Nautittuaan Barnjanskin luona oivan päivällisen ja runsaasti
konjakkia Stepan Arkadjevitsh tuli hiukan myöhästyneenä kreivitär
Lidia Ivanovnan luo.
-- Ketä muita on kreivittären luona? Onko ranskalainen? kysyi Stepan
Arkadjevitsh ovenvartijalta katsellen Aleksei Aleksandrovitshin
tuttua päällystakkia ja toista omituisen lapsekasta, soijilla
varustettua päällystakkia.
-- Aleksei Aleksandrovitsh Karenin ja kreivi Bezzubov, vastasi
ovenvartija ankarasti.
"Ruhtinatar Mjahkaja arvasi siis oikein", ajatteli Stepan
Arkadjevitsh astuen portaita ylös. "Omituista! Olisi sentään hyvä
päästä kreivitär Lidian ystävyyteen. Hänellä on suuri vaikutusvalta.
Jos hän sanoo vain sanankin Pomorskille, niin asiani on varma."
Ulkona oli vielä täysi päivä, mutta kreivitär Lidia Ivanovnan
pienessä vierashuoneessa ikkunaverhot oli suljettu ja lamput
sytytetty.
Pyöreän pöydän luona lampun ääressä istuivat kreivitär ja Aleksei
Aleksandrovitsh hiljaa puhellen. Lyhyenpuoleinen, laiha mies, jolla
oli naisen lantio ja sisäänkääntyneet polvet, seisoi huoneen toisessa
päässä katsellen seinällä olevia kuvia. Hän oli hyvin kalpea mutta
kaunis kirkkaine silmineen ja tuuheine, takin kaulukselle ulottuvine
hiuksineen. Tervehdittyään emäntää ja Aleksei Aleksandrovitshia
Stepan Arkadjevitsh katsahti tahtomattaankin vieraaseen.
-- Monsieur Landau! sanoi kreivitär ihmeteltävän pehmeästi ja
hellävaraisesti. Ja hän esitteli heidät toisilleen.
Landau katsahti kiireesti sivulleen, astui Oblonskia vastaan ja
huulet hiukan hymyssä ojensi Stepan Arkadjevitshille jähmeän, hikisen
kätensä ja siirtyi heti takaisin katselemaan muotokuvia. Kreivitär ja
Aleksei Aleksandrovitsh katsahtivat toisiinsa.
-- On hyvin hauska nähdä teitä, varsinkin juuri tänään, sanoi
kreivitär Lidia Ivanovna osoittaen Stepan Arkadjevitshille paikan
Kareninin vierestä.
-- Minä esittelin hänet Landauna, jatkoi kreivitär hiljaisella
äänellä katsahtaen ranskalaiseen ja heti sen jälkeen Aleksei
Aleksandrovitshiin, -- mutta oikeastaan hän on kreivi Bezzubov, kuten
te varmaankin tiedätte. Hän vain ei pidä tuosta arvonimestä.
-- Niin, olen kuullut hänestä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. --
Kerrotaan hänen parantaneen täydellisesti kreivitär Bezzubovan.
-- Kreivitär Bezzubova kävi tänään luonani. Hän on niin ikävissään!
kääntyi kreivitär Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. -- Ero on
hänelle kauhea isku.
-- Lähteekö hän siis ehdottomasti? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh
tarkoittaen ranskalaista.
-- Kyllä, hän lähtee Pariisiin. Hän kuuli eilen äänen, sanoi
kreivitär katsahtaen Stepan Arkadjevitshiin.
-- Vai äänen! toisti Oblonski tuntien, että täytyi olla
mahdollisimman varovainen tässä seurassa, jossa tapahtui tai oli
tapahtuvinaan jotain sellaista, mihin hänellä ei vielä ollut avainta.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kreivitär Lidia Ivanovna
kääntyi Oblonskin puoleen hivenen hymyillen, siten osoittaen
tulevansa keskustelussa pääasiaan.
-- Olen jo kauan tuntenut teidät ja olen iloinen saadessani lähemmin
tutustua teihin. Les amis de nos amis sont nos amis[88]. Mutta jos
mielii olla oikea ystävä, täytyy syventyä toisen sieluntilaan, ja
minä pelkään, että te ette ole tehnyt sitä Aleksei Aleksandrovitshiin
nähden. Ymmärrättekö mitä minä tarkoitan? sanoi kreivitär kohottaen
kauniit, haaveelliset silmänsä.
-- Osittain kyllä, kreivitär, ymmärrän että Aleksei Aleksandrovitshin
asema... sanoi Oblonski ymmärtämättä oikein mistä oli puhe ja
pysytellen siksi ylimalkaisuuksissa.
-- Muutos ei koske hänen ulkonaista asemaansa, sanoi kreivitär Lidia
Ivanovna ankaran vakavasti, seuraten samalla rakastunein katsein
Aleksei Aleksandrovitshia, joka oli noussut ja mennyt Landaun luo, --
hänen sydämensä on muuttunut ja hän on saanut uuden sydämen, ja minä
pelkään, ettette te ole tarpeeksi syventynyt siihen muutokseen, joka
hänessä on tapahtunut.
-- Niin, yleispiirtein minä kyllä voin kuvitella sen muutoksen
laadun. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja nytkin... sanoi
Stepan Arkadjevitsh vastaten hellin katsein kreivittären katseeseen
ja miettien, kummanko ministerin kanssa kreivitär mahtoi olla
läheisemmissä ystävyyssuhteissa, voidakseen päättää, kummalle tämä
voisi häntä suositella.
-- Se muutos, joka hänessä on tapahtunut, ei voi heikentää hänen
lähimmäisenrakkauttaan; päinvastoin sen täytyy vain lisätä
hänessä rakkautta. Mutta pelkään, että ette ymmärrä minua. Saanko
tarjota teetä? sanoi kreivitär vilkaisten lakeijaan, joka kantoi
tarjottimella teetä.
-- En kokonaan, kreivitär. Tietenkin hänen onnettomuutensa...
-- Niin, tuo onnettomuus, joka on kääntynyt korkeimmaksi onneksi, kun
sydän on tullut uudeksi ja täyttynyt Hänestä, sanoi kreivitär katsoen
rakastuneesti Stepan Arkadjevitshiin.
"Luulen, että häntä voi pyytää puhumaan kummallekin", arveli Stepan
Arkadjevitsh.
-- Niin kyllä, kreivitär, hän sanoi, -- mutta minä luulen, että
nuo muutokset ovat niin sisäisiä ja intiimejä, ettei kukaan, ei
läheisinkään ihminen puhu niistä mielellään.
-- Päinvastoin! Meidän pitää puhua niistä keskenämme ja koettaa
auttaa toinen toisiamme.
-- Niin, epäilemättä, mutta on niin erilaisia vakaumuksia, ja
toiseksi... sanoi Oblonski pehmeästi hymyillen.
-- Pyhän totuuden asiassa ei voi olla eri vakaumuksia.
-- Niin, ei tietysti, mutta... ja Stepan Arkadjevitsh vaikeni
nolostuneena. Hän ymmärsi, että oli kysymys uskonnosta.
-- Minä luulen, että hän nukahtaa pian, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi
tullessaan Lidian luo.
Stepan Arkadjevitsh katsahti sivulleen. Landau istui ikkunan
ääressä nojaten pää painuksissa nojatuolin kaiteeseen ja selustaan.
Huomatessaan toisten tarkkailevat katseet hän kohotti päänsä ja
hymyili lapsellisen naiivia hymyä.
-- Älkää olko näkevinänne, sanoi Lidia Ivanovna työntäen kevyesti
tuolin Aleksei Aleksandrovitshille. -- Minä olen huomannut... hän
ehti aloittaa, kun huoneeseen tuli lakeija tuoden kirjeen. Lidia
Ivanovna silmäili nopeasti kirjeen läpi ja pyytäen vierailtaan
anteeksi kirjoitti ihmeteltävän nopeasti vastauksen, antoi sen
lakeijalle ja palasi pöydän luo.
-- Minä olen huomannut, hän jatkoi aloittamaansa keskustelua, --
että moskovalaiset, varsinkin miehet, ovat hyvin välinpitämättömiä
uskonnollisissa asioissa.
-- Eihän toki, kreivitär. Minun käsittääkseni moskovalaisia pidetään
kaikkein lujimpina uskossaan, vastasi Stepan Arkadjevitsh.
-- Sikäli kuin tiedän, te kuulutte valitettavasti välinpitämättömiin,
sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen lankonsa puoleen väsyneesti
hymyillen.
-- Kuinka voi olla välinpitämätön! sanoi Lidia Ivanovna.
-- En ole oikeastaan välinpitämätönkään, vaan pikemminkin odottavalla
kannalla, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen anteeksipyytävästi.
-- En usko, että minulle vielä on koittanut niiden kysymysten aika.
Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat toisiinsa.
-- Emmehän me voi koskaan tietää, onko meidän aikamme tullut vai
eikö, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti. -- Me emme saa
ajatella, olemmeko valmiita vai emmekö; armo ei ole riippuvainen
ihmisen aivoituksista. Se jää usein tulematta kilvoitteleville ja
tulee valmistumattomille, kuten Saulille.
-- Ei, ei ihan vielä, sanoi Lidia Ivanovna, joka oli sillaikaa
seurannut ranskalaisen liikkeitä. Landau nousi ja tuli heidän
luokseen.
-- Sallitteko minun kuunnella? kysyi hän.
-- Olkaa hyvä. Minä en tahtonut häiritä teitä, sanoi Lidia Ivanovna
katsoen häneen hellästi, -- istuutukaa tänne.
-- Täytyy vain olla ummistamatta silmiään, jotta voisi tulla valosta
osalliseksi, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.
-- Ah, jospa te tuntisitte sen onnen, jota me saamme nauttia
tuntiessamme Hänen alituisen läsnäolonsa sielussamme, sanoi Lidia
Ivanovna autuaasti hymyillen.
-- Mutta ihminen voi väliin tuntea olevansa kykenemätön nousemaan
siihen korkeuteen, sanoi Stepan Arkadjevitsh tuntien viekastelevansa
tunnustaessaan uskonnollisen korkeuden ja tarkoin salatessaan
vapaa-ajattelunsa henkilöltä, jonka pari sanaa Pomorskille saattoi
hankkia hänelle toivotun paikan.
-- Tarkoitatte kai, että synti estää häntä? sanoi Lidia Ivanovna. --
Mutta se on väärä ajatus. Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, synti
on lunastettu. Pardon, lisäsi hän nähdessään lakeijan taas tuovan
kirjettä. Hän luki kirjelapun ja vastasi surullisesti: -- Huomenna,
suuriruhtinattaren luona, sanokaa niin... Uskovaisiin nähden ei ole
syntiä, jatkoi hän keskustelua.
-- Niin, mutta usko ilman tekoja on kuollut, sanoi Stepan
Arkadjevitsh muistaen katkismuksesta tuon lauseen ja puolustellen
riippumattomuuttaan enää vain pelkällä hymyllä.
-- Siinä on taas se lause Jaakobin epistolasta, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh jonkinlainen nuhde äänessään, ja katsoi Lidia
Ivanovnaan kuin tuo kysymys olisi jo monet kerrat ollut heidän
käsiteltävänään. -- Kuinka paljon pahaa tuon kohdan väärä tulkinta
on aikaansaanut! Ei mikään vieroita ihmisiä oikeasta uskosta siinä
määrin kuin tuo tulkinta. "Minulla ei ole tekoja, minä en voi uskoa",
eihän sellaista ole missään sanottu. Mutta päinvastoin on.
-- Tehdä työtä Jumalalle teoilla ja paastolla pelastaakseen sielunsa,
sanoi kreivitär näyttäen ilkeän halveksuvalta, -- se on meidän
munkkiemme alkukantainen näkemys... Eihän niin ole missään sanottu.
Kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, hän lisäsi katsoen
Oblonskiin kasvoillaan sama rohkaiseva hymy, jolla hän hovissa
rohkaisi nuoria, uusiin oloihin tottumattomia hovineitejä.
-- Kristus on lunastanut meidät kärsimällä meidän tähtemme, toisti
Aleksei Aleksandrovitsh hyväksyvästi vilkaisten kreivittäreen.
-- Vous comprenez l'anglais[89]? kysyi kreivitär Lidia Ivanovna ja
saatuaan myöntävän vastauksen nousi ja meni pienen hyllykön luo.
-- Minä tahtoisin lukea teille Safe and Happy[90] tai Under the
wing[91], hän sanoi katsahtaen kysyvästi Kareniniin. Ja löydettyään
kirjan hän istuutui jälleen ja avasi sen. -- Tämä ei ole pitkä.
Tässä on kuvattu se tie, jota kulkien usko saavutetaan, ja se
kaikkea maallista ylempi onni, joka tällöin täyttää sydämen. Uskova
ihminen ei voi olla onneton, sillä hän ei ole yksin. Niin, tästähän
saatte kuulla. Hän aikoi juuri ryhtyä lukemaan, kun lakeija taas
tuli huoneeseen. -- Onko se rouva Borozdina? Sanokaa, että huomenna
kello kaksi. Niin, hän sanoi pannen sormensa kirjan lehdelle ja
katsahti huoaten eteensä haaveellisin silmin. -- Niin vaikuttaa
oikea usko. Tehän tunnette Marie Saninan? Olette kai kuullut hänen
onnettomuutensa. Hän menetti ainoan lapsensa. Hän oli epätoivoissaan.
Entä kuinka sitten kävi? Hän löysi tämän lohdutuksen ja kiittää nyt
Jumalaa lapsensa kuolemasta. Sellaisen onnen antaa usko!
-- Niin, niin, se on hyvin... sanoi Stepan Arkadjevitsh hyvillään
siitä, että ruvettiin lukemaan ja annettiin siten hänelle
ajattelemisen aikaa. "Taitaa olla parasta, etten pyydä häneltä mitään
tänään", ajatteli hän, "kun vain pääsisin täältä pois sotkematta
asioita."
-- Teitä se kenties ikävystyttää, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna
kääntyen Landaun puoleen, -- te kun ette ymmärrä englantia, mutta
tämä luku on aivan lyhyt.
-- Oo, kyllä minä ymmärrän, sanoi Landau yhä samalla tavoin hymyillen
ja sulki silmänsä.
Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa, ja kreivitär alkoi lukea.