Stepan Arkadjevitsh oli aivan ällistynyt noista omituisista puheista,
jotka olivat hänelle aivan outoja. Pietarin elämän moninaisuus
vaikutti häneen yleensä kiihottavasti Moskovan yksitoikkoisuuden
jälkeen. Hän piti läheisten ja tuttujen piirien ajatustapojen
kirjavuudesta ja ymmärsi sitä. Mutta tässä vieraassa piirissä
hän ällistyi ja joutui hämilleen eikä voinut käsittää kaikkea.
Kuunnellessaan kreivitär Lidia Ivanovnaa ja tuntien kasvoillaan
Landaun kauniiden silmien -- hän ei oikein tiennyt lapsellistenko vai
veijarimaisten -- katseen Stepan Arkadjevitsh tunsi päänsä käyvän
omituisen raskaaksi.
Mitä erilaisimmat ajatukset kiertelivät hänen päässään. "Marie
Sanina iloitsee siitä, että hänen lapsensa on kuollut... Kun saisi
vetäistä henkisavut... Täytyy vain uskoa tullakseen pelastetuksi,
ja munkit eivät tiedä miten se on tehtävä; kreivitär Lidia Ivanovna
tietää... Miksi minun pääni on niin raskas? Konjakistako vai noista
kummallisista puheista? En ole sentään tainnut tehdä vielä mitään
sopimatonta. Mutta se pyytäminen minun täytyy jättää. Sanovat,
että niillä on tapana panna rukoilemaan. Kun eivät vain pakottaisi
siihen minuakin. Se olisi jo liian tyhmää. Mitä roskaa hän lukenee,
mutta ääntää hyvin. Landau -- Bezzubov, miksi hän on Bezzubov?"
Yhtäkkiä Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen leukansa alkoi
väkisinkin vetäytyä haukotukseen. Hän siveli poskipartaansa peittäen
haukotuksensa ja ravistautui hereille. Mutta pian sen jälkeen hän
tunsi jo nukkuvansa ja olevansa kuorsaamaisillaan. Hän havahtui
kuullessaan kreivitär Lidia Ivanovnan äänen sanovan: "Hän nukkuu."
Stepan Arkadjevitsh säpsähti tuntien joutuneensa kiinni rikoksesta.
Mutta samassa hän huomasi lohdutuksekseen, että sanat "hän nukkuu"
tarkoittivat Landauta eikä häntä. Ranskalainen oli vaipunut uneen
samoin kuin Stepan Arkadjevitshkin. Mutta kun Stepan Arkadjevitshin
uni, kuten hän itse arveli, olisi loukannut heitä (eikä hän
oikeastaan osannut arvella sitäkään, niin outoa kaikki hänestä
oli), Landaun uni sen sijaan ilahdutti heitä suuresti, varsinkin
kreivitärtä.
-- Mon ami[92], Lidia Ivanovna sanoi, kohotti varovasti
silkkihameensa poimuja, etteivät ne kahisisi, ja kutsui
kiihdyksissään Kareninia mon ami'ksi, -- donnez lui la main.
Vous voyez[93]? Ssh! suhisi hän lakeijalle, joka taas ilmaantui
huoneeseen. -- Ei oteta vastaan.
Ranskalainen nukkui tai teeskenteli nukkuvansa, pää nojatuolin
selustaa vasten, ja liikutteli polvella retkottavaa hikistä kättään
kuin tavoitellen jotakin. Aleksei Aleksandrovitsh nousi varovasti
ylös, mutta satutti jalkansa pöydän jalkaan, meni ranskalaisen luo
ja otti häntä kädestä. Stepan Arkadjevitsh nousi myös ja katseli
silmät selällään kumpaakin koettaen havahtua, jos nukkui. Mutta se ei
ollut unta. Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen päähänsä tuli yhä
tukalampi olo.
-- Que la personne qui est arrivée la dernière, celle qui demande,
qu'elle sorte. Qu'elle sorte[94]! lausui ranskalainen avaamatta
silmiään.
-- Vous m'excuserez, mais vous voyez. Revenez vers dix heures, encore
mieux demain[95], kuiskasi ruhtinatar.
-- Qu'elle sorte![96] toisti ranskalainen kärsimättömästi.
-- C'est moi, n'est ce pas[97]? ja saatuaan myöntävän vastauksen
lähti Stepan Arkadjevitsh varpaillaan huoneesta unohtaen sekä oman
että sisarensa asian ja haluten vain päästä sieltä pois kuin mistäkin
saastutetusta talosta. Kiiruhdettuaan kadulle hän jutteli kauan ja
laski leikkiä ajurin kanssa koettaen mahdollisimman nopeasti päästä
ennalleen.
Ranskalaisessa teatterissa, johon hän ehti vähän ennen viimeistä
näytöstä, ja sitten ravintolassa samppanjamaljojen ääressä hän
hengitti taas omaa ilmaansa. Mutta sittenkin hän oli koko illan
huonolla tuulella.
Palattuaan Pjotr Oblonskin luo, jonka kodissa hän Pietarissa majaili,
Stepan Arkadjevitsh sai kirjelapun Betsyltä. Tämä kirjoitti kovasti
haluavansa jatkaa eilistä keskustelua ja pyysi häntä huomenna
tulemaan luokseen. Tuskin hän oli ehtinyt lukea kirjelappua ja
nyrpistää sille nenäänsä, kun alhaalta kuului jotain raskasta
kantavien ihmisten askelten töminää.
Stepan Arkadjevitsh meni katsomaan. Siellä tuotiin kotiin nuortunutta
Pjotr Oblonskia. Hän oli niin juovuksissa, ettei voinut astua
portaita ylös. Mutta nähtyään Stepan Arkadjevitshin hän käski asettaa
itsensä jaloilleen. Vieraansa tuella hän meni tämän makuukamariin,
missä alkoi kertoilla illanvietostaan ja nukahti siihen.
Stepan Arkadjevitsh oli alakuloisella tuulella, mitä hänelle sattui
harvoin, eikä voinut pitkään aikaan saada unta. Mitä ikinä hän
muistelikin, kaikki oli iljettävää, mutta kaikkein iljettävimpänä,
aivan kuin häpeän tahraamana, hänen mieltään kaiveli kreivitär Lidia
Ivanovnan luona vietetty ilta.
Toisena päivänä hän sai Aleksei Aleksandrovitshilta tiukan kieltävän
vastauksen Annan avioeropyyntöön ja ymmärsi, että päätös perustui
siihen, mitä ranskalainen oli eilen sanonut todellisessa tai
teeskennellyssä unessaan.