Vieraiden lähdettyä Anna alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan.
Vaikka hän olikin vaistomaisesti (kuten hän viime aikoina oli
menetellyt kaikkien nuorten miesten suhteen) koko illan tehnyt
kaiken voitavansa herättääkseen Levinin rakkauden itseään kohtaan
ja vaikka hän tiesikin sen saavuttaneensa, sikäli kuin se yhden
ainoan illan aikana ja naimisissa olevan rehellisen miehen suhteen
oli mahdollista, ja vaikka Levin olikin suuresti miellyttänyt häntä
(niin perin erilaisia kuin Vronski ja Levin miehiseltä näkökannalta
olivatkin, näki Anna naisena kummassakin sen molemmille yhteisen
puolen, joka oli saanut Kittyn rakastumaan sekä Vronskiin että
Leviniin), hän lakkasi heti Levinin lähdettyä ajattelemasta tätä.
Yksi ja sama ajatus vainosi häntä milloin missäkin muodossa
hellittämättä. "Jos minä vaikutan sillä tavoin toisiin, jopa tuohon
perheelliseen, vaimoaan rakastavaan mieheen, miksi hän sitten on niin
kylmä minulle?... Eikä oikeastaan kylmäkään, hän rakastaa minua,
tiedän sen. Mutta jotain uutta on tullut meidän välillemme. Miksi
häntä ei kuulu koko iltana kotiin? Hän oli käskenyt Stivaa sanomaan,
ettei hän voi jättää Jashvinia, vaan että hänen täytyy seurata tämän
peliä. Onko Jashvin mikään lapsi? Mutta kenties se on totta. Hän ei
koskaan valehtele. Mutta on siinä muutakin. Hän on hyvillään, kun
saa tilaisuuden näyttää, että hänellä on muitakin velvollisuuksia.
Minähän tiedän sen ja myönnän sen. Miksi hänen pitää todistella
minulle sitä? Hän tahtoo osoittaa, ettei hänen rakkautensa minuun saa
häiritä hänen vapauttaan. Mutta minä en tarvitse todisteluja, minä
tarvitsen rakkautta. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, kuinka raskasta
minun elämäni täällä Moskovassa on ollut. Mitä elämää se on? Olen
vain odottanut ratkaisua, joka viipyy yhä. Ei vastausta vieläkään!
ja Stiva sanoo, ettei hän voi mennä Aleksei Aleksandrovitshin luo.
Enkä minä voi enää kirjoittaa hänelle. En osaa tehdä mitään, en
aloittaa mitään uutta enkä muuttaa vanhaa, koetan vain kestää,
odotan ja keksin itselleni kaikenlaisia huvituksia: hoitelen tuota
englantilaisperhettä, kirjoittelen ja luen, mutta se on kaikki
petosta, samaa morfiinia kaikki. Hänen pitäisi sääliä minua", Anna
päätteli tuntien kyynelten kiertyvän silmiin säälistä omaa itseään
kohtaan.
Hän kuuli Vronskin lyhyen soiton ja pyyhki kiireesti kyyneleet pois.
Samassa hän istuutui lampun ääreen ja avasi kirjan koettaen näyttää
täysin rauhalliselta. Hänen täytyi osoittaa olevansa tyytymätön
siihen, ettei Vronski ollut tullut niin kuin oli luvannut, -- mutta
ainoastaan tyytymätön; omaa surua ja itsesääliä miehelle ei missään
nimessä saanut näyttää. Hän, Anna, saattoi kyllä sääliä itseään,
mutta Vronski ei saanut sääliä häntä. Anna ei tahtonut taistelua, hän
paheksui Vronskin taistelunhalua, mutta asettui itse tahtomattaan
taisteluasentoon.
-- Ei kai sinulla ole ollut ikävä? sanoi Vronski vilkkaasti ja
iloisesti ja astui Annan luo. -- Pelihimo on sitten hirveä intohimo!
-- Ei, ei ollut ikävä, olen jo kauan sitten oppinut olemaan
ikävöimättä. Stiva ja Levin kävivät täällä.
-- Niin, he sanoivat lähtevänsä tänne. No mitäs pidit Levinistä?
sanoi Vronski istuutuen Annan viereen.
-- Pidin kovasti. Lähtivät juuri. Miten Jashvinin kävi?
-- Oli voittanut jo seitsemäntoista tuhatta. Pyysin häntä tulemaan
pois. Hän olikin jo aivan lähtemäisillään. Mutta kääntyi takaisin ja
on nyt häviön puolella.
-- Miksi sinä sitten jäit? kysyi Anna kohottaen äkkiä katseensa
Vronskiin. Annan ilme oli kylmä ja tyly.
-- Sinähän sanoit Stivalle jääväsi sitä varten, että veisit Jashvinin
pois. Mutta sinähän jätit hänet kuitenkin.
Vronskinkin kasvoille tuli kylmä taisteluvalmiuden ilme.
-- Ensinnäkään en ole pyytänyt Stivaa kertomaan sinulle mitään;
toiseksi minulla on aina ollut tapana puhua totta. Kun tahdoin jäädä,
niin jäin, hän sanoi synkkänä. -- Anna, miksi, miksi? lisäsi hän
hetken vaitiolon jälkeen, kumartuen Annan puoleen ja avasi kätensä
toivoen tämän panevan siihen omansa.
Anna iloitsi tuosta hellyydenosoituksesta. Mutta jokin omituinen
pahuuden voima esti häntä antautumasta mielitekonsa valtaan, ikään
kuin taisteluehdot eivät olisi sallineet sitä.
-- Niin tietysti! Sinä tahdoit jäädä ja jäit. Sinä teet aina niin
kuin itse tahdot. Mutta miksi sinä puhut siitä minulle? Miksi? sanoi
Anna tulistuen yhä enemmän. -- Onko kukaan tahtonut kiistellä sinun
oikeuksistasi? Sinä vain tahdot näyttää olevasi oikeassa, ja ole
sitten!
Vronskin käsi sulkeutui ja hän vetäytyi takaisin vielä entistä
itsepintaisempi ilme kasvoillaan.
-- Se on sinussa pelkkää itsepäisyyttä, sanoi Anna katsahtaen
tarkkaavaisesti Vronskiin ja keksien yhtäkkiä nimen tuolle
ärsyttävälle ilmeelle, -- niin juuri, itsepäisyyttä. Sinulle on
pääasia se, että sinä suoriudut voittajana, mutta minulle... Taaskin
hänen tuli sääli itseään ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. --
Jos sinä tietäisit, mikä minulle tässä asiassa on kipeää! Jos sinä
tietäisit mitä se minulle merkitsee, kun minä tunnen kuten nyt, että
sinä suhtaudut minuun vihamielisesti, niin juuri, vihamielisesti!
Jospa sinä tietäisit, kuinka lähellä onnettomuutta minä olen
tällaisina hetkinä, kuinka minä pelkään, pelkään itseäni! Ja hän
käänsi päänsä pois salaten nyyhkytyksensä.
-- Mistä me riitelemme? sanoi Vronski kauhistuen Annan epätoivon
ilmettä, ja kumartuen jälleen hänen puoleensa otti hänen kätensä
ja suuteli sitä. -- Minkä vuoksi? Olenko minä sitten etsinyt muita
huvituksia? Enkö minä ole vältellyt naisten seuraa?
-- Se vielä puuttuisi, sanoi Anna.
-- No sano, mitä minun pitää tehdä, että sinä olisit rauhallinen?
Minä olen valmis tekemään kaikkeni, että sinä olisit onnellinen,
puhui Vronski Annan epätoivon liikuttamana. -- Teen mitä hyvänsä,
kunhan vain saan sinut vapaaksi tuon surusi vallasta, Anna! hän sanoi.
-- Ei se ole mitään! sanoi Anna. -- En tiedä itsekään mikä minun
on. Yksinäinen elämäkö vai hermotko... Mutta jättäkäämme tämä asia.
No, miten kävi kilpa-ajoissa? Et ole vielä kertonutkaan, Anna kysyi
koettaen salata iloaan saavuttamastaan voitosta.
Vronski pyysi illallista ja alkoi kertoa Annalle tarkasti
kilpa-ajoista; mutta tämän äänensävystä ja yhä kylmemmiksi käyneistä
silmäyksistä Anna näki, ettei tämä antanut anteeksi hänen voittoaan
ja että sama itsepintaisuus, jota vastaan Anna oli taistellut,
oli taaskin saanut hänessä vallan. Hän oli Annaa kohtaan kylmempi
kuin ennen, ikään kuin olisi katunut äskeistä alistumistaan. Anna
ymmärsi, että sanat: "Olen lähellä kauheaa onnettomuutta ja pelkään
itseäni", jotka olivat hankkineet hänelle voiton, olivat vaarallinen
ase, jota ei saanut käyttää toista kertaa. Hän tunsi, että heitä
yhteenliittävän rakkauden rinnalle oli heidän välilleen asettunut
jokin taistelun paha henki, jota hän ei voinut ajaa pois omasta eikä
rakastettunsa sydämestä.