Stepan Arkadjevitsh oli jo lähtemäisillään, kun Kornei tuli
ilmoittamaan:
-- Sergei Aleksejevitsh!
-- Kuka se on? aikoi hän kysyä, mutta samalla hän muistikin.
-- Ai, Serjozha! hän sanoi. "Sergei Aleksejevitsh. Minä luulin, että
se oli toimituskunnan päällikkö. Annahan pyysikin minua koettamaan
tavata häntä", muisti hän.
Ja hän muisti samassa Annan aran, säälittävän ilmeen, kun Anna
häntä saattaessaan sanoi: "Sinä saat varmaan nähdä hänet. Kysele
tarkoin, missä hän on ja kuka häntä hoitaa. Ja Stiva... jos olisi
mahdollista? Ei kai se ole mahdotonta?" Stepan Arkadjevitsh ymmärsi,
mitä tuo "jos olisi mahdollista" merkitsi: jos olisi mahdollista
järjestää avioero niin, että hän saisi pojan...
Aleksei Aleksandrovitsh huomautti langolleen, että pojalle ei koskaan
puhuttu äidistä, ja pyysi olemaan mainitsematta hänestä sanaakaan.
-- Hän oli hyvin sairas äitinsä tapaamisen jälkeen, mitä me emme
osanneet varoa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. -- Me jo pelkäsimme
hänen kuolevan. Mutta järkevä lääkärinhoito ja merikylvyt ovat
parantaneet hänen terveytensä, ja nyt minä olen lääkärin kehotuksesta
pannut hänet kouluun. Toverien vaikutus on todellakin osoittautunut
terveelliseksi ja nyt hän on hyvissä voimissa ja koulussa menee hyvin.
-- Kas vain, mikä uljas mies! Eipä olekaan enää Serjozha, vaan
kokonainen Sergei Aleksejevitsh! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen
katsellessaan kaunista, leveäharteista poikaa, joka sininen pusero ja
pitkät housut yllään tuli reippaasti ja rennosti huoneeseen. Poika
oli terveen ja iloisen näköinen. Hän kumarsi enolle kuin vieraalle,
mutta tunnisti tämän samassa, punastui ja kääntyi kiireesti pois
kuin jostain loukkaantuneena. Poika meni isänsä luo ja antoi hänelle
arvosteluvihkonsa.
-- Hyvä on, sanoi isä, -- saat mennä.
-- Hän on laihtunut ja kasvanut ja muuttunut lapsesta pojaksi. Siitä
minä pidän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Muistatko vielä minua?
-- Muistan, mon oncle[86], vastasi poika katsahtaen enoonsa ja painoi
taas päänsä alas.
Eno pyysi pojan luokseen ja otti häntä kädestä.
-- No mitäs kuuluu? hän sanoi koettaen päästä puheisiin tämän kanssa,
mutta tietämättä mitä sanoisi.
Punastuen ja vastaamatta poika veti varovasti kätensä pois enon
kädestä. Heti kun Stepan Arkadjevitsh oli päästänyt hänen kätensä
irti, poika vilkaisi kysyvästi isäänsä ja poistui huoneesta nopein
askelin, kuin vapauteen päästetty lintu.
Oli kulunut vuosi siitä, kun Serjozha oli viimeksi nähnyt äitinsä.
Sen jälkeen hän ei ollut kertaakaan kuullut tästä mitään. Tänä vuonna
hänet oli pantu kouluun, ja hän oli tutustunut ja mieltynyt uuteen
toverimaailmaansa. Ne äitiä koskevat haaveet ja muistot, jotka
äidin käynnin jälkeen olivat tehneet Serjozhan sairaaksi, eivät
enää kiinnostaneet häntä. Kun ne tulivat mieleen, hän karkotti ne
huolellisesti mielestään pitäen niitä häpeällisinä ja vain tytöille
eikä pojalle ja toverille ominaisina. Hän tiesi, että isän ja äidin
välillä oli ollut riita, joka oli erottanut heidät, ja että hänen oli
ollut jäätävä isän luo, ja hän koetti tottua siihen ajatukseen.
Kun hän näki äidin näköisen enon, hänen tuli paha olla, sillä se
herätti hänessä juuri niitä muistoja, joita hän piti häpeällisinä.
Muutamista ovelta kuulemistaan sanoista ja varsinkin isän ja enon
ilmeistä hän arvasi, että heillä oli juuri ollut puhe äidistä, ja
se teki hänen olonsa vieläkin vaikeammaksi. Ollakseen tuomitsematta
isää, jonka luona asui ja josta oli riippuvainen, ja ollakseen ennen
kaikkea antautumatta niin alentavana pitämänsä tunteilun valtaan,
Serjozha koetti olla katsomatta enoon, joka oli tullut häiritsemään
hänen rauhaansa ja ajattelematta sitä, mitä tämä toi mieleen.
Mutta kun Stepan Arkadjevitsh pian sen jälkeen talosta lähtiessään
tapasi Serjozhan portaikossa ja kysyi, miten hän vietti aikansa
välitunneilla koulussa, hän innostui juttelemaan enon kanssa, kun isä
ei ollut läsnä.
-- Meillä on nyt rautatie, hän sanoi vastaten enon kysymykseen.
-- Tiedättekö millaista se on? Kaksi istuutuu penkille. Ne ovat
matkustajia. Yksi asettuu seisomaan samalle penkille. Ja kaikki
tarttuvat toisiinsa kiinni. Saa ottaa käsistä tai vyöstä, ja sitten
annetaan mennä aika kyytiä kaikkien salien läpi. Ovet avataan jo
edeltäpäin. Ja siinä on vaikea olla junailijana.
-- Onko se se, joka seisoo? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.
-- On. Siinä pitää olla uskallusta ja ketteryyttä, varsinkin jos
äkkiä pysähdytään tai joku sattuu kaatumaan.
-- Se ei ole leikintekoa, sanoi Stepan Arkadjevitsh katsoen
surumielin noihin eloisiin, äidiltä perittyihin silmiin, jotka
eivät enää olleet täysin viattomat lapsensilmät. Ja vaikka hän oli
luvannutkin Aleksei Aleksandrovitshille olla puhumatta pojalle
Annasta, hän ei malttanut.
-- Muistatko vielä äitiäsi? kysyi hän äkkiä.
-- En, en muista, sanoi Serjozha sävähtäen tulipunaiseksi ja painaen
päänsä alas. Eikä eno saanut häneltä urkituksi enää mitään.
Puoli tuntia myöhemmin slaavilainen kotiopettaja tapasi holhokkinsa
porraskäytävässä eikä pitkään aikaan voinut saada selvää, itkikö hän
vai oliko vain muuten kiukuissaan.
-- Varmaankin olette koulussa kaatunut ja loukannut itsenne? sanoi
kotiopettaja. -- Minähän olen sanonut, että se on vaarallista
leikkiä. Täytyy puhua rehtorille.
-- Jos olisin loukannut itseni, niin sitä ei olisi kukaan huomannut.
Se on varma.
-- No mikäs teitä vaivaa?
-- Antakaa minun olla!... Muistanko vai enkö muista... Mitä se
häneen kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa! hän sanoi tarkoittaen ei
ainoastaan kotiopettajaa, vaan koko maailmaa.