XI

"Miten ihmeellinen, rakastettava ja säälittävä nainen", ajatteli

Levin tullessaan Stepan Arkadjevitshin kanssa pakkasilmaan.

-- No eikös ollut niin kuin minä sanoin, sanoi Stepan Arkadjevitsh

joka näki, että Levin oli täydellisesti voitettu.

-- Oli, vastasi Levin mietteissään, -- harvinainen nainen! Sekä

älykäs että ihmeellisen sydämellinen. On kauhean sääli häntä!

-- Jos Jumala suo, niin pian kaikki käy parhain päin. Siinä näet,

ettei pidä tuomita etukäteen, Stepan Arkadjevitsh sanoi avaten

vaunujensa oven. -- Tässä kai meidän tiemme eroavat. Hyvästi sitten.

Ajaessaan kotiin Levin ajatteli koko matkan Annaa ja niitä varsin

tavallisia asioita, joista hänen luonaan oli keskusteltu, palauttaen

samalla tarkasti mieleensä Annan eri ilmeitä. Mitä enemmän hän niitä

ajatteli, sitä enemmän hän asettui Annan asemaan ja sitä suurempaa

sääliä hän tunsi Annaa kohtaan.

Kotona Kuzma ilmoitti hänelle, että Katerina Aleksandrovna voi

hyvin ja että sukulaisvieraat olivat vastikään lähteneet, ja antoi

Levinille kaksi kirjettä. Niistä päästäkseen Levin luki ne jo

eteisessä. Toinen oli Sokolovilta, työnjohtajalta. Sokolov kirjoitti,

ettei vehnää voinut myydä, koska siitä luvattiin vain viisi ja puoli

ruplaa neljännekseltä, ja ettei ollut enää mistä ottaa rahaa. Toinen

kirje oli sisarelta. Hän nuhteli Leviniä siitä, että hänen asiansa

oli yhä vielä hoitamatta.

"No, myydään viidestä ja puolesta, kun eivät kerran anna enempää",

Levin ratkaisi heti tavattoman keveästi ensimmäisen kysymyksen,

joka ennen olisi näyttänyt hänestä niin vaikealta. "Ihme, kuinka

täällä aika menee", ajatteli hän toisen kirjeen johdosta. Hän

tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut vielä tehnyt niin kuin sisar oli

pyytänyt. "En tullut tänäänkään käyneeksi oikeudessa, mutta tänään

on ollutkin erityisen kiire." Ja päätettyään tehdä sen huomenna hän

lähti vaimonsa luo. Mennessään hän loi mielessään nopean silmäyksen

kuluneeseen päivään. Koko päivä tuntui olleen pelkkiä keskusteluja,

-- keskusteluja, joita hän oli kuunnellut ja joihin hän oli ottanut

osaa. Ne olivat kaikki käsitelleet aiheita, jotka eivät olisi

vähääkään kiinnostaneet häntä maalla, mutta täällä ne tuntuivat

hyvin mielenkiintoisilta. Ja kaikista niistä oli jäänyt hyvä muisto;

oli vain kaksi kohtaa, jotka hiukan vaivasivat häntä... Toinen oli

se, mitä hän oli sanonut hauesta, ja toinen piili siinä hellässä

säälissä, jota hän oli tuntenut Annaa kohtaan.

Levin tapasi vaimonsa surullisena ja ikävissään. Sisarusten

päivällinen olisi muuten mennyt hyvinkin iloisesti, mutta sitten oli

ruvettu odottamaan Leviniä kotiin ja odotettu niin kauan, että kaikki

olivat jo ikävystyneet. Viimein sisaret olivat lähteneet tiehensä, ja

Kitty oli jäänyt yksin.

-- No, mitä sinä olet tehnyt? Kitty kysyi katsoen miestään silmiin,

jotka loistivat omituisen epäilyttävästi. Mutta antaakseen hänen

kertoa itse kaiken Kitty salasi tarkkaavaisuutensa ja kuunteli

hyväksyvästi hymyillen miehensä kertomusta päivän vietosta.

-- Olen hyvilläni, että tapasin Vronskin. Hänen seuransa ei enää

vähääkään vaivannut minua. Ymmärräthän, että koetan tästä lähtien

olla tapaamatta häntä, mutta se nolouskin saa nyt olla lopullisesti

ohi, sanoi Levin ja punastui, sillä sanoessaan koettavansa olla

koskaan enää tapaamatta Vronskia hän muisti käyntinsä Annan luona. --

Sanotaan aina, että kansa juo, mutta en tiedä kumpi juo enemmän --

kansa vaiko meidän säätymme; vaikka kansa juo juhlapäivinä, mutta...

Mutta Kittyä ei huvittanut esitelmä kansan juomisesta. Hän näki

miehensä punastuksen ja tahtoi tietää syyn siihen.

-- No, missä sinä sitten olit?

-- Stiva pyysi niin kauheasti lähtemään Anna Arkadjevnan luo.

Ja tämän sanottuaan Levin punastui vieläkin enemmän, ja hänen

epätietoisuutensa siitä, oli hän tehnyt oikein vai väärin menemällä

Annan luo, haihtui samalla hetkellä. Hän tiesi nyt, ettei hänen olisi

pitänyt tehdä niin.

Kittyn silmät laajenivat ja välähtivät, kun hän kuuli Annan nimen.

Mutta hän hillitsi itsensä, salasi kiihtymyksensä ja onnistui

petkuttamaan miestään.

-- Vai niin, hän sanoi vain.

-- Et kai sinä pahastu, että minä menin. Stiva niin pyysi, ja

Dollykin toivoi sitä, jatkoi Levin.

-- En toki, Kitty sanoi, mutta Levin näki hänen silmissään hillityn

palon, joka ei tiennyt hyvää.

-- Hän on hyvin herttainen, hyvin säälittävä ja hyvä nainen, jatkoi

Levin kertoen Annan töistä ja välittäen Kittylle hänen terveisensä.

-- Tietysti on hyvin sääli häntä, sanoi Kitty, kun Levin oli

lopettanut.

-- Keneltä sait kirjeen?

Levin sanoi keltä kirje oli ja -- uskoen Kittyn tyyneen äänensävyyn

-- meni toiseen huoneeseen riisuutumaan.

Palatessaan Levin tapasi Kittyn samassa nojatuolissa. Kun hän meni

tämän luo, Kitty katsahti häneen ja purskahti itkemään ääneen.

-- Mitä? Mikä sinun on? kysyi Levin tietäen edeltä käsin mikä hänen

oli.

-- Sinä olet rakastunut siihen inhottavaan naiseen, hän on lumonnut

sinut. Minä näen sen sinun silmistäsi. Niin, niin! Mitä siitä vielä

tuleekaan! Ensin sinä klubissa juot ja pelaat ja menet sitten...

kenen luo? Ei, lähdetään pois täältä... Huomenna minä lähden.

Levin ei pitkään aikaan saanut vaimoaan tyyntymään. Tämä

rauhoittui vasta sitten, kun Levin oli tunnustanut, että säälin

tunne ja viini oli vienyt hänet harhaan ja altistanut hänet Annan

viekkaalle vaikutukselle, ja kun hän oli luvannut vastedes välttää

Annaa. Vilpitöntä hänen tunnustuksessaan oli se seikka, että

hän oli hullaantunut elettyään niin kauan Moskovassa pelkästään

keskustelujen, ruoan ja juoman varassa. He juttelivat kello kolmeen

saakka yöllä. Vasta kolmen aikaan he olivat siinä määrin leppyneet,

että saattoivat nukkua.