XIV

Lääkäri ei ollut vielä noussut, ja lakeija sanoi hänen panneen maata

myöhään ja käskeneen olla herättämättä, mutta arveli hänen sentään

kohta nousevan. Lakeija puhdisti lampunlaseja ja näytti kokonaan

uppoutuneen työhönsä. Levinistä tuntui aluksi oudolta lakeijan

huolenpito laseista ja välinpitämättömyys siitä, mitä Levinin luona

tapahtui, mutta hetken mietittyään hän ymmärsi, ettei kukaan tiennyt

eikä ollut velvollinen tietämään hänen tunteitaan ja että sen

vuoksi oli toimittava tyynesti, harkitusti ja varmasti, jotta saisi

puhkaistua välinpitämättömyyden muurin ja pääsisi määränpäähänsä.

"Ei pidä hätäillä eikä laiminlyödä mitään", päätteli Levin tuntien

fyysisten voimiensa yhä kasvavan ja tarkkaavaisuutensa keskittyvän

yhä enemmän siihen, mitä oli tehtävä. Useista mieleen tulleista

suunnitelmista Levin valitsi seuraavan: Kuzma oli lähetettävä

viemään kirjelappua toiselle lääkärille ja hänen itsensä oli mentävä

apteekkiin ostamaan oopiumia, ja jollei lääkäri hänen palatessaan

olisi vielä noussut, hän lahjoisi lakeijan tai, jollei tämä

suostuisi, herättäisi lääkärin väkisin, tuli mitä tuli.

Apteekissa laiha proviisori sulki paperisinetillä pulverikuoria niitä

odottelemaan jääneelle kuskille. Hän oli yhtä välinpitämätön kuin

laseja puhdistanut lakeija ja kieltäytyi antamasta oopiumia. Koettaen

olla hätäilemättä ja kiivastumatta Levin selitti, mihin oopiumia

tarvittiin, mainitsi lääkärin ja kätilön nimet ja koetti taivutella

häntä. Proviisori kysyi saksaksi joltakulta, saisiko antaa, sai

väliseinän takaa luvan, otti pullon ja suppilon, kaatoi hitaasti

suuresta pullosta pieneen, liimasi nimilapun, sitoi leimalapun

korkin päälle, vaikka Levin pyysi jättämään sen tekemättä, ja aikoi

vielä kääriä pullon pakettiin. Sitä ei Levin enää voinut kestää;

hän suorastaan riisti pullon proviisorin kädestä ja juoksi suuresta

lasiovesta ulos. Lääkäri ei ollut noussut vielä, ja lakeija, joka

nyt asetteli mattoja lattialle, kieltäytyi herättämästä häntä.

Levin otti hätäilemättä esiin kymmenen ruplan setelin, pisti rahan

lakeijan käteen ja selitti hitaasti, joskin aikaa hukkaamatta,

että Pjotr Dmitrijevitsh (kuinka suurelta ja merkittävältä ennen

niin vähäpätöiseltä vaikuttanut Pjotr Dmitrijevitsh nyt Levinistä

näyttikään!) oli luvannut tulla mihin aikaan hyvänsä eikä

varmastikaan suuttuisi herättämisestä ja pyysi sen vuoksi tekemään

sen heti.

Lakeija suostui, meni sisälle ja pyysi Leviniä istuutumaan

odotushuoneeseen.

Levin kuuli oven takaa, kuinka lääkäri ryki, käveli, peseytyi

ja puheli jotain. Kului kolme minuuttia; Levinistä tuntui kuin

kokonainen tunti olisi kulunut. Hän ei voinut odottaa enää.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aneli hän rukoilevalla äänellä avoimesta

ovesta. -- Antakaa herran tähden anteeksi, mutta saan kai tulla...

Olen odottanut jo kolmatta tuntia.

-- Ihan kohta! vastasi ääni, ja Levin kuuli hämmästyksekseen, että

lääkäri hymyili sen sanoessaan.

-- Hetkeksi vain.

-- Hetki vain.

Kului vielä pari minuuttia, kun lääkäri pani kengät jalkaansa, ja

vielä pari minuuttia, kun hän pani liivit ja takin ylleen ja kampasi

tukkansa.

-- Pjotr Dmitrijevitsh! aloitti Levin taas surkealla äänellä, mutta

samassa lääkäri jo tulikin pukeutuneena ja kammattuna. "Tunnottomia

ihmisiä!" ajatteli Levin. "Kampaavat tukkaansa kun toiset tekevät

kuolemaa!"

-- Hyvää huomenta, sanoi lääkäri antaen hänelle kättä ja ikään kuin

ärsyttäen häntä tyyneydellään. -- Älkää hätäilkö. No, mitä kuuluu?

Levin alkoi kertoa tarpeettoman yksityiskohtaisesti vaimonsa tilasta,

mutta keskeytti kertomuksensa useaan otteeseen pyydellen lääkäriä

lähtemään heti.

-- Älkää hätäilkö. Te ette tunne näitä asioita. Minua ei luultavasti

tarvita, mutta minä olen luvannut tulla ja luultavasti tulen. Mutta

ei ole kiirettä. Istuutukaa, olkaa hyvä, ettekö joisi kahvia?

Levin katsahti häneen kysyen katseellaan, tekikö lääkäri hänestä,

pilaa. Mutta mitään pilaa lääkäri ei ollut ajatellutkaan tehdä.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi lääkäri hymyillen, -- olenhan minäkin

perheellinen mies. Mutta me aviomiehet olemme niinä hetkinä kaikkein

surkeimpia olentoja. Minulla on eräs tuttava rouva, jonka mies lapsen

syntyessä aina pakenee talliin.

-- Mutta mitä te luulette, Pjotr Dmitrijevitsh? Luuletteko, että

kaikki voi mennä hyvin?

-- Ei ole mitään syytä otaksua muuta...

-- Te siis tulette heti? sanoi Levin katsoen vihaisesti palvelijaan,

joka toi kahvia.

-- Tunnin kuluttua.

-- Ei, Jumalan tähden!

-- No, antakaahan kun ensin juon aamukahvini.

Tohtori otti kuppinsa. Molemmat olivat vaiti.

-- Kovastipas antavat selkään turkkilaisille. Olette kai lukenut

eilisen sähkösanoman? sanoi lääkäri pureskellen vehnästään.

-- Ei, minä en kestä! sanoi Levin hypähtäen pystyyn. -- Te siis

tulette neljännestunnin kuluttua?

-- Puolen tunnin perästä.

-- Kunniasana?

Kun Levin palasi kotiin, hän kuuli ruhtinattaren tulleen äsken ja

tavoitti tämän makuukamarin ovella. Ruhtinattarella oli kyyneleet

silmissä, ja hänen kätensä vapisivat. Nähdessään Levinin hän syleili

tätä ja pillahti itkuun.

-- No, kuinkas on, kultaseni Jelizaveta Petrovna? sanoi ruhtinatar

tarttuen kädestä vastaantulevaa kätilöä, jonka ilme oli juhlallisen

toimelias.

-- Hyvin menee, tämä sanoi, -- koettakaa vain saada hänet vuoteeseen.

Siitä hetkestä saakka, kun Levin oli herännyt ja käsittänyt,

millainen tilanne oli, hän oli valmistautunut kestämään tulevat

tapahtumat lujana, mitään mietiskelemättä ja arvailematta, kaikki

omat ajatuksensa ja tunteensa kätkien; olemaan hermostuttamatta

vaimoaan ja päinvastoin rauhoittelemaan häntä ja ylläpitämään

hänen rohkeuttaan. Hän ei ollut lainkaan antautunut ajattelemaan,

mitä tapahtuisi ja miten kaikki päättyisi; hän oli vain mielessään

valmistautunut kestämään ja pitämään sydäntään kurissa noin viisi

kuusi tuntia, minkä verran hän muiden puheista päätellen arveli

synnytyksen kestävän. Mutta kun hän oli palannut lääkärin luota

ja saanut taas nähdä vaimonsa kärsivän, hän alkoi toistella yhä

useammin: "Herra armahda, auta"; huokailla ja kohotella silmiään

ylös, ja hänet valtasi pelko, että hän ei kestäkään vaan purskahtaa

itkemään tai pakenee jonnekin -- niin tuskalliselta hänestä tuntui.

Ja vain tunti oli kulunut.

Mutta sen jälkeen kului toinen, kolmas ja neljäs tunti, -- koko se

aika, jonka hän oli asettanut kärsimyksensä enimmäiskestoksi, mutta

tilanne oli sama kuin ennenkin. Hän kärsi edelleen, sillä ei voinut

tehdä mitään muuta, ja joka hetki hän ajatteli tulleensa kärsimyksen

äärimmäisille rajoille ja sydämensä pakahtuvan säälistä.

Mutta kului vielä minuutteja, tunteja, taas tunteja, ja

kärsimyksen- ja kauhuntunteet voimistuivat ja jännittyivät

hänessä yhä.

Kaikki ne tavalliset elämänolot, joita ilman ei voi kuvitella tai

käsittää mitään, olivat häipyneet Levinin tajunnasta. Hän oli

kadottanut ajan tajun. Aina kun Kitty kutsui hänet luokseen ja hän

piteli Kittyn hikistä kättä, joka milloin puristi hänen kättään

tavattoman voimakkaasti, milloin taas työnsi sen pois, minuutit

tuntuivat hänestä tunneilta, välillä taas tunnit menivät kuin

minuutit. Häntä ihmetytti, kun Jelizaveta Petrovna pyysi häntä

sytyttämään kynttilän verhon taa ja hän sai kuulla kellon olevan

viisi. Jos hänelle olisi sanottu, että kello oli vasta kymmenen

ja että oli vielä aamu, ei hän olisi ihmetellyt sen enempää.

Hän tiesi olinpaikkansa yhtä huonosti kuin sen, mitä milloinkin

tapahtui. Hän näki vaimonsa hehkuvat kasvot, joissa kuvastui milloin

neuvottomuus ja tuska, milloin hymy ja rauhoittelun halu. Hän näki

myös ruhtinattaren kasvot punaisina ja jännittyneinä, harmaat

kiharat epäjärjestyksessä, kyyneleet silmissä taistelevan itkuaan

vastaan, näki Dollyn, paksuja savukkeita polttelevan lääkärin ja

lujan, päättäväisen ja rauhoittavan näköisen Jelizaveta Petrovnan

ja salissa synkän näköisenä astelevan vanhan ruhtinaan. Mutta mistä

he tulivat ja minne menivät, hän ei tiennyt. Välillä ruhtinatar

oli lääkärin kanssa makuukamarissa, välillä kirjastohuoneessa,

johon oli ilmaantunut katettu pöytä, välillä siellä taas olivat

Dolly ja ruhtinatar. Sitten Levin muisti, että hänet oli lähetetty

jonnekin. Kerran hänet oli lähetetty siirtämään pöytää ja sohvaa.

Hän teki sen huolellisesti luullen Kittyn tarvitsevan sitä, kunnes

myöhemmin sai kuulla, että se olikin aiottu hänelle itselleen

yösijaksi. Sitten hänet oli lähetetty kirjastohuoneeseen kysymään

jotain lääkäriltä. Lääkäri oli vastannut ja ruvennut heti puhumaan

kaupunginduumassa tapahtuneista selkkauksista. Sitten hänet oli

lähetetty Shtsherbatskille, hakemaan hopeakehyksistä pyhäinkuvaa,

ja hän oli vanhan palvelijattaren kanssa kiivennyt ruhtinattaren

makuukamarin lipastolle ottamaan sitä ja särkenyt kuvan edessä olevan

lampukan ja palvelijatar oli koettanut rauhoitella häntä sekä rouvan

että lampukan suhteen; ja hän oli tuonut pyhäinkuvan ja asettanut

sen Kittyn pääpuoleen pistäen sen huolellisesti tyynyjen taa. Mutta

missä, koska ja miksi se kaikki tapahtui, hän ei tiennyt. Hän ei edes

käsittänyt, miksi ruhtinatar oli ottanut häntä kädestä, katsonut

häneen säälivästi ja pyytänyt rauhoittumaan, miksi Dolly oli pyytänyt

häntä syömään ja kuljettanut pois huoneesta, ja miksi lääkärikin

katseli häntä vakavan ja säälivän näköisenä ja tarjosi hänelle

lääkkeitä.

Hän tiesi ja tunsi vain, että se, mitä nyt tapahtui, oli

samantapaista kuin se, mitä oli tapahtunut lähes vuosi sitten

lääninkaupungin hotellissa Nikolai-veljen kuolinvuoteella. Se vain

oli ollut surua, tämä oli iloa. Mutta sekä se suru että tämä ilo

olivat yhtä lailla kuin tavallisen elämän aukkoja, joiden läpi näkyi

jotain korkeampaa. Yhtä lailla raskaasti ja tuskallisesti tapahtui

se, minkä oli määrä tapahtua, ja yhtä käsittämättömällä tavalla sielu

tuota korkeampaa katsellessa kohosi sellaisiin korkeuksiin, joita

se ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt ja jonne järki ei enää voinut

seurata sitä.

"Jumala, anna anteeksi ja auta", hoki hän lakkaamatta itsekseen,

ja tunsi niin pitkäaikaisesta ja niin täydelliseltä näyttäneestä

vieroksunnastaan huolimatta kääntyvänsä Jumalan puoleen aivan yhtä

luottavaisesti ja luonnollisesti kuin lapsuutensa ja varhaisemman

nuoruutensa aikana.

Koko tuona aikana Levinillä oli kaksi erillistä tunnelmaa. Toisen

valtaan hän joutui viivähtäessään poissa Kittyn luota, paksuja

savukkeita myötäänsä polttelevan lääkärin, Dollyn ja vanhan ruhtinaan

seurassa, missä puhuttiin päivällisistä, politiikasta, Marja

Petrovnan sairaudesta ja muusta sellaisesta. Täällä Levin saattoi

hetkeksi kokonaan unohtaa, mitä parhaillaan tapahtui ja tuntea

itsensä kuin unesta heränneeksi. Toisen tunnelman vallassa hän oli

Kittyn luona, tämän sängynpäädyn ääressä, missä sydän oli pakahtua

eikä kuitenkaan pakahtunut, ja missä hän lakkaamatta rukoili. Aina

kun makuuhuoneesta kuuluva huuto ravisti hänet turtumuksesta, hänet

valtasi sama omituinen harhaluulo kuin silloin, kun hän oli kuullut

Kittyn ensimmäisen huudon. Hän hypähti pystyyn kiiruhtaakseen

puolustautumaan, muisti matkalla, ettei ollutkaan syyllinen, ja

hänessä syttyi halu suojella ja auttaa. Hän toisteli kauhun vallassa:

"Herra, anna anteeksi ja auta." Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä

voimakkaammaksi kumpikin tunnelma kävi: sitä täydellisemmin hän

unohti Kittyn ja sitä rauhallisemmaksi kävi ollessaan poissa vaimonsa

luota, ja sitä tuskallisempaa hänen oli nähdä tämän kärsimyksiä ja

tuntea oma voimattomuutensa. Väliin hän hypähti pystyyn, tahtoi paeta

jonnekin ja juoksi taas vaimonsa luo.

Kun Kitty välillä yhtä mittaa kutsui häntä luokseen, hän soimasi

tätä. Mutta nähdessään hänen nöyrät, hymyilevät kasvonsa, ja

kuullessaan sanat: "Minä olen aivan näännyttänyt sinut", hän soimasi

Jumalaa; mutta muistaessaan Jumalan pyysi heti anteeksi ja rukoili

apua.