IV

Lvov, Kittyn sisaren Natalian mies, oli viettänyt koko elämänsä

pääkaupungeissa ja ulkomailla, missä hän oli saanut kasvatuksensakin

ja sittemmin palvellut diplomaattina.

Viime vuosina hän oli jättänyt diplomaattisen toimensa ja siirtynyt

Moskovan hovivirastoon, ei minkään ikävyyden vuoksi (hänelle ei

koskaan sattunut ikävyyksiä kenenkään kanssa) vaan voidakseen antaa

kahdelle pojalleen mahdollisimman hyvän kasvatuksen.

Huolimatta tottumusten ja mielipiteiden räikeästä vastakkaisuudesta

ja tuntuvasta ikäerosta Lvov ja Levin olivat tänä talvena kiintyneet

toisiinsa.

Lvov oli kotona, ja Levin astui sisään ilmoittamatta tulostaan.

Lvov istui nojatuolissaan väljä kotitakki yllään ja säämiskäkengät

jalassa. Hän luki sinertävät lasit silmillä pulpetilla olevaa kirjaa

ja piteli kaunismuotoisessa kädessään varovasti koholla puoleksi

poltettua sikaria.

Hänen kauniille, hienostuneille ja nuorekkaille kasvoilleen, joille

hopeanhohtoiset, kiharat hiukset antoivat erikoisen leiman, nousi

iloinen hymy, kun hän näki Levinin.

-- Kuinka hauskaa! Minä aioin juuri lähettää noutamaan teitä. No

kuinka Kitty voi? Istukaa tänne, tässä on mukavampi... hän nousi

ja työnsi keinutuolin Levinille. -- Oletteko lukenut viimeistä

kiertokirjettä Journal de St. Petersbourg'ista? Minusta se on mainio,

hän sanoi hiukan ranskalaisesti korostaen.

Levin kertoi, mitä oli kuullut Pietarissa arveltavan asioista, ja

puheltuaan hetkisen politiikasta kertoi tutustumisestaan Metroviin ja

käynnistään tieteellisessä kokouksessa.

-- Minä kadehdin teitä, kun teillä on vapaa pääsy tuohon

mielenkiintoiseen oppineeseen maailmaan, sanoi Lvov ja puheen alkuun

päästyään vaihtoi, kuten tavallisesti, venäjän hänelle mukavampaan

ranskaan. -- Tosin ei minulla olisi aikaakaan. Sekä virkani että

lasten opetus vie kaiken aikani; ja sitä paitsi sivistykseni, en

häpeä sitä tunnustaa, on siihen aivan riittämätön.

-- En usko, sanoi Levin hymyillen. Häntä liikutti Lvovin alhainen

käsitys omasta itsestään, sillä se oli täysin vilpitön eikä minkään

teennäisen vaatimattomuuden synnyttämä.

-- Voi, kuinkas muuten! Minä tunnen nyt, kuinka puutteellinen

sivistykseni on. Lasteni kasvatusta varten minun täytyy verestää

tietojani paljon ja suorastaan opetella yhtä ja toista. Sillä pelkät

opettajat eivät riitä, täytyy olla silmälläpitäjä, niin kuin teidän

taloudessanne täytyy olla työmiehiä ja pehtori. Olen juuri katsellut

tuota, hän osoitti pulpetilla olevaa Buslajevin kielioppia, --

vaativat sitä Mishalta, ja se on niin vaikeaa... No, selittäkäähän

minulle esimerkiksi tämä kohta. Tässä sanotaan näin...

Levin koetti selittää, että sitä ei voinut ymmärtää, että se täytyi

vain oppia sinänsä; mutta Lvov ei ollut samaa mieltä.

-- Niin, te vain nauratte!

-- Päinvastoin, te ette usko kuinka minä aina teillä ollessani saan

oppia... juuri tulevien lasteni kasvatusta varten.

-- Vähän kai te sitä minulta saatte, sanoi Lvov.

-- Tiedän vain, etten ole nähnyt paremmin kasvatettuja lapsia kuin

teidän, enkä parempia osaa toivoakaan.

Lvov koetti olla ilmaisematta iloaan, mutta hänen kasvoilleen levisi

kirkas hymy.

-- Kun vain tulisivat paremmiksi kuin minä. Muuta en toivo. Te ette

tiedä, aloitti hän, -- miten paljon työtä on pojissa, joiden koulutus

on jäänyt aivan retuperälle ulkomailla asuessamme.

-- Niin lahjakkaat pojat pitävät kyllä puolensa. Pääasia on

siveellinen kasvatus. Ja sitä minä aina opin katsellessani teidän

lapsianne.

-- Niin, se siveellinen kasvatus. Te ette voi käsittää, kuinka

vaikeaa se on. Juuri kun on saanut yhden puolen voitetuksi, tulee

toisia eteen, ja taas uusi taistelu. Jollei saisi tukea uskonnosta,

-- emmekö kerran puhuneetkin siitä? -- niin ei parhainkaan isä omin

voimin, ilman sitä apua, voisi kasvattaa lapsiaan.

Tämä keskustelu, jonka aihe kiinnosti Leviniä, keskeytyi kun

talon kaunis rouva Natalja Aleksandrovna tuli huoneeseen

kaupungillelähtökunnossa.

-- Minä en tiennytkään, että te olitte täällä, hän sanoi nähtävästi

vähääkään pahoittelematta sitä, että oli katkaissut tuon monesti

kuulemansa keskustelun. -- No, kuinka on Kittyn laita? Minä tulen

tänään teille päivälliselle. Kuules, Arseni, kääntyi hän miehensä

puoleen, -- sinä kai otat vaunut...

Niin puolisot alkoivat pohtia päivän ohjelmaa. Koska herran

täytyi virkansa puolesta mennä jotain henkilöä vastaan ja rouva

aikoi konserttiin ja Balkanin-komitean julkiseen kokoukseen, oli

paljon päätettävää ja harkittavaa. Levin sai omaisena ottaa osaa

puolisoiden suunnitelmiin. Päätettiin, että Levin lähtee Natalien

kanssa konserttiin ja kokoukseen ja sieltä lähetetään vaunut Arsenia

hakemaan, ja hän saattaa sitten vaimonsa Kittyn luo; mutta jollei

Arseni ehtisi siihen mennessä selvitä asioistaan, hän lähettäisi

vaunut takaisin ja Levin lähtisi Natalien kanssa.

-- Tämä ystävä pilaa minut, sanoi Lvov vaimolleen, -- uskottelemalla

minulle, että meidän lapsemme ovat niin hyviä, kun minä tiedän, että

heissä on niin paljon pahaa.

-- Arseni liioittelee, olen sen aina sanonut, sanoi Natalie. -- Jos

hakee täydellistä, ei milloinkaan tule tyytyväiseksi. On totta, kun

isä sanoo, että meitä kasvatettaessa mentiin yhteen äärimmäisyyteen

-- meitä pidettiin ullakkokerroksessa, ja vanhemmat asuivat yksin

pääkerroksessa; nyt on päinvastoin; vanhemmat ullakolle ja lapset

pääkerrokseen. Vanhemmat eivät saisi itse elääkään, kaikki vain

lapsille.

-- Mutta jos niin onkin parempi? sanoi Lvov hymyillen kaunista

hymyään ja koskettaen vaimonsa kättä. -- Se joka ei tunne sinua,

luulee, ettet ole äiti, vaan äitipuoli.

-- Ei, äärimmäisyys ei ole missään hyväksi, sanoi Natalia tyynesti

asettaen miehensä paperiveitsen määrätylle paikalleen pöydälle.

-- No, tulkaahan tänne, täydelliset lapset, sanoi Lvov ovelle

tulleille sorjille pojilleen, jotka kumarrettuaan Levinille menivät

isänsä luo tahtoen nähtävästi kysyä tältä jotain.

Levinin teki mieli jutella heidän kanssaan ja kuunnella, mitä he

sanoivat isälleen, mutta Natalie alkoi puhua, ja samassa tuli

huoneeseen Lvovin virkatoveri Mahotin hovipuvussa lähteäkseen

yhdessä Lvovin kanssa ylhäistä vierasta vastaan, ja huoneessa virisi

taukoamaton keskustelu Herzegovinasta, ruhtinatar Korzinskajasta,

duumasta ja rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.

Levin unohti kokonaan varsinaisen asiansa. Hän muisti sen vasta

astuessaan eteiseen.

-- Ai, Kittyhän pyysi minua puhumaan teidän kanssanne jotain

Oblonskista, hän sanoi, kun Lvov pysähtyi saateltuaan vaimoaan ja

häntä portaille asti.

-- Niin, niin, maman tahtoo, että me langokset hyökkäisimme hänen

kimppuunsa, hän sanoi punastuen. -- Mutta kuinka minä voin?

-- Minä kyllä hyökkään, sanoi hymyillen Natalie, joka oli valkeassa

turkisviitassaan jo kauan odottanut keskustelun loppua. -- No,

lähdetään nyt.

V

Aamupäiväkonsertissa esitettiin kaksi hyvin mielenkiintoista

kappaletta.

Toinen oli orkesterifantasia Kuningas Lear arolla, toinen Bachin

muistolle omistettu jousikvartetto. Molemmat sävellykset olivat

uusia, uudenaikaiseen tyyliin sävellettyjä, ja Levin tahtoi

muodostaa niistä oman kantansa. Saatettuaan kälynsä nojatuoliin hän

asettui itse pilarin luo ja päätti kuunnella niin tarkkaavaisesti

ja tunnollisesti kuin suinkin. Hän koetti olla hajottamatta

huomiotaan ja pilaamatta vaikutelmiaan katsomalla valkearusettisen

kapellimestarin käsien huidontaa, joka aina niin ikävästi häiritsee

musiikillista huomiokykyä, hattupäisiä naisia, jotka olivat

konserttiin tullessaan kuin varta vasten huolellisesti peittäneet

korvansa kaikenlaisilla nauhoilla, ja kaikkia noita kasvoja, joita

joko ei näyttänyt kiinnostavan mikään tai kaikki muut seikat

paitsi musiikki. Hän koetti olla tapaamatta musiikin tuntijoita ja

suunsoittajia ja seisoi maahan luoduin katsein ja kuunteli.

Mutta mitä enemmän hän kuunteli Lear-fantasiaa, sitä mahdottomammalta

hänestä tuntui muodostaa siitä mitään määrättyä kantaa. Tuntui

koko ajan siltä, että musiikillinen ilmaus oli alkamassa ja

kehkeytymässä, ja sitten kaikki taas hajosi uusien musiikillisten

ilmausten katkelmiksi tai välillä aivan irrallisiksi, vain säveltäjän

oikusta yhteenliitetyiksi, mutta erittäin monimutkaisiksi säveliksi.

Eivätkä nuo musiikillisten ilmausten katkelmat voineet yksittäisestä

kauneudestaan huolimatta olla mieleen, kun ne tulivat niin

odottamatta, ilman minkäänlaista valmistelua. Ilo ja suru, epätoivo,

hellyys ja voitonriemu tulivat kukin ilman mitään oikeutusta, niin

kuin mielipuolen tunteet. Mielipuolen tunteiden tavoin ne menivät

myös ohi yhtä odottamatta.

Levin tunsi koko esityksen ajan olevansa kuin kuuro, joka katselee

tanssivia. Kappaleen loppuessa hän oli aivan ymmällään ja kovin

väsynyt jännitettyään niin pitkään huomiokykyään, joka oli jäänyt

kokonaan palkitsematta. Joka puolelta kaikui äänekästä taputusta.

Kaikki nousivat ja alkoi yleinen liikehdintä ja keskustelu. Toivoen

saavansa selvitystä neuvottomuuteensa toisten vaikutelmista Levinkin

lähti kävelemään etsien asiantuntijoita ja ilostui nähdessään

tuttavansa Pestsovin keskustelevan erään huomattavan musiikintuntijan

kanssa.

-- Aivan ihmeellistä! sanoi bassoääninen Pestsov. -- Tervehdys,

Konstantin Dmitritsh! Erityisen selkeä ja niin sanoakseni

veistoksellinen ja värikylläinen on se kohta, jossa tuntee Cordelian

lähestyvän, missä nainen, das ewig Weibliche, astuu taisteluun

kohtaloaan vastaan. Eikö totta?

-- Mistä sen tietää, että siinä on Cordelia? kysyi Levin arasti

unohtaen kokonaan, että fantasia kuvasi kuningas Learia arolla.

-- Cordelia ilmestyy... tuossa noin! sanoi Pestsov iskien sormellaan

kiiltävään ohjelmalehtiseen, joka hänellä oli toisessa kädessä, ja

antoi sen Levinille.

Silloin Levin vasta muisti sävellyksen nimen ja kiiruhti lukemaan

ohjelmalehden takasivulle painetut, venäjäksi käännetyt Shakespearen

säkeet.

-- Ilman lehtistä sitä on mahdotonta seurata, sanoi Pestsov kääntyen

jälleen Levinin puoleen, koska hänen äskeinen puhetoverinsa oli

poistunut eikä hänellä enää ollut kenen kanssa puhelisi.

Väliajalla syntyi Levinin ja Pestsovin kesken väittely wagnerilaisen

musiikkisuunnan puutteista ja ansioista. Levin koetti todistaa,

että Wagnerin ja kaikkien hänen seuraajiensa virhe oli siinä, että

musiikki tahtoi siirtyä jonkin muun taiteen alalle, samoin kuin

runous erehtyi ryhtyessään tarkoin kuvaamaan kasvojen piirteitä,

koska se kuului maalaustaiteen tehtäviin; ja esimerkkinä sellaisesta

virheestä hän mainitsi kuvanveistäjän, jonka päähän oli pälkähtänyt

hakata runoilijan patsaan marmorijalustaan runouden henkilöhahmoja.

"Ne hahmot siinä veistoksessa muistuttavat niin vähän kuviteltuja,

että pitävät jopa kiinni tikkaista", sanoi Levin. Tämä lause

miellytti häntä, mutta hän ei muistanut, oliko hän kenties jo

ennenkin sanonut saman lauseen, mahdollisesti juuri Pestsoville, ja

nolostui.

Pestsov taas koetti todistaa, että taide on yhtä ja että se saattoi

saavuttaa korkeimpia ilmauksiaan vain kaikkien lajien yhtyessä.

Konsertin toista numeroa Levin ei voinutkaan enää kuunnella. Pestsov,

joka oli jäänyt hänen viereensä, puhui melkein koko ajan moittien

sävellystä sen liiallisen, äitelän, teennäisen yksinkertaisuuden

vuoksi ja vertasi sitä prerafaeliittien yksinkertaisuuteen

maalauksessa. Konserttisalista poistuessaan Levin tapasi useita

tuttaviaan, joiden kanssa hän keskusteli politiikasta, musiikista

ja yhteisistä tuttavista; hän näki myös kreivi Bollin, jonka luo

tehtävän kohteliaisuusvierailun hän oli kokonaan unohtanut.

-- No, menkää nyt heti, sanoi Natalie, kun Levin kertoi hänelle, mitä

oli unohtanut, -- ehkä he eivät voi ottaa vastaan, tulette sitten

komiteaan minua hakemaan. Te ehditte kyllä.