Kellon käydessä kymmentä istuivat vanha ruhtinas Sergei Ivanovitsh
ja Stepan Arkadjevitsh Levinin luona jutellen perhetapahtumasta ja
kaikenlaisista muista asioista. Levin kuunteli heidän puheitaan,
mutta hänen ajatuksensa olivat viime vuorokauden aikaisissa
kokemuksissa. Kun hän muisteli, millainen hän oli ollut ennen tätä
aamua, vielä eilenkin, tuntui kuin siitä olisi kulunut sata vuotta.
Hän tunsi olevansa saavuttamattomissa korkeuksissa, joista laskeutui
varoen alas ollakseen loukkaamatta niitä, joiden kanssa puhui.
Puhuessaan hän ajatteli lakkaamatta vaimoaan, tämän nykyistä vointia
ja poikaansa, jonka olemassaolon ajatukseen hän koetti totutella.
Koko naismaailma, joka oli hänen naimisiin mentyään avautunut hänelle
uudessa valossa ja saanut ennen tuntemattoman merkityksen, oli nyt
hänen käsityksissään kohonnut saavuttamattoman korkealle. Hän kuuli
puhuttavan eilisistä klubipäivällisistä ja ajatteli: "Kuinkahan
hän nyt voi? Nukkuukohan hän? Miltähän hänestä tuntuu? Mitä hän
ajattelee? Huutaako Dmitripoika?" Ja kesken keskustelua, lausetta
loppuun kuuntelematta, hän hypähti paikaltaan ja lähti huoneesta.
-- Lähetä minulle sana, saanko tulla sinne, sanoi ruhtinas.
-- Kyllä, heti, Levin vastasi pysähtymättä mennessään.
Kitty ei nukkunut, vaan puheli hiljaa äitinsä kanssa tehden
ristiäissuunnitelmia.
Kitty makasi vuoteessaan puhtaana ja kammattuna, kaunis
vaaleansinisellä kirjailtu myssy päässään, kädet suorina peitteellä.
Nähdessään miehensä hän ikään kuin veti tätä katseellaan luokseen.
Hänen muutenkin valoisa katseensa kirkastui yhä enemmän sitä mukaa
kuin Levin lähestyi häntä. Hänen kasvonsa hohtivat samaa muutosta
maallisesta ylimaalliseen, joka näkyy vainajien kasvoilla; mutta
niistä näkyy hyvästijättö; näistä kuvastui tervehdys. Sama liikutus,
jota Levin oli tuntenut lapsen syntyessä, puristi taas hänen
sydäntään. Kitty tarttui häntä kädestä ja kysyi, oliko hän nukkunut
yhtään. Hän ei voinut vastata, vaan käänsi päänsä pois tuntien
heikkoutensa.
-- Minäpä kävin sikiunessa, Kostja! sanoi Kitty. -- Nyt minun on
oikein hyvä olla.
Hän katsoi mieheensä, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui.
-- Antakaa lapsi minulle, hän sanoi kuullessaan lapsen vikinän. --
Antakaa, Jelizaveta Petrovna, niin hänkin saa katsoa.
-- No niin, näytetäänpä isällekin, sanoi kätilö, nosti ylös jonkin
punaisen, omituisen ja liikehtivän otuksen ja toi sen lähemmäs. --
Odottakaas, kun siistiydymme vähän, ja hän asetti sen punaisen ja
liikehtivän vuoteelle, alkoi päästellä auki ja kääriä uudelleen
kapaloita kohennellen ja käännellen lasta yhdellä sormellaan ja
ripotellen jotain sen päälle.
Levin katseli tuota säälittävää pikku olentoa ja ponnisteli turhaan
löytääkseen sielustaan minkäänlaisia merkkejä isäntunteesta. Hän
tunsi sitä kohtaan vain pahoinvoinnin tapaista vastenmielisyyttä.
Mutta kun kapalot oli riisuttu ja hienonhienot kädet ja
sahraminväriset pikku jalat, joissa oli oikeat varpaat ja jopa muista
eroava isovarvaskin, vilahtivat esiin, ja kun Levin näki, miten
Jelizaveta Petrovna kapaloita kääriessään paineli noita törröttäviä
kätösiä kuin mitäkin vietereitä, hänen tuli pikku olentoa niin sääli,
ja pelko sen vahingoittumisesta kävi niin voimakkaaksi, että hän
pysäytti kätilön käden. Kätilö nauroi.
-- Älkää pelätkö, älkää pelätkö!
Kun Jelizaveta Petrovna oli saanut lapsen kuntoon ja käännyt sen
kovaksi paketiksi, hän heilautti sen ilmaan kuin ylpeillen työstään
ja vetäytyi taaemmas, että Levin voisi nähdä poikansa koko kauneuden.
Kitty katsoi hellittämättä lasta kohti. -- Antakaa, antakaa! hän
sanoi ja alkoi kohottautua.
-- Mitä te, Katerina Aleksandrovna, ei saa sellaisia liikkeitä! Kyllä
minä annan. Tässä vain ensin isälle näytetään, miten uljas poika sitä
ollaan.
Jelizaveta Petrovna nosti toisella kädellään (vain toisen käden
sormet tukivat huojahtelevaa niskaa) Levinin luo tuon oudon,
liikehtivän ja punakan olennon, jonka pää piileskeli kapalon reunojen
takana. Mutta sillä oli kuin olikin nenä, pälyilevät silmät ja
maiskuttavat huulet.
-- Kaunis lapsi! sanoi Jelizaveta Petrovna.
Levin huoahti murheellisesti. Tuo kaunis lapsi herätti hänessä vain
vastenmielisyyden ja säälin tunteen. Se oli kokonaan toinen tunne
kuin mitä hän oli odottanut.
Levin kääntyi poispäin, kun Jelizaveta asetteli lasta äidin
tottumattomille rinnoille.
Yhtäkkiä Levin kuuli naurua ja kohotti päänsä. Kitty nauroi. Lapsi
oli alkanut imeä.
-- No riittää, riittää! sanoi Jelizaveta Petrovna, mutta Kitty ei
antanut lasta. Se oli nukahtanut hänen syliinsä.
-- Katsopas nyt, sanoi Kitty kääntäen lapsen miestään kohti, niin
että tämä saattoi nähdä sen. Pienet ukkomaiset kasvot menivät äkkiä
vielä enemmän kurttuun ja lapsi aivasti.
Hymyillen ja liikutuksen kyyneleitä vaivoin pidätellen Levin suuteli
vaimoaan ja lähti pimeästä huoneesta.
Se mitä hän tunsi tuota pientä olentoa kohtaan, oli aivan muuta kuin
mitä hän oli odottanut. Siinä tunteessa ei ollut mitään iloista ja
riemukasta; päinvastoin, siinä oli uutta, tuskallista pelkoa. Hän
tunsi, että hänen sielussaan oli avautunut uusi, arka, helposti
haavoittuva alue. Se tunne oli alussa niin tuskallinen, ja pelko
tuon avuttoman olennon puolesta niin voimakas, ettei Levin sen takaa
huomannutkaan sitä omituista järjettömän ilon -- vieläpä ylpeydenkin
-- tunnetta, jota hän oli tuntenut lapsen aivastaessa.