IX

"Oblonskin vaunut!" ärjäisi ovenvartija äkäisellä bassoäänellä.

Vaunut tulivat ja he istuutuivat niihin. Vain niin kauan kuin vaunut

olivat klubin pihalla, Levin pysyi äskeisen klubimielialan vallassa

nauttien sen levosta ja epäämättömän säädyllisyyden tunteesta. Mutta

heti kun vaunut olivat tulleet kadulle ja Levin alkoi tuntea vaunujen

keinuvan epätasaisella tiellä, kuuli vastaan tulleen ajurin äkäisen

ärjäisyn ja näki sumeassa valaistuksessa kapakan ja puodin punaisen

kilven, tämä mieliala häipyi. Hän alkoi miettiä tekojaan ja kysyi

itseltään, tekikö oikein menemällä Annan luo. Mitä Kitty siihen

sanoisi? Mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen miettiä, vaan

ikään kuin arvaten hänen epäilyksensä kiiruhti rohkaisemaan häntä.

-- Olen niin hyvilläni siitä, hän sanoi, -- että sinä tutustut

häneen. Tiedätkö, Dolly on jo kauan toivonut sitä. Onhan Lvovkin

käynyt ja käy yhä edelleenkin hänen luonaan. Vaikka hän onkin

sisareni, jatkoi Stepan Arkadjevitsh -- voin arvelematta sanoa, että

hän on harvinaislaatuinen nainen. Saat itse nähdä. Hänen asemansa on

hyvin raskas, varsinkin nyt.

-- Miksi juuri nyt?

-- Parhaillaan neuvotellaan hänen avioerostaan. Karenin on

suostuvainen; mutta siinä on vaikeuksia pojan vuoksi, ja tuo

asia, jonka olisi pitänyt päättyä jo lähes kolme kuukautta

sitten, pitkittyy yhä. Heti kun erolupa tulee, Vronski ja Anna

menevät naimisiin. Tyhmä se on kiertelyineen ja veisuineen koko

vihkitoimitus. Ei siihen kukaan usko ja se on ihmisten onnen tiellä!

huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, ja sen jälkeen heidän

asemansa tulee yhtä selväksi kuin minun tai sinun.

-- Mikä siinä tuottaa vaikeuksia?

-- Oi, se on pitkä ja ikävä juttu! Meillähän on kaikki niin

epämääräistä. Mutta voithan kuvitella, millaista hänen on ollut asua

sellaisissa olosuhteissa kolme kuukautta Moskovassa, jossa kaikki

tuntevat hänet. Hän ei käy missään eikä tapaa ketään naistuttaviaan

paitsi Dollya, sillä hän ei tahdo, ymmärräthän, että hänen luokseen

tultaisiin armosta. Se hölmö ruhtinatar Varvarakin lähti tiehensä

säädyllisyyssyistä. Tuossa asemassa jonkun muun naisen olisi ollut

mahdoton pitää päänsä pystyssä. Mutta saatpa nähdä miten hän on

osannut järjestää elämänsä, miten tyyni ja arvokas hän on. Vasemmalle

poikkikadulle, vastapäätä kirkkoa! huusi Stepan Arkadjevitsh vaunujen

ikkunasta. -- Huh, miten kuuma! hän sanoi aukaisten jo ennestään

avonaisen turkkinsa kahdentoista asteen pakkasesta huolimatta

vieläkin leveämmälle.

-- Mutta hänellähän on tytär, kai hän hoitaa sitä, sanoi Levin.

-- Sinä näytät käsittävän jokaisen naisen vain naaraaksi, une

couveuse[77], sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä kuvittelet, että

jos nainen tekee jotain, hän tekee sen ehdottomasti aina lastensa

tähden. Luullakseni hän kyllä kasvattaa tytärtään hyvin, mutta siitä

ei puhuta. Ensinnäkin Annan aikaa vie se, että hän kirjoittaa.

Näen kyllä, että hymyilet ivallisesti, mutta suotta sinä niin

teet. Hän kirjoittaa lastenkirjaa eikä puhu siitä kenellekään,

mutta minulle hän on sitä lukenut, ja minä annoin käsikirjoituksen

Vorkujeville... tiedäthän sen kustantajan... hän taitaa olla myös

kirjailija. Vorkujev ymmärtää näitä asioita ja hän sanoo, että se on

merkittävä teos. Sinä luulet varmaan, että Anna onkin jonkinlainen

naiskirjailija? Ei vähääkään. Hän on ennen kaikkea nainen, jolla on

sydän, kuten heti saat nähdä. Nyt hänellä on englantilainen tyttö ja

kokonainen perhe hoidossaan.

-- Onko se jotain hyväntekeväisyyttä, filantropiaa?

-- Miksi sinä heti tahdot nähdä siinä pahaa? Ei mitään

hyväntekeväisyyttä, vaan sydämen työtä. Heillä, Vronskilla

nimittäin, oli englantilainen hevosten kouluttaja, taitava mies,

mutta juoppo. Hän joi itsensä juoppohulluksi ja perhe joutui puille

paljaille. Anna ryhtyi auttamaan heitä ja nyt koko perhe on hänen

hoivissaan. Hän valmistaa poikia kymnaasiin ja tytön hän on ottanut

luokseen, niin ettei tässä suinkaan ole kyse pelkästä armollisesta

raha-avustuksesta. No niin, kohtahan hänet näet.

Vaunut ajoivat pihan puolella olevalle ovelle, jonka luona odotti

reki, ja Stepan Arkadjevitsh soitti voimakkaasti ovikelloa.

Kysymättä ovenvartijalta, oliko Anna kotona, Stepan Arkadjevitsh

astui eteiseen. Levin meni hänen jäljestään yhä epätietoisempana

siitä, tekikö hän oikein vai väärin.

Vilkaistessaan peiliin Levin huomasi olevansa punainen, mutta oli

varma siitä, ettei ollut päissään, ja astui ystävänsä jäljessä

matolla verhottuja portaita ylös. Yläeteisessä Stepan Arkadjevitsh

kysyi syvään kumartavalta, tutulta lakeijalta, ketä vieraita Anna

Arkadjevnan luona oli, ja sai vastaukseksi, että siellä oli herra

Vorkujev.

-- Missä he ovat?

-- Kirjastohuoneessa.

Kuljettuaan pienen, tummalla puulla paneloidun ruokasalin poikki

Stepan Arkadjevitsh ja Levin astelivat pehmeää mattoa hämärään,

tummakupuisen lampun valaisemaan kirjastohuoneeseen. Seinällä paloi

toinen heijastinlamppu, joka valaisi suuren, luonnollista kokoa

olevan naisen muotokuvan, johon Levin tahtomattaan heti kiinnitti

huomionsa. Se oli Mihailovin Italiassa maalaama Annan kuva. Sillaikaa

kun Stepan Arkadjevitsh kiersi ristikon taakse ja sieltä kuulunut

miesääni vaikeni, Levin katseli kirkkaan valaistuksen elävöittämää

muotokuvaa voimatta irtautua siitä. Hän ei muistanut missä oli

eikä kuullut mitä puhuttiin, seisoi vain ja katseli hievahtamatta

ihmeellistä muotokuvaa. Se ei ollut enää kuva, se oli ilmielävä,

ihana, mustakiharainen nainen, joka hartiat ja käsivarret paljaina

ja mietiskelevä hymyntapainen kuin hienon untuvan peittämillä

huulillaan loi voitokkaan ja hellän katseen hämmentyneeseen Leviniin.

Ilmielävästä se erosi vain siinä, että se oli kauniimpi kuin elävä

voi olla.

-- Kuinka hauskaa, Levin kuuli äkkiä vierestään ihailemansa

muotokuvan naisen äänen. Anna oli tullut häntä vastaan ristikon

takaa, ja Levin näki huoneen himmeässä valossa saman, muotokuvan

kuvaaman naisen tummassa, sinisenkirjavassa puvussa, toisessa

asennossa ja toisenlaisin ilmein, mutta yhtä täydellisen kauniina

kuin taiteilija oli hänet esittänyt. Hän oli todellisessa

olomuodossaan vähemmän häikäisevä, mutta hänen olemuksessaan oli

jotain sellaista uutta ja viehättävää, niitä muotokuvassa ei ollut.

X

Anna otti Levinin vastaan salaamatta iloaan hänen tulostaan.

Siitä, miten tyynesti Anna ojensi hänelle pienen, tarmokkaan

kätensä ja esitteli hänelle Vorkujevin ja käsityö kädessä istuvan

sievännäköisen, punertavatukkaisen kasvattityttönsä, Levin tunnisti

välittömästi aidon seurapiiridaamin aina tyynen ja luonnollisen

käytöstavan, joka miellytti häntä.

-- Tämäpä vasta hauskaa, toisti Anna, ja nuo yksinkertaiset sanat

saivat hänen lausuminaan Levinin sielussa erityisen merkityksen. --

Olen jo kauan tuntenut teidät ja pitänyt teistä sekä Stivan että

vaimonne vuoksi... minun tuttavuuteni hänen kanssaan oli hyvin

lyhytaikainen, mutta hän teki minuun samanlaisen vaikutuksen kuin

ihana kukka, juuri kukka. Ja hän tulee nyt pian äidiksi!

Hän puhui vapaasti ja hätäilemättä, katsoen milloin Leviniin, milloin

veljeensä. Levin tunsi tehneensä Annaan edullisen vaikutuksen, ja

hänen oli tämän seurassa niin kevyt ja hyvä olla kuin hän olisi

lapsuudestaan saakka tuntenut tämän.

-- Ivan Petrovitsh ja minä asetuimme juuri tupakanpolton vuoksi tänne

Aleksein työhuoneeseen, sanoi Anna vastaukseksi Stepan Arkadjevitshin

kysymykseen, saiko huoneessa tupakoida. Hän vilkaisi Leviniin, mutta

ei kysynyt, polttiko tämä, vaan veti luokseen kilpikonnanluisen

savukekotelon ja otti siitä itse hienon pachitos-savukkeen.

-- Kuinka sinä voit nykyään? kysyi veli.

-- Niin kuin ennenkin. Hermostunut olen kuten aina.

-- Eikö se ole tosiaankin harvinaisen hyvä? kysyi Stepan Arkadjevitsh

huomatessaan Levinin yhä silmäilevän muotokuvaa.

-- En ole koskaan nähnyt parempaa muotokuvaa.

-- Näköisyys on erinomaisesti saatu esiin, eikö olekin? sanoi

Vorkujev.

Levin katsahti muotokuvasta sen malliin. Erityinen hohde valaisi

Annan kasvot, kun hän tunsi Levinin silmäilyn. Levin punastui ja

aikoi hämminkinsä salatakseen kysyä, oliko Anna Arkadjevna äskettäin

tavannut Darja Aleksandrovnaa, mutta Anna alkoikin samassa puhua:

-- Me puhelimme juuri Ivan Petrovitshin kanssa Vashtshenkovin

viimeisistä tauluista. Oletteko nähnyt niitä?

-- Olen kyllä, vastasi Levin.

-- Mutta anteeksi, minä keskeytin teidät, te aioitte sanoa... Levin

kysyi, koska hän oli viimeksi tavannut Dollyn.

-- Hän oli eilen luonani, hän on hyvin suuttunut kymnaasiin Grishan

tähden. Latinan opettaja oli nähtävästi tehnyt vääryyttä.

-- Niin, ne taulut olen kyllä nähnyt, mutta en pitänyt niistä, palasi

Levin aloitettuun keskustelunaiheeseen.

Levinin puheissa ei ollut nyt enää ollenkaan samanlaista virallista

sävyä kuin hänen aamupäiväisissä keskusteluissaan. Jokainen sana sai

keskustelussa Annan kanssa erityisen merkityksen. Hänestä oli hauskaa

jutella ja vielä hauskempi kuunnella, mitä Anna sanoi.

Anna ei puhunut ainoastaan luonnollisesti ja järkevästi, vaan

viisaasti ja huolettomasti, tekemättä mitään suurta numeroa omista

ajatuksistaan ja antaen suuren arvon puhetoverinsa ajatuksille.

Keskusteltiin uudesta taidesuunnasta, erään ranskalaisen taiteilijan

uudesta raamatunkuvituksesta. Vorkujev syytti taiteilijaa

liiallisesta, raakuuteen luisuneesta realismista. Levin sanoi, että

ranskalaiset olivat olleet sovinnaisempia taiteessa kuin ketkään muut

ja että he siksi pitivät realismiin palaamista erityisenä ansiona. He

näkivät runoutta jo pelkästään siitä, etteivät valehdelleet.

Yksikään toinen Levinin lausuma viisas ajatus ei tuottanut hänelle

itselleen niin suurta mielihyvää kuin tämä. Annan kasvot aivan

sädehtivät, kun hän ymmärsi tuon ajatuksen todenmukaisuuden. Hän

herahti nauramaan.

-- Minä nauran, hän sanoi, -- niin kuin naurattaa, kun näkee oikein

hyvän muotokuvan. Se, mitä te sanoitte, luonnehtii täydellisesti

koko nykyistä ranskalaista taidetta, sekä maalausta että myös

kirjallisuutta: Zolaa, Daudet'ta. Mutta kenties on aina niin, että

ensin tehdään omia sepitelmiä, conceptions, keksityistä hahmoista, ja

kun kaikki yhdistelmät, combinaisons, on tehty ja keksityt kuvat ovat

alkaneet tympäistä, aletaan etsiä luonnollisempia, oikeita hahmoja.

-- Niin se juuri on! sanoi Vorkujev.

-- Te siis olitte klubilla? kääntyi Anna veljensä puoleen ja kumartui

lähemmäksi häntä.

"Niin, niin, kas siinä on nainen!" Levin ajatteli unohtuen

katselemaan hänen kauniita, eloisia kasvojaan, jotka nyt yhtäkkiä

kokonaan muuttuivat. Levin ei kuullut, mitä Anna puhui veljelleen,

mutta ihmetteli hänen ilmeensä muutosta. Hänen äsken niin tyynet

kasvonsa kuvastivat nyt omituista uteliaisuutta, vihaa ja ylpeyttä.

Mutta hetkisen vain. Hän siristi silmiään kuin jotakin muistaakseen.

-- No niin, ketäpä se kiinnostaa, hän sanoi ja kääntyi englantilaisen

tytön puoleen: -- Please order the tea in the drawing-room[78].

Tyttö nousi ja meni.

-- No suoriutuiko hän tutkinnossa hyvin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Mainiosti. Hän on hyvin lahjakas tyttö ja miellyttävä luonne.

-- Kohta sinä rakastat häntä enemmän kuin omaa tytärtäsi.

-- Vain mies voi sanoa noin. Rakkaudessa ei ole mitään enempää eikä

vähempää. Rakastan tytärtäni ihan toisella tavoin kuin häntä.

-- Minä tässä sanoin Anna Arkadjevnalle, sanoi Vorkujev, -- että

jos hän olisi uhrannut venäläisten lasten yleiseen kasvatukseen

sadannenkaan osan sitä tarmoa kuin tuon englantilaisen tytön hyväksi,

hän olisi tehnyt suuren ja hyödyllisen teon.

-- Mutta sitä en ole parhaalla tahdollanikaan voinut tehdä. Kreivi

Aleksei Kirillovitsh (lausuessaan tuon nimen Anna katsahti kysyvän

arasti Leviniin, ja tahtomattaan tämä vastasi kunnioittavin ja

myötätuntoisin katsein) koetti maalla innostaa minua koulutyöhön.

Minä kävin muutaman kerran opettamassa. Lapset olivat hyvin

kilttejä, mutta minä en voinut innostua siihen työhön. Te puhuitte

minun tarmostani. Tarmo perustuu rakkauteen. Mutta rakkaus ei tule

käskemällä. Tuota tyttöä minä rakastan tietämättä itse, miksi.

Taas Anna katsahti Leviniin. Sekä hänen hymynsä että katseensa sanoi,

että hän puhui vain Levinille, pitäen arvossa tämän mielipidettä ja

tietäen jo edeltä käsin, että he ymmärsivät toinen toistaan.

-- Minä ymmärrän sen varsin hyvin, Levin vastasi. -- Kouluihin ja

sentapaisiin laitoksiin ei voi kiinnittää sydäntään, ja minä luulen,

että nuo filantrooppiset laitokset juuri siksi tuottavat niin vähän

tuloksia.

Anna oli hetkisen vaiti ja puhkesi sitten hymyyn. -- Niin, niin,

vahvisti hän. -- Minä en ole koskaan kyennyt siihen. Je n'ai

pas le cocur assez large[79] voidakseni rakastaa kokonaista

turvakotia kaikkine iljettävine tytönletukkoineen. Cela ne m'a

jamais réussi[80]. On paljon naisia, jotka ovat luoneet sillä

itselleen position sociale[81]. Etenkään nyt, hän lisäsi surullisen

ja luottavaisen näköisenä, näennäisesti veljelleen puhuen, mutta

suuntasi ilmiselvästi sanansa vain Levinille, -- vaikka tarvitsisin

niin kovasti jotain tekemistä, en voi tehdä mitään sellaista.

Yhtäkkiä hän rypisti kulmiaan (Levin ymmärsi, että Anna teki niin

omille sanoilleen) ja vaihtoi keskustelunaihetta. -- Minä olen

kuullut, hän sanoi Levinille, -- että te olette huono kansalainen, ja

minä olen puolustanut teitä kykyni mukaan.

-- Kuinka te olette minua puolustanut?

-- Aina hyökkäysten mukaan. Mutta emmekö menisi juomaan teetä? Anna

nousi ja otti käteensä safiaanikantisen vihon.

-- Antakaa se minulle, Anna Arkadjevna, sanoi Vorkujev osoittaen

kirjaa. -- Se ansaitsee sen hyvin.

-- Oi ei, sehän on aivan viimeistelemätöntä.

-- Minä kerroin siitä hänelle, sanoi Stepan Arkadjevitsh sisarelleen

osoittaen Leviniä.

-- Suotta sen teit. Minun kirjoitukseni ovat niin kuin ne pikku

korit ja puuleikkaukset, joita Liza Merkalova joskus ennen

aikaan toi minulle kaupaksi vankiloista. Hän kävi vankiloissa

hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenenä, kertoi Anna Levinille. -- Ne

onnettomat tekivät kärsivällisyyden ihmetöitä.

Levin huomasi vielä yhden uuden piirteen tuossa naisessa, johon

oli niin kovasti mieltynyt. Älyn, sulokkuuden ja kauneuden lisäksi

hänessä oli myös totuudellisuutta. Hän ei salannut Leviniltä asemansa

tukaluutta.

Anna huokasi, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä ankaran, ikään kuin

kivettyneen ilmeen. Sellainen ilme kasvoillaan hän oli vielä

kauniimpi kuin ennen; mutta tämä ilme oli uusi; se oli kaukana siitä

onnea säteilevästä ja onnea synnyttävästä ilmeestä, jonka maalari oli

tavoittanut Annan muotokuvaa tehdessään. Levin katsahti vielä kerran

kuvaa ja Annaa, joka lähti veljensä käsipuolessa korkeaa ovea kohti,

ja hän tunsi Annaa kohtaan hellyyttä ja sääliä, jotka ihmetyttivät

häntä itseään.

Anna pyysi Leviniä ja Vorkujevia astumaan vierassaliin ja jäi itse

hetkeksi puhumaan jostain veljensä kanssa. "Avioerosta, Vronskista,

siitä, mitä hän klubilla tekee, minusta", ajatteli Levin. Ja kysymys

siitä, mitä Anna puhui Stepan Arkadjevitshille, kuohutti häntä niin,

ettei hän kuunnellut juuri ollenkaan, kun Vorkujev kertoi hänelle

Anna Arkadjevnan kirjoittaman lastenromaanin ansioista.

Teepöydässä keskustelu jatkui yhtä miellyttävänä ja sisältörikkaana.

Kertaakaan ei jouduttu hakemaan keskustelunaihetta; päinvastoin

tuntui siltä, ettei ehtinyt sanoa kaikkea, mitä olisi tahtonut ja

pidättyi mielellään kuunnellakseen mitä toinen sanoisi. Levinistä

tuntui kuin kaikki pöydässä puhuttu olisi saanut erityisen

merkityksen, kun Anna kuunteli keskustelua ja teki huomautuksiaan.

Seuratessaan mielenkiintoista keskustelua Levin ihaili koko ajan

Annan kauneutta, älyä ja sivistyneisyyttä, hänen koruttomuuttaan ja

sydämellisyyttään. Levin kuunteli ja puhui ja ajatteli koko ajan

häntä, hänen sisäistä elämäänsä, ja koetti arvata hänen tunteitaan.

Ja hän, Levin, joka oli ennen niin ankarasti tuominnut Annan, alkoi

nyt omituisen ajatuskulun johdosta puolustella ja sääliä häntä

ja pelätä, että Vronski ei kenties täysin ymmärtänyt Annaa. Kun

Stepan Arkadjevitsh kellon käydessä yhdettätoista nousi lähteäkseen

(Vorkujev oli lähtenyt jo aikaisemmin), Levinistä tuntui kuin he

olisivat tulleet vastikään. Hän nousi vastahakoisesti.

-- Hyvästi, Anna sanoi pitäen häntä kädestä ja katsoen häntä

hellyttävästi silmiin. -- Olen hyvin iloinen, que la glace est

rompue[82].

Anna päästi hänen kätensä ja kurtisti kulmiaan.

-- Sanokaa rouvallenne, että pidän hänestä niin kuin ennenkin, ja

jollei hän voi antaa minulle anteeksi asemaani, toivon, ettei hän

koskaan joutuisi sitä tekemäänkään. On vaikea antaa anteeksi, ellei

ole kokenut sitä, mitä minä olen kokenut, ja Jumala häntä siitä

varjelkoon.

-- Kyllä... kyllä minä sanon... vastasi Levin punastuen.