
epärehellinen mies. Hän on sydämetön mies.
-- Ei, kärsimykselläkin on rajansa! Vronski huudahti ja päästi
nopeasti hänen kätensä irti.
"Hän vihaa minua, se on selvä", ajatteli Anna ja lähti vaiti,
epävarmoin askelin pois huoneesta. "Hän rakastaa toista, se on
vieläkin selvempi", hän vakuutti itselleen tultuaan huoneeseensa.
"Minä etsin rakkautta, mutta sitä ei ole. Siis kaikki on lopussa",
toisti hän äsken lausumansa sanat, "ja täytyy lopettaa."
"Mutta miten?" kysyi hän itseltään ja istuutui nojatuoliin peilin luo.
Ajatukset kiersivät nopeasti hänen päässään. Minne hän nyt lähtisi,
tädinkö luo, joka oli hänet kasvattanut, vaiko Dollyn luo, vai
lähtisikö hän ypöyksin ulkomaille? Mitä Vronski nyt mahtoi tehdä
yksin työhuoneessaan! Olikohan tämä lopullinen riita, vai olisiko
sopu vielä mahdollinen? Mitähän hänen entiset pietarilaistuttavansa
nyt sanoisivat ja mitenkähän Aleksei Aleksandrovitsh ottaisi vastaan
tiedon heidän väliensä rikkoutumisesta?... Näitä ja muita ajatuksia
kierteli hänen päässään, mutta hän ei antautunut koko sielullaan
niiden valtaan. Hänen sielussaan oli jokin epäselvä ajatus, ainoa
asia, joka kiinnosti häntä, mutta hän ei kyennyt tiedostamaan sitä
selkeästi. Muistettuaan vielä kerran Aleksei Aleksandrovitshin hän
muisti myös viimeistä lapsivuodettaan seuranneen sairautensa ja sen
tunteen, joka silloin oli pitänyt häntä vallassaan. "Miksi en saanut
kuolla?" hän muisti silloin lausumansa sanat ja silloisen tunteensa.
Ja hän ymmärsi yhtäkkiä, mitä hänen sielussaan liikkui. Niin, se oli
se ajatus, joka yksin ratkaisi kaiken. "Kuolla!..."
"Kuolema pyyhkii pois kaiken -- Aleksei Aleksandrovitshia ja
Serjozhaa painavan häpeän ja minun oman kauhean häpeäni. Ja silloin
hänkin katuu, säälii ja rakastaa minua ja tuntee tuskaa tähteni." Hän
istui nojatuolissa, itsesäälin hymy kasvoilleen jähmettyneenä, ja
irrotteli ja työnteli takaisin vasemman kätensä sormuksia, kuvitellen
elävästi Vronskin tunteita hänen kuolemansa jälkeen.
Vronskin lähestyvät askeleet herättivät hänet ajatuksistaan. Hän oli
panevinaan pois sormuksiaan eikä edes kääntynyt tulijaan päin.
Vronski tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä ja sanoi hiljaa:
-- Anna, lähdetään huomenna, jos sinä tahdot. Olen suostuvainen
kaikkeen.
Anna oli vaiti.
-- Mitä? kysyi Vronski.
-- Itsehän tiedät, sanoi Anna ja voimatta enää pidättyä purskahti
itkemään.
-- Hylkää minut, hylkää! nyyhkytti hän. -- Minä matkustan huomenna
pois... Teen vielä muutakin. Kuka minä olen? turmeltunut nainen, kivi
sinun kaulassasi. En tahdo kiusata sinua, en! Päästän sinut vapaaksi.
Sinä et rakasta minua, sinä rakastat toista!
Vronski rukoili häntä rauhoittumaan ja vakuutti, ettei hänen
mustasukkaisuudellaan ollut perustan häivääkään, ettei hän koskaan
ollut lakannut rakastamasta Annaa, vaan rakasti nyt vielä enemmän
kuin ennen.
-- Anna, miksi sinä kidutat noin itseäsi ja minua? Vronski puheli
suudellen hänen käsiään. Vronskin kasvoista kuvastui hellyys,
ja Anna luuli kuulleensa kyynelten vivahteen hänen äänessään ja
tunsi kyynelten kosteutta kädellään. Ja yhtäkkiä muuttui hurja
mustasukkaisuus hurjaksi, kiihkeäksi hellyydeksi; hän syleili
Vronskia peittäen suudelmin tämän pään, kaulan ja kädet.