XX

Stepan Arkadjevitsh ei antanut aikansa Pietarissa mennä

hukkaan. Paitsi asioidensa toimittamiseen hän tahtoi käyttää

Pietarin-matkaansa virkistäytyäkseen -- kuten hän sanoi -- Moskovan

ummehtuneisuudesta.

Huolimatta café chantant'eistaan ja raitioteistään Moskova oli

kuitenkin kuin seisova vesi. Stepan Arkadjevitsh tunsi sen koko

ajan. Viipyessään Moskovassa vähänkin aikaa, varsinkin perheensä

lähettyvillä, hän tunsi mielialansa laskevan. Jos hän oli

pitempään matkustamatta minnekään, hän saattoi joutua sellaiseen

mielentilaan, että alkoi kiinnittää huomiota vaimonsa huonoon

tuuleen ja nuhteisiin, rupesi huolehtimaan lastensa terveydestä,

vieläpä pienistä virka-asioistaankin; sekin, että hänellä oli

velkoja, saattoi vaivata häntä. Mutta ei tarvinnut muuta kuin

matkustaa Pietariin ja joutua hetkeksikin niihin piireihin, joissa

hän seurusteli ja joissa tosiaankin elettiin eikä värjötelty kuten

Moskovassa, niin kaikki sellaiset ajatukset hävisivät sulaen kuin

vaha tulen läheisyydessä.

Vaimo?... Juuri tänään hän oli puhunut siitä ruhtinas

Tshetshenskin kanssa. Ruhtinas Tshetshenskillä oli vaimo ja perhe

-- täysikasvuisia, jo paasheiksi ehtineitä lapsia; ja toinen,

laiton perhe, jossa hänellä niin ikään oli lapsia. Vaikka edellinen

perhe oli kyllä hyvä sekin, ruhtinas Tshetshenski tunsi itsensä

onnellisemmaksi toisessa perheessään. Hän sanoi käyttäneensä

vanhinta poikaansakin toisen perheen luona ja sanoi pitävänsä sitä

hyödyllisenä pojan kehitykselle. Mitähän siitä olisikaan arveltu

Moskovassa?

Entä lapset?... Pietarissa lapset eivät häirinneet isiensä elämää.

Lapset kasvatettiin oppilaitoksissa eikä ollut sitä Moskovassa yhä

yleisemmäksi tulevaa -- esimerkiksi Lvovin edustamaa -- hurjaa

käsitystä, että kaikki elämän mukavuudet kuuluivat lapsille ja

vanhemmille kuului vain työ ja vaiva. Täällä käsitettiin, että

ihmisen tuli elää itseään varten, niin kuin sivistyneen ihmisen sopii.

Entä virka sitten?... Sekään ei ollut täällä sitä sitkeää,

palkitsematonta raadantaa, jota se oli Moskovassa; siinäkin oli

jotain mielenkiintoista. Jokin kohteliaisuus, pikku palvelus, sattuva

sana, hyvä kertomis- tai matkimiskyky -- ja niin oli miehellä

kädenkäänteessä loistava ura, kuten Brjantsevilla, jonka Stepan

Arkadjevitsh oli eilen tavannut ja joka nyt oli ylimpiä virkamiehiä.

Sellainen virassaolo kyllä kelpasi.

Erityisesti pietarilainen käsitys raha-asioista rauhoitti Stepan

Arkadjevitshia. Bartnjanski, joka kulutti vähintään viisikymmentä

tuhatta ruplaa vuodessa pitääkseen yllä tiettyä elämäntapaansa, oli

eilen antanut hänelle mainion esimerkin tästä suhtautumistavasta.

Heidän jutellessaan ennen päivällistä Stepan Arkadjevitsh oli sanonut

Bartnjanskille:

-- Sinähän taidat olla hyvä tuttu Mordvinskin kanssa; sinä voisit

tehdä minulle palveluksen. Ole hyvä ja sano hänelle sananen minun

puolestani. On eräs paikka, jota minä tähtäilen. Etelä-Venäjän

rautateiden ja...

-- En minä sitä nimeä kuitenkaan muista. Mutta mikä halu sinulla on

sekaantua noihin juutalaisten rautatieasioihin? Sano mitä sanot,

iljettävää se sittenkin on.

Stepan Arkadjevitsh ei sanonut, että se oli totista työtä, sillä

Bartnjanski ei olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt.

-- Tarvitsen rahaa, ei ole millä elää.

-- Näytätpähän elävän.

-- Elän, mutta on velkoja.

-- Mitä ihmettä? Onko paljonkin? sanoi Bartnjanski osaaottavasti.

-- Hyvin paljon, parikymmentä tuhatta. Bartnjanski remahti iloiseen

nauruun.

-- Oi, onnellinen ihminen! hän sanoi. -- Minulla on puolitoista

miljoonaa ja elää voi, kuten näet, varsin hyvin.

Ja Stepan Arkadjevitsh näki tosiaankin niin olevan. Zhivahovilla oli

kolmesataa tuhatta velkoja eikä kopeekkaakaan säästöjä, mutta elipäs

vain ja millä lailla eli! Kreivi Krivtsovia oli jo kauan pidetty

perikadon omana, mutta hän kustansi edelleen kahden rakastajattarensa

elämän. Petrovski oli pannut menemään viisi miljoonaa ja eli yhä

niin kuin ennenkin, oli jopa raha-asiain hoitajana ja nautti

kahdenkymmenen tuhannen vuosipalkkaa. Kaiken muun lisäksi Pietari

virkisti Stepan Arkadjevitshia fyysisesti. Se nuorensi häntä.

Moskovassa hän saattoi välillä katsella harmaita hiuksiaan, nukkua

päivällisen jälkeen, venytellä jäseniään ja kiivetä hiljaa ja

huohottaen portaita ylös, hän saattoi tuntea ikävää nuorten naisten

seurassa ja olla tanssimatta tanssiaisissa. Pietarissa hän tunsi aina

tulevansa kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Hän tunsi Pietarissa samaa, mitä kuusikymmenvuotias ruhtinas Pjotr

Oblonski oli kertonut hänelle ulkomailta palatessaan:

-- Me emme täällä osaa elää, oli Pjotr Oblonski sanonut. -- Tiedätkö,

kun minä vietin kesän Badenissa, minä totta tosiaan tunsin itseni

aivan nuoreksi mieheksi. Kun vain näinkin nuoren naisen, niin mieleni

syttyi heti... Aina kun olin syönyt ja maistellut viinejä, tunsin

kehossani voimaa ja virkeyttä. Mutta kun tulin Venäjälle, minun

täytyi mennä vaimoni luo ja lisäksi vielä maalle, ja, usko tai älä,

kahden viikon perästä rupesin liikuskelemaan aamutakissani enkä enää

pukeutunut päivällisellekään. Mikä siinä enää neitosia ajatteli!

Muutuin kuin muuminkin ukoksi. Oli jäljellä enää vain sielun

pelastus. Mutta kun läksin Pariisiin, nuorruin taas.

Stepan Arkadjevitsh sai tuntea aivan samanlaisen muutoksen.

Moskovassa hän meni niin alaspäin, että hän totta tosiaan olisi

ajan pitkään voinut ruveta ajattelemaan vaikka sielunsa pelastusta:

Pietarissa hän taas tunsi olevansa oikea ihminen.

Ruhtinatar Betsy Tverskajan ja Stepan Arkadjevitshin välillä

vallitsivat omituiset suhteet. Stepan Arkadjevitsh oli aina

liehittelevinään häntä ja puhui hänelle piloillaan kaikenlaisia

säädyttömyyksiä, koska tiesi ruhtinattaren eniten pitävän siitä.

Kun hän seuraavana päivänä Kareninin luona käyntinsä jälkeen tuli

ruhtinatar Betsyn luo, hän tunsi itsensä niin nuoreksi, että meni

tässä liehittelyssään ja lörpöttelyssään vahingossa liian pitkälle

eikä enää tiennyt kuinka perääntyä; tosiasiassa hän ei näet pitänyt

ruhtinattaresta vähääkään, vaan päinvastoin inhosi tätä. Tuo heidän

välisensä seurustelutapa oli päässyt valtaan siksi, että ruhtinatar

oli hyvin mieltynyt Stepan Arkadjevitshiin. Stepan Arkadjevitsh oli

hyvin iloinen, kun ruhtinatar Mjahkaja tulollaan keskeytti heidän

kahdenkeskisen yhdessäolonsa.

-- Kas, tekin täällä, sanoi ruhtinatar Mjahkaja nähdessään hänet. --

No, kuinka teidän sisarparkanne jaksaa? Älkää katsoko minuun noin,

lisäsi hän. -- Siitä alkaen, kun kaikki alkoivat hyökkäillä hänen

kimppuunsa, vaikka itse ovat satatuhatta kertaa häntä huonompia,

olen ollut sitä mieltä, että hän teki aivan oikein. Minä en voi

antaa Vronskille anteeksi sitä, ettei hän antanut tietoa, kun Anna

oli Pietarissa. Minä olisin mennyt hänen luokseen ja käynyt hänen

kanssaan missä hyvänsä. Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle, että pidän

hänestä. No, kertokaahan hänestä.

-- Niin, hänen asemansa on raskas, hän... Stepan Arkadjevitsh alkoi

kertoa käsittäen sielunsa yksinkertaisuudessa ruhtinattaren sanat

täydestä todesta. Ruhtinatar keskeytti hänet heti ja alkoi itse

kertoa.

-- Hän teki sen mitä kaikki, minua lukuun ottamatta, tekevät, vaikka

pitävät salassa; mutta hän ei tahtonut pettää ja teki niin kuin

pitikin. Hän teki mainiosti hylätessään tuon teidän puolihullun

lankonne. Suokaa anteeksi, että puhun suoraan. Kaikki sanoivat, että

se mies on viisas, viisas, minä yksin sanoin, että hän on tyhmä. Nyt,

kun hän on liittynyt Lidia Ivanovnaan ja Landauhun, kaikki sanovat,

että hän on puolihullu, ja niin mielelläni kuin minä vastustaisinkin

yleistä mielipidettä, en tällä kertaa voi olla olematta samaa mieltä.

-- Kuulkaa, selittäkää minulle, olkaa hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh

-- mitä tämä merkitsee? Eilen olin Kareninin luona pyytämässä

ratkaisevaa vastausta sisareni avioeroasiassa. Hän ei sitä antanut,

vaan sanoi miettivänsä asiaa, ja tänä aamuna sain vastauksen sijasta

kutsun tulla Lidia Ivanovnan luo tänä iltana.

-- No niin, niin! huudahti kreivitär Mjahkaja hyvillään. -- Ne

kysyvät Landaulta, mitä hän sanoo.

-- Keneltä Landaulta? Mitä varten?

-- Kuinka, ettekö tiedä kuka on Jules Landau, le fameux Jules

Landau, le clairvoyant[87]? Hän on niin ikään puolihullu, mutta

hänestä riippuu teidän sisarparkanne kohtalo. Niin käy, kun asuu

maaseudulla... ei tiedä mitään. Landau, näettekös, oli apulaisena

eräässä Pariisin kauppaliikkeessä ja tuli kerran lääkärille. Lääkärin

vastaanottohuoneessa hän nukahti ja alkoi unissaan antaa neuvoja

sairaille. Ne olivat varsin poikkeuksellisia neuvoja. Kai te tunnette

sen sairaan Juri Meledinskin? Hänen vaimonsa oli saanut kuulla tuosta

Landausta ja ottanut hänet miehensä luo tätä parantamaan. Mitään

hyötyä hänestä ei minun tietääkseni ole ollut, sillä Meledinski

on yhä yhtä heikko, mutta ne uskovat häneen ja kuljettavat häntä

mukanaan. Ne ne ovat tuoneet hänet Venäjälle. Täällä kaikki

ryntäsivät hänen luokseen, ja hän on nyt kaikkien parantajana.

Kreivitär Bezzubovin hän on parantanut ja kreivitär on niin ihastunut

häneen, että on adoptoinut hänet.

-- Kuinka ihmeen lailla?

-- Niin, niin, ottanut pojakseen. Hän ei ole enää Landau, vaan kreivi

Bezzubov. Ja nyt on tietysti kreivitär Lidia Ivanovna -- pidän

hänestä paljon, mutta hän ei ole aivan täysipäinen -- rynnännyt

tuon Landaun luo, eivätkä hän ja Aleksei Aleksandrovitsh ratkaise

ainoatakaan asiaa ilman hänen neuvoaan, ja siksi teidän sisarenne

kohtalo on nyt tuon Landaun, toisin sanoen, kreivi Bezzubovin käsissä.