Levin oli taas ruvennut seurustelemaan läheisesti entisen
yliopistotoverinsa professori Katavasovin kanssa, jota ei
ollut tavannut häittensä jälkeen. Katavasov miellytti häntä
maailmankatsomuksensa selvyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi.
Levin arveli, että Katavasovin maailmankatsomuksen selkeys johtui
hänen luonteensa köyhyydestä, Katavasov taas arveli, että Levinin
ajattelun epäjohdonmukaisuus johtui hänen älynsä koulutuksen ja
kurissapidon puutteesta; mutta Katavasovin selkeys miellytti
Leviniä, ja Levinin kouluttamattomien ajatusten runsaus miellytti
Katavasovia, ja he kävivät mielellään toistensa luona väittelemässä.
Levin oli lukenut Katavasoville muutamia kohtia teoksestaan, ja
tämä oli pitänyt niistä. Eilen Katavasov oli tavannut Levinin
eräässä esitelmätilaisuudessa ja kertonut, että tunnettu Metrov,
jonka artikkelista Levin oli kovasti pitänyt, oli Moskovassa ja
halusi kuulla lisää Levinin teoksesta, josta Katavasov oli hänelle
maininnut, ja että Metrov oli luvannut tulla hänen luokseen huomenna
yhdentoista aikaan, jolloin Levinkin oli tervetullut.
-- Olette tosiaan parannuksen tiellä, hauska nähdä, sanoi Katavasov
tullen Leviniä vastaan pieneen vierashuoneeseen. -- Minä kuulin
ovikellon soivan ja ajattelin, ettette toki vielä näin ajoissa...
Mitä sanotte montenegrolaisista? Sotilasrotua!
-- Miten niin? kysyi Levin.
Katavasov kertoi lyhyesti viimeisen uutisen ja vietyään Levinin
kirjastohuoneeseen esitteli hänet keskikokoiselle, tanakalle, sangen
miellyttävän näköiselle miehelle. Se oli Metrov. Keskusteltiin vähän
aikaa politiikasta ja pietarilaisten hallitusviranomaisten suhteesta
viime tapahtumiin. Metrov kertoi varmasta lähteestä saaneensa tietää
hallitsijan ja erään ministerin lausuneen tapahtumista niin ja
niin. Katavasov taas oli kuullut varmana asiana kerrottavan, että
hallitsija oli sanonut kokonaan toista. Levin koetti sovittaa yhteen
kumpaakin lausuntoa, ja siihen katkesi keskustelu asiasta.
-- Niin, tämä herrahan se on kirjoittanut melkein kokonaisen
kirjan työmiehen luonnollisista riippuvuussuhteista maahan,
sanoi Katavasov: -- Minä en ole näiden asioiden erikoistuntija,
mutta luonnontieteilijänä minua on miellyttänyt, ettei hän
käsitä ihmiskuntaa zoologisten lakien ulkopuolella olevana, vaan
päinvastoin näkee sen olevan riippuvainen ympäristöstä ja hakee siitä
riippuvuudesta kehityksen lakeja.
-- Se on hyvin mielenkiintoista, sanoi Metrov.
-- Minä aloin oikeastaan kirjoittaa kirjaa maataloudesta, mutta
syvennyttyäni maatalouden tärkeimpään välikappaleeseen, työmieheen,
sanoi Levin punastuen, -- päädyin väkisinkin aivan odottamattomiin
tuloksiin.
Levin alkoi esittää kantaansa varovasti, ikään kuin tunnustellen
maaperää. Hän tiesi, että Metrov oli kirjoittanut artikkelin
yleisesti hyväksyttyä valtiotaloudellista opinsuuntaa vastaan,
mutta ei tiennyt, missä määrin saattoi toivoa häneltä kannatusta
mielipiteilleen, eikä voinut arvata sitä tiedemiehen viisaasta ja
tyynestä ilmeestä.
-- Mutta missä te näette venäläisen työmiehen erityisominaisuudet?
kysyi Metrov. -- Hänen niin sanotuissa zoologisissa ominaisuuksissaan
vaiko niissä olosuhteissa, joissa hän elää?
Levin huomasi jo tuossa kysymyksessä piilevän sellaisen ajatuksen,
jota hän ei hyväksynyt; mutta hän kehitti edelleen kantaansa,
jonka mukaan venäläisellä työmiehellä oli maasta oma erityinen
käsityksensä, joka erotti sen muista kansoista. Ja todistaakseen
väitteensä hän kiiruhti lisäämään, että hänen mielestään tämä
Venäjän kansan erityinen käsitys johtui siitä, että kansa tunsi
kutsumuksekseen idän suurten, tyhjien alueiden kansoittamisen.
-- Joutuu helposti harhaan tehdessään päätelmiä kansan yleisestä
kutsumuksesta, sanoi Metrov keskeyttäen Levinin esityksen. --
Työmiehen tila tulee aina riippumaan hänen suhteestaan maahan ja
pääomaan.
Ja antamatta Levinin lausua loppuun ajatustaan Metrov alkoi esitellä
hänelle oman oppinsa erityispiirteitä.
Levin ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, missä hänen oppinsa
erityisluonne piili: hän näki, että Metrov aivan samoin kuin muutkin,
huolimatta artikkelistaan, jossa hän koetti kumota taloustieteilijäin
opin, tarkasteli venäläistä työmiestä kuitenkin vain pääoman,
työpalkan ja koron kannalta. Vaikka hänen täytyikin myöntää, että
Venäjän kaikkein suurimmassa, itäisessä osassa maankorko oli
vielä yhtä kuin nolla, että Venäjän kahdeksankymmenmiljoonaisen
väestön yhdeksälle kymmenesosalle työpalkka merkitsi vain itsensä
elättämistä ja ettei pääomaa vielä ollut olemassa muuta kuin
kaikkein alkeellisten työvälineiden muodossa, tarkasteli hän
kuitenkin jokaista työmiestä vain siltä kannalta, joskaan ei kaikessa
ollut yhtä mieltä taloustieteilijän kanssa ja joskin hänellä oli
työpalkasta oma teoriansa, jota hän Levinille selitti.
Levin kuunteli vastahakoisesti ja väitti aluksi vastaan. Hän
olisi tahtonut keskeyttää Metrovin sanoakseen oman käsityksensä,
joka hänen mielestään olisi tehnyt turhaksi koko selvittelyn.
Mutta pian hän huomasi, että he katsoivat asiaa niin kokonaan eri
kannalta, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toinen toistaan, eikä
hän enää väittänyt vastaan, kuunteli vain. Vaikkei häntä enää
vähääkään kiinnostanut se, mitä Metrov puhui, hän tunsi kuitenkin
jonkinlaista mielihyvää kuunnellessaan tätä. Oli mairittelevaa
Levinin itserakkaudelle, että kuuluisa tiedemies esitti hänelle
ajatuksiaan niin mielellään, osoittaen sellaista huomaavaisuutta
ja luottamusta hänen asiantuntemustaan kohtaan, sivuuttaen väliin
kokonaisia tieteenaloja pelkällä viittauksella. Levin luki sen omaksi
ansiokseen eikä tiennyt, että Metrov, joka oli puhunut kyllikseen
kaikkien ystäviensä kanssa, puhui tästä asiasta erityisen mielellään
jokaiselle uudelle tuttavalleen, ja yleensä keskusteli mielellään
tästä mieltään kiehtovasta kysymyksestä, joka ei vielä ollut täysin
selvinnyt hänelle itselleen.
-- Mutta kun vain emme myöhästyisi, sanoi Katavasov katsoen kelloaan,
heti kun Metrov oli lopettanut esityksensä.
-- Niin, yhdistyksellämme on tänään istunto Svintitshin
viisikymmenvuotisen riemujuhlan vuoksi, hän lisäsi selitykseksi
Levinille. -- Me aiomme mennä sinne. Minä lupasin pitää esitelmän
hänen zoologisista tutkimuksistaan. Lähdetään kaikki yhdessä, siitä
tulee hauskaa.
-- Nyt on tosiaan jo aika lähteä, sanoi Metrov. -- Lähtekää mukaan,
ja sieltä, jos suvaitsette, menemme minun asuntooni. Minä haluaisin
kuulla teidän teoksestanne.
-- Mitä siitä. Se on vielä niin keskeneräinen. Mutta kokoukseen tulen
mielelläni.
-- Mitäs sanotte pöytäkirjaan liitetystä lausunnosta? Katavasov huusi
toisesta huoneesta, jossa hän pani ylleen hännystakkia.
Alettiin keskustella yliopistokysymyksestä.
Se oli Moskovan tämäntalvisen elämän kaikkein tärkeimpiä asioita.
Kolme vanhaa professoria oli neuvostossa asettunut nuorempien kantaa
vastaan; nuoret olivat laatineet erityisen lausunnon. Tämä lausunto
oli toisten mielestä kauhea, toisten mielestä taas mitä luonnollisin
ja oikeutetuin, ja professorit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen.
Toiset, joihin Katavasovkin kuului, syyttivät vastapuoluetta
ilmiannosta ja petoksesta; toiset taas syyttivät heitä
nulikkamaisuudesta ja auktoriteettien halveksimisesta. Vaikkei Levin
kuulunutkaan yliopistomaailmaan, hän oli Moskovassa olonsa aikana
monituiset kerrat kuullut ja puhunut tästä asiasta ja hänellä oli
siitä oma kantansa. Hän otti osaa keskusteluun, joka jatkui kadulla
siihen asti kunnes he saapuivat vanhan yliopistorakennuksen luo.
Istunto oli jo alkanut. Veralla peitetyn pöydän ääressä, johon
Katavasov ja Metrov asettuivat, istui kuusi henkeä, ja eräs heistä
luki jotain kumartuneena käsikirjoituksen puoleen. Levin istuutui
vähän kauempana olevalle tuolille ja kysyi vieressä istuvalta
ylioppilaalta, mitä luettiin. Ylioppilas katsahti Leviniin
tyytymättömästi ja sanoi:
-- Elämäkertaa.
Vaikkei tuo elämäkerta innostanutkaan Leviniä, kuunteli hän sentään
ja sai tietää yhtä ja toista uutta ja mielenkiintoista kuuluisan
tiedemiehen elämästä.
Kun lukija oli lopettanut, puheenjohtaja kiitti häntä, luki runoilija
Mentin lähettämän juhlarunon ja lausui muutamia kiitollisuuden
sanoja runon tekijälle. Sitten Katavasov luki kovalla äänellään
kirjoitelmansa juhlitun henkilön tieteellisistä tutkimuksista.
Kun Katavasov oli lopettanut, Levin katsoi kelloaan, näki sen olevan
jo kaksi ja arvasi, ettei hän enää ehtisi lukea Metroville teostaan
ennen konserttia, eikä hän enää välittänytkään sen lukemisesta.
Hän oli esitelmän aikana ajatellut äskeistä keskustelua ja päässyt
selvyyteen siitä, että vaikka Metrovin ajatuksilla saattoikin olla
merkitystä, eivät hänenkään ajatuksensa olleet merkityksettömiä;
mutta nämä ajatukset saattoivat kirkastua ja johtaa johonkin vain
siten, että kumpikin jatkoi työtään valitsemallaan tiellä, eikä
niiden ajatusten tyrkyttämisestä toisille voinut koitua mitään hyvää.
Levin päätti kieltäytyä Metrovin kutsusta ja meni kokouksen päätyttyä
hänen luokseen. Metrov esitteli hänet puheenjohtajalle, joka ryhtyi
juttelemaan hänen kanssaan viimeisistä valtiollisista uutisista.
Samalla Metrov kertoi puheenjohtajalle saman, mitä oli kertonut
Levinille, ja Levin teki samat huomautukset kuin oli tehnyt muutama
tunti sitten, mutta esitti vaihteeksi myös jonkin uuden otaksuman,
joka sattui johtumaan hänen mieleensä. Sen jälkeen puhe siirtyi
yliopistoasiaan. Koska Levin oli jo kuullut kaiken, hän kiiruhti
lausumaan Metroville pahoittelunsa siitä, ettei voinut noudattaa
hänen kutsuaan ja lähti Lvovin luo.