Levin ei tiennyt oliko myöhäistä vai varhaista. Kynttilät olivat
jo loppumaisillaan. Dolly oli vastikään käynyt kirjastohuoneessa
ja pyytänyt lääkäriä rupeamaan pitkäkseen. Levin istui ja kuunteli
lääkärin kertomusta magnetisoijapuoskarista ja katseli savukkeidensa
tuhkaa. Oli lepohetki, hän oli vaipunut turtumuksen valtaan
ja unohtanut kokonaan, mitä paraikaa oli meneillään. Yhtäkkiä
kuului vihlaiseva parahdus. Se oli niin kauhea, ettei Levin edes
hypähtänyt pystyyn, vaan katsahti henkeään pidättäen säikähtäneen
kysyvästi lääkäriin. Lääkäri kallisti päätään, kuulosteli ja puhkesi
hymyilemään hyväksyvästi. Kaikki oli niin outoa, ettei Leviniä
ihmetyttänyt enää mikään. "Varmaan se kuuluu asiaan", ajatteli
hän ja istui paikallaan. Kenen huuto se oli? Hän hypähti pystyyn,
juoksi varpaisillaan makuukamariin, kiersi Jelizaveta Petrovnan ja
ruhtinattaren ohi ja asettui omalle paikalleen, päänalusen ääreen.
Huuto oli vaiennut, mutta jotain oli nyt toisin kuin ennen. Hän ei
nähnyt eikä ymmärtänyt mitä se oli eikä tahtonut nähdä eikä ymmärtää.
Mutta hän huomasi sen Jelizaveta Petrovnan kasvoista, jotka olivat
ankarat ja kalpeat, mutta yhtä päättäväiset kuin ennenkin, joskin
hänen leukapielensä värähtelivät hiukan ja silmänsä tarkkailivat
Kittyä tiiviisti. Kittyn kuumeiset, rasittuneet kasvot, joiden
hikiselle otsalle oli takertunut hiussuortuvia, kääntyivät Leviniä
kohti etsien hänen katsettaan. Kohotetut kädet pyysivät hänen
käsiään. Tartuttuaan hikisin käsin Levinin kylmiin käsiin Kitty alkoi
painella niitä kasvojaan vasten. -- Älä mene pois, älä mene pois!
En minä pelkää, en pelkää! hän puhui nopeasti. -- Äiti, ottakaa
pois korvarenkaat, ne ahdistavat. Pelkäätkö sinä? Heti, Jelizaveta
Petrovna...
Hän puhui hyvin nopeasti ja tahtoi hymyillä. Mutta yhtäkkiä hänen
kasvonsa vääntyivät ja hän työnsi miehensä pois.
-- Ei, tämä on kauheaa! Minä kuolen, kuolen! Mene, mene! hän
huudahti, ja taas kuului sama hirvittävä parkaisu.
Levin tarttui päähänsä ja juoksi ulos huoneesta.
-- Ei mitään hätää, kaikki on hyvin! Dolly sanoi hänen jälkeensä.
Mutta sanoivatpa he mitä hyvänsä, Levin tiesi, että kaikki oli nyt
lopussa. Hän seisoi viereisessä huoneessa pää oven kamanaa vasten;
kuuli jonkin oudon, vieraalta kuuluvan äänen vinkuvan ja parkuvan, ja
hän tiesi, että siellä parkui se, mikä ennen oli ollut Kitty. Lasta
hän ei ollut toivonut enää pitkään aikaan. Hän vihasi nyt koko lasta.
Hän ei edes toivonut enää, että Kitty jäisi eloon, hän toivoi vain
noiden kauheiden kärsimysten loppua.
-- Tohtori! Mitä se on? Hyvä Jumala! hän sanoi tarttuen huoneeseen
tulleen lääkärin käteen.
-- On jo lopuillaan, sanoi lääkäri. Ja lääkäri oli niin vakavan
näköinen näin sanoessaan, että Levin ymmärsi lopuillaan-sanan
tarkoittavan, että Kitty teki kuolemaa.
Poissa tolaltaan hän juoksi makuuhuoneeseen. Ensimmäisenä hän
kohtasi Jelizaveta Petrovnan kasvot. Ne olivat vielä synkemmät ja
ankarammat kuin äsken. Kittyn kasvot olivat poissa. Siinä, missä
ne olivat olleet, oli jotain hirveää, sekä kireydellään että
parkunallaan pelottavaa. Levin painoi päänsä sängynlaitaa vasten
tuntien sydämensä halkeavan. Kauhea huuto ei tauonnut, vaan kävi
yhä kauhistuttavammaksi, ja vaikeni yhtäkkiä ikään kuin äärirajansa
saavuttaen. Levin ei tahtonut uskoa korviaan, mutta siitä ei ollut
epäilystä: huuto oli tauonnut ja kuului vain hiljaisen puuhailun
ääniä, kahinaa ja kiireistä huohotusta, ja Kittyn lausui hiljaa
katkonaisella elävällä, vienolla ja onnellisella äänellä: "Nyt se on
ohi."
Levin kohotti päänsä. Siinä hän makasi ihanana ja hiljaisena, kädet
voimattomina peitteellä, katsellen häntä vaiti ja koettaen hymyillä
jaksamatta sitä tehdä.
Ja yhtäkkiä Levin tunsi siirtyneensä siitä salaperäisestä
ja kauheasta toisesta maailmasta, jossa oli elänyt nämä
kaksikymmentäkaksi tuntia, entiseen, tuttuun maailmaan, joka nyt
säteili sellaista uutta onnen valoa, ettei hän kestänyt sitä.
Kiristyneet kielet katkesivat. Ilon nyyhkytykset ja kyyneleet joita
hän ei mitenkään ollut aavistanut, vavahduttivat hänen koko kehoaan
niin voimakkaasti, ettei hän pitkään voinut puhua mitään.
Langeten polvilleen vuoteen ääreen hän piti vaimonsa kättä huultensa
edessä ja suuteli sitä, ja käsi vastasi heikoin sormien liikkein
hänen suudelmiinsa. Mutta samaan aikaan vuoteen jalkopäässä,
Jelizaveta Petrovnan ketterissä käsissä, häilyi kynttilän liekin
lailla uuden inhimillisen olennon elämä. Se oli olento, jota ei
koskaan ollut ennen ollut olemassa ja joka samalla tavoin, yhtäläisin
oikeuksin, yhtä merkitsevänä itselleen tulisi elämään elämäänsä ja
levittämään sukuaan.
-- Elossa on! Ja poika vielä! Ei huolta! Levin kuuli Jelizaveca
Petrovnan äänen ja tämän vapisevan käden keveät läimäykset lapsen
selkään.
-- Äiti, onko se totta? sanoi Kittyn ääni. Ruhtinatar vastasi pelkin
nyyhkytyksin.
Ja varmana vastauksena äidin kysymykseen kuului äänettömyyden
keskeltä ääni, joka erosi kokonaan muiden huoneessa olijoiden
hillityistä äänistä. Se oli uuden, ties mistä ilmestyneen
ihmisolennon rohkea, häikäilemätön huuto.
Jos Levinille olisi aiemmin sanottu, että Kitty oli kuollut
ja että hän itse oli kuollut tämän kanssa ja että heillä oli
enkeleitä lapsina ja että Jumala oli siinä heidän edessään, hän
ei olisi ihmetellyt yhtään; mutta nyt todellisuuteen palattuaan
hän sai ankarasti pinnistää järkeään ymmärtääkseen, että Kitty oli
elossa ja terve ja että tuo hurjasti kirkuva olento oli hänen oma
poikansa. Kitty oli elossa, kärsimykset olivat päättyneet. Levin
oli sanomattoman onnellinen. Hän käsitti sen, ja oli siitä täysin
onnellinen. Mutta lapsi? Mistä, mitä varten, kuka se oli?... Hän
ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen. Se oli hänestä jotain
liiallista ja joutavaa, mihin hän ei pitkään aikaan voinut tottua.