Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin,
jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Levin ei
olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että saattaisi nukkua
rauhallisesti niissä olosuhteissa, joissa hän nyt oli. Hän ei
olisi uskonut, että tarkoituksetonta, järjetöntä ja varojensa yli
menevää elämää vietettyään, juopoteltuaan (muulla tavoin hän ei
voinut nimittää ajanviettoa klubissa), jouduttuaan outoon ystävyyden
hierontaan vaimonsa entisen rakastetun kanssa sekä tehtyään vielä
oudomman käynnin tuon langenneen naisen luo, ihastuttuaan häneen ja
tuotettuaan murhetta vaimolleen, -- että hän kaikesta huolimatta
olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta väsymyksen, valvomisen ja viinin
vaikutuksesta hän nukkui sikeästi ja rauhallisesti.
Viiden aikaan hän heräsi oven narahdukseen, hypähti istumaan ja
katseli ympärilleen. Vieressä oleva Kittyn vuode oli tyhjä. Mutta
väliseinän takaa näkyi liikkuvaa valoa ja kuului Kittyn askeleita.
-- Mitä?... Mikä on? sanoi Levin unisena. -- Kitty! Mikä on?
-- Ei mikään, sanoi Kitty tullen kynttilä kädessä väliseinän takaa.
-- Oli hieman huono olo, hän lisäsi hymyillen herttaista, merkitsevää
hymyään.
-- Mitä, joko alkaa? kysyi Levin säikähtäneenä, -- täytyy lähettää
hakemaan, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.
-- Vielä mitä! sanoi Kitty hymyillen ja pidätellen häntä kädellään.
-- Se ei varmaankaan ole mitään. Tuli vain hieman huono olo. Mutta
nyt se on jo ohi.
Kitty meni vuoteensa luo, sammutti kynttilän, laskeutui pitkälleen
ja vaikeni. Vaikka Levinistä tuntuikin epäilyttävältä tuo ikään kuin
pidätetyn hengityksen hiljaisuus ja varsinkin Kittyn erityisen hellä
ja kiihkeä sävy tämän vastatessa hänelle väliseinän takaa tullessaan,
häntä nukutti niin, että hän vaipui pian uneen. Vasta myöhemmin hän
muisti Kittyn hengityksen hiljaisuuden ja ymmärsi, mitä kaikkea tämän
rakkaassa, herttaisessa sielussa tapahtui Kittyn tuolloin maatessa
hievahtamatta hänen vieressään odottaen naisen elämän suurinta
tapahtumaa. Seitsemän aikaan Levin heräsi siihen, että tunsi Kittyn
varovaisen kosketuksen olkapäässään, ja kuuli hiljaista kuisketta.
Kittyn oli sääli herättää häntä, mutta hän tarvitsi miehensä apua.
-- Kostja, älä pelästy. Ei se ole mitään. Mutta nyt tuntuu... Täytyy
lähteä hakemaan Jelizaveta Petrovnaa.
Kynttilässä oli taas tuli. Kitty istui vuoteellaan ja piti kädessään
neuletta, jota hän oli viime päivinä neulonut.
-- Älä yhtään pelästy, ei ole mitään hätää. Minä en pelkää vähääkään,
hän sanoi nähdessään miehensä säikähtäneet kasvot, tarttui tämän
käteen ja painoi sen rintaansa ja sitten huuliaan vasten.
Levin hypähti kiireesti ylös ja päästämättä katsettaan Kittystä
veti aamutakin ylleen ja pysähtyi, yhä vain häneen katsoen. Olisi
pitänyt lähteä, mutta hän ei voinut irrottautua Kittyn katseesta.
Niin paljon kuin hän oli rakastanutkin noita kasvoja, niin hyvin kuin
hän tunsikin Kittyn ilmeet ja katseet, hän ei ollut koskaan nähnyt
vaimoaan sellaisena. Kuinka inhottavaksi ja kauheaksi Levin tunsikaan
itsensä hänen edessään muistaessaan, mitä mielipahaa oli eilen
hänelle tuottanut! Kittyn punehtuneet, yömyssyn alta esiin pistävien
pehmeiden hiusten kehystämät kasvot säteilivät iloa ja varmuutta.
Niin vähän kuin Kittyn luonteessa yleensäkin oli luonnottomuutta
ja sovinnaisuutta, Levin ei voinut olla hämmästymättä nähdessään
hänet nyt, kun kaikki verhot olivat poissa ja hänen sielunsa ydin
heijastui paljaana ja väärentämättömänä hänen silmistään. Siinä
näkyi yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan se Kitty, jota hän,
Levin, rakasti vielä entistä enemmän. Kitty katsoi häneen hymyillen;
mutta äkkiä hänen kulmakarvansa värähtivät, pää kohosi ja hän astui
nopeasti miehensä luo, otti häntä kädestä ja painautui kokonaan häntä
vasten, niin että Levin tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä.
Kitty kärsi ja ikään kuin valitti hänelle kärsimyksiään. Ensin
Levinistä tuntui kuin syy olisi ollut hänen, kuten tavallisesti
ennenkin. Mutta Kittyn katseessa oli hellyyttä, joka sanoi, ettei
hän nuhdellut, vaan rakasti häntä noiden kärsimysten tähden. "Kenen
syy se sitten on, jollei minun?" Levin ajatteli hakien väkisinkin
kärsimysten aiheuttajaa rangaistakseen häntä; mutta syyllistä ei
ollut. Kitty kärsi, valitti ja riemuitsi noista kärsimyksistään,
iloitsi niistä ja rakasti niitä. Levin näki, että hänen sielussaan
tapahtui jotain ihanaa, mutta mitä -- sitä hän ei voinut käsittää. Se
meni yli hänen käsityskykynsä.
-- Minä lähetin noutamaan äitiä. Lähde sinä heti hakemaan Jelizaveta
Petrovnaa... Kostja!... Ei mitään, se meni ohitse.
Kitty meni soittamaan kelloa.
-- No, mene nyt vain, Pasha tulee. Ei ole mitään hätää.
Ja Levin näki ihmeekseen, että hän otti neuleensa ja alkoi taas
neuloa.
Poistuessaan toisesta ovesta Levin kuuli palvelustytön tulevan sisään
toisesta. Levin pysähtyi oven luo ja kuuli, miten Kitty antoi tytölle
seikkaperäisiä käskyjä ja alkoi yhdessä tämän kanssa siirtää sänkyä.
Levin pukeutui, ja sillaikaa kun hevosia valjastettiin, koska
ajureita ei vielä ollut, hän juoksi taas makuukamariin tuntien
liikkuvansa kuin siivillä. Kaksi palvelustyttöä hääräili ja
järjesteli siellä jotain. Kitty neuloi kävellessään niin että
silmukat vilisivät ja antoi samalla määräyksiä.
-- Lähden heti lääkärin luo. Jelizaveta Petrovnaa on jo lähetetty
hakemaan, mutta minä poikkean sinne vielä. Etkö tarvitse mitään?
Mutta Dollyhän ei ole saanut sanaa?
Kitty katsahti häneen ilmeisestikin kuuntelematta, mitä hän puhui.
-- Niin, niin, mene nyt vain, sanoi hän nopeasti kulmiaan rypistäen
ja heilauttaen kättään.
Levin kiiruhti juuri vierashuoneen poikki, kun makuukamarista kuului
äkkiä surkea voihkaisu, joka samassa taukosi. Hän pysähtyi voimatta
pitkään aikaan käsittää mitään.
"Hän se oli", Levin sanoi itsekseen, tarttui päähänsä ja juoksi
portaita alas.
-- Herra armahda! Anna anteeksi, auta! hoki hän jostain yhtäkkiä
suuhun tulleita sanoja. Ja hän, epäuskoinen ihminen, toisti niitä
sanoja ei vain suullaan, vaan koko sydämellään. Sinä hetkenä hän
tiesi, etteivät hänen mitkään epäilyksensä, ei edes se järkeen
perustuva uskon mahdottomuus, jonka hän tiesi sielussaan olevan,
vähääkään estäneet häntä kääntymästä Jumalan puoleen. Se oli nyt
kaikki tomuna haihtunut hänen sielustaan. Kenen muun puoleen hän
olisi voinut kääntyä kuin Sen, jonka käsissä hän tunsi itsensä,
sielunsa ja rakkautensa olevan.
Hevonen ei ollut vielä valmiina, mutta Levin oli fyysisesti ja
henkisesti niin jännittynyt ja pelkäsi niin kovasti tuhlata
hetkeäkään, ettei ruvennut odottamaan, vaan lähti edeltäpäin
kävelemään ja käski Kuzman tulla hevosella perässä.
Kadunkulmassa tuli yöajuri ajaen kiireesti häntä vastaan. Pienessä
reessä istui Jelizaveta Petrovna, hihaton samettivaippa yllään ja
valkea villaliina päässään. "Luojan kiitos, Luojan kiitos!" sanoi
Levin riemuissaan, kun tunnisti hänen pienet vaaleat kasvonsa, joilla
nyt oli erityisen vakava, melkeinpä ankara ilme. Käskemättä ajuria
pysähtymään Levin lähti juoksemaan sen rinnalla takaisin asuntoaan
kohti.
-- Noin pari tuntia siis? Ei enempää? kysyi Jelizaveta Petrovna. --
Te tavoitatte kyllä Pjotr Dmitrijevitshin kotoa, älkää vain liiaksi
kiirehtikö häntä. Ja ottakaa apteekista oopiumia.
-- Te siis luulette, että se voi sujua onnellisesti? Voi hyvä Jumala,
auta! sanoi Levin nähden samassa hevosensa tulevan portista kadulle.
Hypättyään rekeen Kuzman viereen hän käski ajaa lääkärille.