Siihen, että perhe-elämässä voitaisiin saada jotain aikaan, tarvitaan
joko täysi eripuraisuus tai rakkaudellinen sopu. Kun puolisoiden
suhteet ovat epämääräiset eikä vallitse kumpikaan näistä tiloista, ei
voi ryhtyä mihinkään.
Monet perheet jähmettyvät vuosikausiksi vanhoihin, kumpaakin puolisoa
tympäiseviin asemiin vain sen tähden, ettei ole täyttä eripuraa eikä
täyttä sopua.
Sekä Annalle että Vronskille oli elämä Moskovan kesäisen auringon
synnyttämässä kuumuudessa ja pölyssä, joka oli jo ehtinyt painaa
leimansa myös bulevardien puiden nuoriin lehtiin, aivan sietämätöntä.
Mutta vaikka olikin jo aikoja sitten päätetty muuttaa maalle
Vozdvizenskojeen, asuivat he yhä molemmille tukalaksi käyneessä
Moskovassa, koska heidän välillään ei ollut viime aikoina vallinnut
yksimielisyyttä.
Siihen ärtymykseen, joka heidät erotti, ei ollut mitään ulkonaista
syytä, ja kaikki selvittely-yritykset olivat vain pahentaneet sitä.
Se oli sisäistä laatua ja perustui siihen, että Anna vaistosi
Vronskin rakkauden vähenevän, Vronski taas katui siitä, että oli
saattanut itsensä Annan takia niin tukalaan asemaan, jota tämä ei
edes koettanut huojentaa, vaan päinvastoin vaikeutti yhä enemmän.
Kumpikaan ei ilmaissut ärtymyksensä syytä, vaan katsoi toisen tekevän
väärin ja koetti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa todistaa sitä
toiselle.
Annalle Vronski oli kaikkine tottumuksineen, ajatuksineen, haluineen,
koko sielullisine ja fyysisine olemuksineen pelkkää rakkautta
naisiin, ja tämän rakkauden olisi Annan käsityksen mukaan pitänyt
kohdistua vain häneen. Tämä rakkaus oli vähentynyt; siispä Vronskin
oli täytynyt kohdistaa osa rakkaudestaan toisille tai toiselle
naiselle, Anna arveli ja oli mustasukkainen. Tämä mustasukkaisuus
ei kohdistunut vielä kehenkään erityiseen naiseen, vaan Vronskin
rakkauden vähenemiseen, mutta etsiskeli alituisesti kohdettaan
siirtyen pienimmästäkin viittauksesta kohteesta toiseen. Hän oli
mustasukkainen milloin niille karkeille naisille, joiden kanssa
Vronski naimattomien ystäviensä houkuttelemana helposti saattoi
joutua kosketuksiin, milloin seurapiirien naisille, joita Vronski
saattoi tavata, milloin taas kuvitellulle nuorelle naiselle, jonka
kanssa Vronski aikoi mennä naimisiin hyläten hänet. Viimeksi mainittu
mustasukkaisuus vaivasi Annaa kaikkein eniten varsinkin siksi,
että Vronski oli itse avomielisenä hetkenä varomattomasti kertonut
Annalle, kuinka vähän hänen äitinsä ymmärsi häntä, kun saattoi
yrittääkään houkutella häntä naimisiin ruhtinatar Sorokinan kanssa.
Mustasukkaisuudessaan Anna vihasi Vronskia ja haki kaikesta aihetta
vihalleen. Hän syytti Vronskia kaikesta, mikä häntä vaivasi ja painoi
hänen nykyisessä asemassaan: Vronski oli syypää hänen kiusalliseen
odotuksen tilaansa, jossa hän oli koko Moskovan-aikansa elänyt,
Aleksei Aleksandrovitshin vitkasteluun ja epäröintiin ja hänen
ikävään ja yksinäiseen erakkoelämäänsä. Jos Vronski olisi rakastanut,
hän olisi ymmärtänyt Annan aseman raskauden ja pelastanut tämän
siitä. Juuri Vronskin takiahan oli muutettu pois maalta, missä Anna
olisi tahtonut olla, ja asetuttu Moskovaan, jonka seuraelämää Vronski
kaipasi. Näin Vronski oli saattanut hänet kauheaan asemaan, jonka
raskautta ei itse tahtonut käsittää. Hänhän oli syypää siihenkin,
että Anna oli iäksi erotettu pojastaan.
Myöskään heidän välisensä harvat hellät hetket eivät tyynnyttäneet
Annaa; hän huomasi nyt Vronskin hellyydessä sellaisen tyyneyden ja
varmuuden vivahteen, mitä ei ollut ennen ollut ja mikä hermostutti
häntä.
Oli jo hämärä. Odotellen Vronskia kotiin poikamiespäivällisiltä Anna
käveli edestakaisin Vronskin työhuoneessa, mihin vähiten kuului kadun
humina, ja hautoi mielessään eilisen riidan kirvelevää muistoa. Hän
koetti johdattaa mieleensä riidan aihetta, mutta ei tahtonut päästä
irtautumaan muistiin syöpyneistä loukkaavista sanoista, joita oli
molemmin puolin lausuttu. Viimein hän muisti riidan syyn eikä pitkään
aikaan voinut uskoa, että eripura oli saanut alkunsa niin viattomasta
ja toisarvoisesta asiasta. Niin se kuitenkin oli. Kaikki oli alkanut
siitä, että Vronski oli puhunut ivallisesti naiskymnaaseista pitäen
niitä tarpeettomina, ja Anna oli puolustanut niitä. Vronski ei
yleensäkään antanut suurta arvoa naisten sivistykselle ja hän oli
sanonut, ettei Hanna, Annan englantilainen kasvatti, tarvinnut
fysiikan tietoja.
Se oli ärsyttänyt Annaa. Hän oli nähnyt siinä vihjeen omiin töihinsä
kohdistuvasta ylenkatseesta. Niinpä hän oli miettinyt lauseen, jonka
piti olla kosto.
-- Minä en enää odotakaan, että te ottaisitte minun tunteeni huomioon
niin kuin rakastava ihminen voi tehdä, mutta olin kuitenkin toivonut
enemmän hienotunteisuutta, hän oli sanonut.
Ja Vronski oli tosiaankin punastunut harmista ja sanonut jotain
katkeraa. Anna ei muistanut mitä hän itse oli vastannut, mutta
silloin Vronski oli lausunut jotain, minkä silminnähtävänä
tarkoituksena oli loukata häntä:
-- Minä en tosiaankaan pidä teidän kiintymyksestänne tuohon tyttöön,
sillä minä näen, että se on luonnotonta, Vronski oli sanonut.
Tuo kovuus, jolla Vronski koetti särkeä sen maailman, jonka
Anna oli niin suurella vaivalla rakentanut itselleen raskaan
elämänsä kärsimykset kestääkseen, ja se vääryys, joka ilmeni hänen
syytöksessään, kun hän sanoi Annan teeskentelevän, sai Annan
suunniltaan.
-- On ikävä, että yksistään karkea ja aineellinen on teistä
luonnollista ja ymmärrettävää, oli Anna sanonut ja lähtenyt huoneesta.
Kun Vronski eilisiltana oli tullut hänen luokseen, he eivät olleet
maininneet sanaakaan tuosta riidasta. Silti kumpikin oli tuntenut,
että riita oli sovittu mutta ei unohdettu.
Tänään Vronski oli ollut koko päivän poissa kotoa, ja Annasta tuntui
niin yksinäiseltä ja niin ikävältä olla epäsovussa Vronskin kanssa,
että hän halusi unohtaa kaiken, antaa anteeksi ja sopia tämän kanssa,
syyttää itseään ja tunnustaa hänet syyttömäksi.
"Minä olen itse syypää. Olen ärtyisä ja järjettömän mustasukkainen.
Minä teen sovinnon hänen kanssaan ja me lähdemme maalle, siellä minä
rauhoitun jälleen", hän puheli itselleen.
"Luonnotonta", hän muisti yhtäkkiä tuon sanan, jolla hän ymmärsi
Vronskin tahtoneen haavoittaa häntä. "Minä tiedän mitä hän tarkoitti;
hän tahtoi sanoa, että on luonnotonta rakastaa vierasta lasta eikä
omaansa. Mitä hän tietää äidinrakkaudesta, minun rakkaudestani
Serjozhaan, jonka minä uhrasin hänen takiaan! Mutta miksi hän tahtoi
haavoittaa minua. Ei, hän rakastaa toista naista, toisin ei voi olla."
Ja huomatessaan, että koettaessaan rauhoittaa itseään hän oli taas
tehnyt saman kierroksen kuin niin monesti ennenkin ja palannut
entiseen ärtymykseensä, hän kauhistui itseään. "Onko se tosiaankin
mahdotonta? Enkö minä todellakaan voi ottaa syytä niskoilleni?"
hän kysyi itseltään ja aloitti taas alusta. "Hän on vilpitön ja
rehellinen ja rakastaa minua. Minä rakastan häntä ja pian tulee
avioeropäätös. Mitä minä enää muuta tahdon? Minä tarvitsen lepoa ja
luottamusta ja minä otan syyn niskoilleni. Niin, nyt kun hän tulee
kotiin, sanon, että syy oli minun, vaikkei se minun ollutkaan, ja me
lähdemme maalle."
Ja välttääkseen enempää ajattelua ja uutta ärtymystä hän soitti
kelloa, käski tuoda arkut sisään ja alkoi pakata maallemuuttoa varten.
Vronski tuli kotiin kymmenen aikaan.