VII

Levin saapui oikeaan aikaan. Hänen edellään ja jäljessään ajoi

pihaan klubin jäseniä ja vieraita. Levin ei ollut käynyt klubilla

sen jälkeen, kun yliopistosta päästyään oli jonkin aikaa asunut

Moskovassa ja ottanut osaa seuraelämään. Hän muisti klubin ulkoisen

järjestyksen, mutta oli aivan unohtanut, millaisen vaikutelman se

oli aiemmin tehnyt häneen. Ajettuaan leveään, puolipyöreään pihaan

ja noustuaan vaunuista hän astui pääovelle ja ovenvartija avasi

syvään kumartaen hänelle äänettömästi oven. Hän näki porraskäytävän

eteisessä klubin jäsenten kalosseja ja turkkeja, jotka oli katsottu

mukavammaksi jättää sinne kuin kuljettaa ylös asti, kuuli kellon

salaperäisen, sisääntulosta kertovan kilahduksen, pani loivia,

maton verhoamia portaita kiivetessään merkille porrastasanteella

kuvapatsaan ja yläovella kolmannen, klubin livreehen pukeutuneen

tutun, mutta vanhentuneen ovenvartijan, joka sen paremmin

hätäilemättä kuin vitkastelemattakaan avasi oven ja silmäili tarkasti

vierasta. Kaikki tämä synnytti Levinissä klubin vanhastaan tutun

vaikutelman: levollisen, tyytyväisen ja sopivaisuussääntöihin

mukautuvan mielialan.

-- Olkaa hyvä ja antakaa hattunne, sanoi ovenvartija Levinille, joka

oli unohtanut, ettei klubilla saanut viedä hattua sisään. -- Ette

ole pitkään aikaan käynyt. Ruhtinas kävi eilen ilmoittamassa teidät.

Ruhtinas Stepan Arkadjevitsh ei ole vielä tullut.

Ovenvartija tunsi Levinin ja tiesi kaikki hänen

sukulaisuussuhteensakin ja kiiruhti osoittamaan tämän sanoillaan.

Levin kulki ensimmäisen, sermeillä jaetun läpikuljettavan salin ja

oikealla olevan, hedelmänmyyjälle väliseinällä erotetun kamarin läpi,

ohitti erään hitaasti kulkevan vanhan herran ja tuli väkeä kuhisevaan

ruokasaliin.

Hän kulki melkein täynnä olevien pöytien ohitse silmäillen vieraita.

Pöydässä istui mitä erilaisimpia vanhoja ja nuoria, outoja ja

tuttuja ihmisiä. Ainoitakaan nyrpeitä tai huolestuneita kasvoja ei

näkynyt. Kaikki näyttivät jättäneet lakkinsa mukana eteiseen kaikki

huolensa ja surunsa ja valmistautuivat hätäilemättä nauttimaan

elämän aineellisesta hyvyydestä. Siellä olivat Svijazhski ja nuori

Shtsherbatski ja Nevedovski, vanha ruhtinas ja Vronski ja Sergei

Ivanovitsh.

-- Ahaa! Myöhästyit vähän! sanoi vanha ruhtinas hymyillen ja antaen

hänelle kättä olkansa yli. -- Miten Kitty voi? lisäsi hän korjaillen

lautasliinaa, jonka nurkka oli pistetty liivin napin taakse.

-- Kaikki hyvin; he syövät nyt kolmen kesken päivällistä meillä.

-- Ai, ne tilulilut! Tässä on kaikki paikat jo varattu. Mene tuohon

pöytään ja ota sieltä paikka, sanoi ruhtinas ja kääntyi ottamaan

tarjottua madeliemilautasta.

-- Levin, tänne! kutsui kauempaa kuuluva hyväntahtoinen ääni. Kutsuja

oli Turovtsyn. Hän istui nuoren sotilaan rinnalla, ja vieressä oli

kaksi pöytää vasten nojalleen pantua tuolia. Levin meni ilomielin

Turovtsynin luo. Hän oli aina pitänyt tuosta hyväluontoisesta

hummailijasta, joka toi mieleen myös muiston rakkaudentunnustuksesta

Kittylle, mutta tänään, kaikkien väkinäisen älykkäiden keskustelujen

jälkeen, Turovtsynin näkeminen tuntui hänestä erityisen hyvältä.

-- Tässä on paikka teille ja Oblonskille. Hän tulee heti.

Suoraryhtinen, iloisennäköinen, nauravasilmäinen sotilas oli

pietarilainen Gagin. Turovtsyn esitti hänet Levinille.

-- Oblonski myöhästyy aina.

-- Tuossapa hän onkin.

-- Oletko juuri tullut? Oblonski sanoi astuen nopeasti heidän

luokseen. -- Terve. Oletko jo ottanut ryypyn? No mennään ottamaan.

Levin nousi ja meni hänen kanssaan suuren voileipäpöydän luo. Olisi

luullut, että paristakymmenestä pöydässä olevasta leikkele- ja

säilykelajista kukin olisi voinut löytää mielensä mukaista, mutta

Stepan Arkadjevitsh pyysi jotain erikoista, ja eräs pöydän luona

seisovista livreepukuisista lakeijoista toi heti, mitä hän halusi. Ja

he tyhjensivät kumpikin ryyppynsä ja palasivat pöytänsä luo.

Heti madeliemen jälkeen tuotiin Gaginille samppanjaa, ja hän käski

kaatamaan neljään lasiin. Levin ei kieltäytynyt tarjotusta viinistä

ja pyysi toisen pullon. Hänen oli nälkä ja hän söi ja joi oikein

ilokseen, ja vielä enemmän hän nautti ottaessaan osaa toveriensa

iloiseen ja yksinkertaiseen tarinointiin. Gagin kertoi ääntään

madaltaen uuden pietarilaisen pilajutun, joka tosin oli säädytön ja

tyhmä mutta kovin hullunkurinen, ja Levin remahti niin äänekkääseen

nauruun, että naapurit katsoivat häneen.

-- Samantapainen juttu kuin "sitä juuri minä en voi sietää".

Tunnetteko sen? kysyi Stepan Arkadjevitsh. -- Oi, se on mainio! Tuo

vielä yksi pullo, hän sanoi lakeijalle ja alkoi kertoa.

-- Pjotr Iljitsh Vinovski pyytää saada tarjota, keskeytti hänet

lakeijavanhus asettaen hänen ja Levinin eteen täydet, helmeilevät

samppanjalasit. Stepan Arkadjevitsh otti lasin ja nyökäytti hymyillen

päätään pöydän toisessa päässä olevalle punaviiksiselle herralle.

-- Kuka se on? kysyi Levin.

-- Sinä tapasit hänet kerran meillä, etkö muista? Hauska mies. Levin

teki samoin kuin Stepan Arkadjevitsh ja otti lasinsa.

Stepan Arkadjevitshin juttu oli myös hupaisa. Levin kertoi oman

juttunsa, joka sekin huvitti kuulijoita. Sitten puhe siirtyi

hevosiin, tämänpäiväisiin kilpa-ajoihin ja ensimmäisen palkinnon

saaneeseen Vronskin Atlakseen. Levin ei huomannutkaan kun päivällinen

oli jo syöty.

-- Kas siinähän ne miehet tulevat! sanoi Stepan Arkadjevitsh

kurottautuen taaksepäin tuolin selustan yli ja ojentaen

kätensä Vronskille ja hänen rinnallaan kävelevälle pitkälle

kaartineverstille. Vronskin kasvoista säteili myös klubin yleinen

hyvä tuuli. Hän nojasi iloisesti Stepan Arkadjevitshin olkapäätä

vasten, kuiskasi tälle jotain ja yhtä iloisesti hymyillen ojensi

kätensä Levinille.

-- Hyvin hauska tavata, hän sanoi. -- Minä etsin teitä silloin

vaalipäivillä, mutta kertoivat teidän lähteneen pois.

-- Niin, minä matkustin samana päivänä. Me puhuimme juuri teidän

hevosistanne. Onnittelen, sanoi Levin. -- Se oli oikein hyvä aika.

-- Niin, teillähän on myös juoksijoita.

-- Ei ole, mutta isälläni oli, ja minä muistan ja tunnen kyllä jonkin

verran niitä asioita.

-- Missä sinun paikkasi on? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Tuolla pilarien takana toisessa pöydässä.

-- Häntä onniteltiin, sanoi pitkä eversti, -- sai toisen

keisarillisen palkinnon. Jospa minulla olisi yhtä hyvä korttionni

kuin hänellä hevosonni... No mitäpä minä tässä suotta tuhlaan

kultaista aikaa. Minä menen "infernoon", sanoi eversti ja lähti

pöydän luota.

Vronski istuutui vapautuneelle tuolille. Tyhjennettyään esitetyn

maljan hän tilasi uuden pullon. Klubin tunnelman tai ehkä juodun

viinin ansiosta Levin innostui keskustelemaan Vronskin kanssa

parhaasta karjarodusta ja oli hyvin iloissaan siitä, ettei tuntenut

mitään kaunaa tuota miestä kohtaan. Hän kertoi senkin, että oli

kuullut vaimoltaan, että tämä oli tavannut Vronskin ruhtinatar Marja

Borisovnan luona.

-- Mainio olento se ruhtinatar! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja kertoi

hänestä jutun, joka nauratti kaikkia. Varsinkin Vronski remahti niin

hyväntuuliseen nauruun, että Levin tunsi olevansa kokonaan leppynyt

hänelle.

-- Oletteko lopettaneet? kysyi Stepan Arkadjevitsh ja nousi hymyillen

pöydästä. -- Lähdetään siis!