II

-- Kuule, käy nyt sentään Bollien luona, sanoi Kitty miehelleen, kun

tämä yhdentoista aikaan poikkesi hänen luokseen ennen kaupungille

lähtöään. -- Minä tiedän, että sinä syöt päivällistä klubissa,

isä on merkinnyt sinut klubin jäseneksi. Mutta mitä sinä teet nyt

aamupäivällä?

-- Menen käymään Katavasovin luona, vastasi Levin.

-- Näin aikaisin?

-- Hän lupasi tutustuttaa minut Metroviin. Tekisi mieleni puhua hänen

kanssaan teoksestani. Hän on tunnettu pietarilainen tiedemies, sanoi

Levin.

-- Hänenkö kirjoitustaan sinä niin kehuit? Entäs sitten? sanoi Kitty.

-- Kenties käyn sitten oikeudessa sisareni asian vuoksi.

-- Menet kai toki konserttiin?

-- Mitä minä siellä yksinäni?

-- Menisit sentään; siellä esitetään niitä uusia sävellyksiä... Nehän

ovat kiinnostaneet sinua. Minä menisin ehdottomasti.

-- No, joka tapauksessa käyn kotona ennen päivällistä, sanoi Levin

katsoen kelloaan.

-- Pane nyt yllesi pitkä takki, niin voit saman tien käydä kreivitär

Bollin luona.

-- Onko se sitten niin tarpeellista?

-- On toki! Hänhän kävi meillä. Siitä nyt ei ole suurta vaivaa. Ajat

sinne, istuudut, puhelet viisi minuuttia ilmasta ja sen semmoisesta,

nouset ja lähdet pois.

-- Oi, et usko kuinka minä olen vieraantunut kaikesta tuollaisesta;

se tuntuu niin nololta. Tulee vieras ihminen, istuu ilman mitään

asiaa, häiritsee muita, pilaa oman tuulensa ja lähtee pois.

Kitty herahti nauramaan.

-- Mutta teithän sinä nuorena miehenä vieraskäyntejä? hän sanoi.

-- Tein, vaikka silloinkin aina tuntui nololta, ja nyt olen niistä

niin vieraantunut, että totisesti olisin kaksi päivää syömättä

tuon käynnin sijasta. Se on niin noloa! Minusta tuntuu kuin he

pahastuisivat ja sanoisivat: miksi sinä tulit ihan ilman asiaa?

-- Eivät pahastu. Sen voin sinulle vakuuttaa, Kitty sanoi, katsoi

nauraen miestään silmiin ja otti häntä kädestä. -- No, hyvästi nyt...

Mene nyt vain, ole kiltti.

Levin suuteli vaimoaan kädelle ja aikoi juuri lähteä, kun Kitty

pysäytti hänet.

-- Kostja, tiedätkö, että minulla on enää viisikymmentä ruplaa

jäljellä.

-- No, mikäpä siinä, minä käyn hakemassa pankista. Paljonko otan? hän

sanoi Kittylle tuttu tyytymätön ilme kasvoillaan.

-- Ei, odotas. Kitty piti häntä kädestä. -- Puhutaan vielä vähän,

olen siitä hiukan huolissani. Minä en luule tuhlaavani rahaa

mihinkään tarpeettomaan, ja kuitenkin sitä valuu kuin vettä. Jotain

me kai teemme väärin.

-- Ei suinkaan, sanoi Levin rykäisten ja katsoen kulmainsa alta.

Tuon rykäisyn Kitty tunsi. Se merkitsi Levinissä suurta

tyytymättömyyttä -- ei Kittyyn, vaan omaan itseensä. Levin oli

toisinaan tyytymätön, mutta siihen ei oikeastaan ollut syynä suuret

kulut, vaan se, että häntä muistutettiin asiasta, jonka hän olisi

mieluummin unohtanut, koska tiesi, että siinä oli jotain hullusti.

-- Minä käskin Sokolovin myydä vehnää ja ottaa myllyn vuokraa

etukäteen. Joka tapauksessa saamme pian.

-- Ei, mutta minä pelkään, että yleensä kuluu paljon...

-- Ei ollenkaan, ei ollenkaan, toisti Levin. -- No, hyvästi nyt,

rakkaani.

-- Välillä minua todella kaduttaa, että tottelin äitiä. Kuinka

mukavaa maalla olisi ollut. Täällä minä vain vaivaan teitä kaikkia ja

rahaa kuluu niin...

-- Ei ollenkaan. Siitä asti kun menimme naimisiin, en olisi

kertaakaan halunnut sanoa, että toisin olisi ollut parempi...

-- Niinkö? sanoi Kitty katsoen häntä silmiin.

Levin oli sanonut sen vain Kittyn mieliksi, ajattelematta sanojaan

sen syvemmin. Mutta katsoessaan Kittyn rehellisiin, suloisiin

silmiin, jotka katsoivat häneen niin suoraan ja kysyvinä, Levin

toisti sanomansa koko sielullaan. "Minä aivan unohdan hänet",

ajatteli Levin. Ja hän muisti, mikä heitä odotti.

-- Kuinka pian luulet? kuiskasi hän ottaen vaimoaan molemmista

käsistä.

-- Olen ajatellut sitä niin monta kertaa, etten enää ajattele enkä

tiedä mitään.

-- Eihän pelota?

Kitty hymähti ylenkatseellisesti.

-- Ei hitustakaan, hän sanoi.

-- Jos jotain sattuu, niin tiedät, että olen Katavasovin luona.

-- Ei satu mitään, älä luulekaan. Minä menen isän kanssa bulevardille

kävelemään. Käymme myös Dollyn luona. Ennen päivällistä odotan sinua.

Ai niin! Tiedätkö, että Dollyn tilanne käy kerrassaan mahdottomaksi?

Hän on kauttaaltaan veloissa eikä rahaa tule. Me puhelimme eilen

äidin ja Arsenin (se oli toisen sisaren miehen, Lvovin, etunimi)

kanssa ja päätimme lähettää sinut ja hänet Stivan kimppuun. Sehän on

aivan kauheaa. Isän kanssa ei siitä voi puhua mitään... Mutta jos

sinä ja hän...

-- Mutta mitä me voimme tehdä? sanoi Levin.

-- Puhu nyt sentään Arsenin kanssa, kun menet hänen luokseen; hän

sanoo sinulle mitä me päätimme.

-- Arsenin kanssa olen jo edeltäpäin yhtä mieltä. No, minä käyn hänen

luonaan. Natalien kanssahan minä voinkin mennä konserttiin, jos hän

lähtee. No, hyvästi nyt.

Pääovella Levinin pysäytti vanha palvelija, Kuzma, joka hoiti

kaupunkitaloa.

-- Se Kauno (maalta tuotu vasemmanpuoleinen aisahevonen) on nyt

kengitetty uudelleen, mutta ontuu se sittenkin, hän sanoi. -- Mitäs

sille tehdään?

Moskovassa olonsa alkuaikoina Levinillä oli ollut huolta maalta

tuoduista hevosista. Hän oli tahtonut järjestää sen puolen niin hyvin

ja huokeasti kuin mahdollista. Mutta ennen pitkää hän oli tullut

huomaamaan, että omat hevoset tulivat kalliimmaksi kuin ajurit, ja

ajuria käytettiin kuitenkin.

-- Käske noutamaan eläinlääkäri; kenties siinä on hiertymä.

-- Entä mitäs valjastetaan rouvalle? kysyi Kuzma.

Leviniä ei enää ihmetyttänyt, kuten Moskovassa olon alkuaikoina, että

jotakin huviajelua varten Vozdvizhenka-kadulta Sivtsev-Vrazhokille

täytyi valjastaa vahva hevospari raskaiden vaunujen eteen, ajaa

neljännesvirsta lumisohjoista tietä ja seistä siellä neljä tuntia,

mikä maksoi viisi ruplaa. Nyt se tuntui hänestä jo luonnolliselta.

-- Käske ajurin tuoda parihevoset meidän umpivaunuillemme, hän sanoi.

-- Tottelen.

Ja ratkaistuaan kaupunkioloissa niin helposti sellaisen pulman, joka

olisi maalla vaatinut omakohtaista vaivannäköä ja huomiota, Levin

astui kadulle, huusi ajurin ja ajoi Nikitskajalle. Matkalla hän ei

enää ajatellut rahojaan, vaan sitä, kuinka hän kohta tutustuisi

pietarilaiseen sosiologiin ja puhuisi hänelle teoksestaan.

Moskovassa olon alkuaikoina maalaiselämään tottunutta Leviniä olivat

oudoksuttaneet ne mitään tuottamattomat, mutta välttämättömät

menot, joita häneltä vaadittiin joka puolelta. Mutta nyt hän jo

oli tottunut niihin. Hänelle oli siinä suhteessa käynyt niin

kuin sanotaan sattuvan juopoille; ensimmäinen ryyppy niellään

seipäänä, toinen haukkana, mutta kolmannen jälkeiset pieninä

linnunpoikasina. Kun Levin antoi ensimmäisen sadan ruplan setelin

lakeijan ja ovenvartijan livreiden ostoon, tuli hän tahtomattaankin

ajatelleeksi, että nuo vallan tarpeettomat livreet, jotka

kuitenkin olivat niin välttämättömät (päätellen siitä, kuinka

ruhtinatar ja Kitty olivat hämmästyneet Levinin huomautuksesta,

että oli mahdollista tulla toimeen ilmankin), -- että nuo livreet

tulivat maksamaan kahden kesärengin palkan, toisin sanoen, lähes

kolmesataa työpäivää, pääsiäisestä aina syyspaastoon saakka,

raskasta, aamusta varhain iltaan myöhään kestävää työpäivää, --

ja se sataruplanen kirveli kuin seipään syöksy hänen mielessään.

Mutta seuraava sataruplanen, joka rikottiin sukulaispäivällisten

kaksikymmentäkahdeksan ruplaa maksavien ruokatarvikkeiden ostoksia

varten, toi kyllä hänen mieleensä, että kaksikymmentäkahdeksan ruplaa

oli yhtä kuin yhdeksän neljännestä kauroja, jotka hiki päässä ja

puhkuen niitettiin, sidottiin, puitiin ja viskattiin, seulottiin

ja ripoteltiin säkkeihin, -- tämä toinen meni sittenkin kevyemmin.

Mutta nyt eivät setelit enää pitkään aikaan olleet herättäneet

mitään mietteitä lähtiessään ja ne lentelivät kuin linnut. Vastasiko

rahojen hankkimiseen mennyt työ sitä huvia, minkä niillä ostettu

tavara tuotti, se ajatus oli hävinnyt jo ammoin. Unohtunut oli

myös se taloudellinen näkökanta, että oli olemassa tietty hinta,

jota halvemmalla tiettyä viljaa ei voinut myydä. Ruista, jota hän

ei ennen ollut tahtonut antaa tavallisestakaan hinnasta, myytiin

nyt viisikymmentä kopeekkaa halvemmalla neljännekseltä kuin siitä

kuukausi sitten oli luvattu. Silläkään arviolla, että sellaisten

menojen jatkuessa ei voisi elää vuottakaan velkaantumatta, ei ollut

enää mitään merkitystä. Tärkeää oli vain se, että pankissa oli aina

rahaa, vähät siitä mistä se tuli, ja että aina tiesi, millä huomenna

sai ostaa naudanlihaa. Se arvio oli tähän saakka pitänyt: hänellä oli

aina ollut pankissa rahaa. Mutta nyt rahat olivat lopussa eikä hän

oikein tiennyt, mistä saisi lisää. Siksi Kittyn huomautus rahojen

loppumisesta oli hermostuttanut häntä; mutta hänellä ei ollut nyt

aikaa miettiä sitä. Ajaessaan hän ajatteli Katavasovia ja tulevaa

tuttavuuttaan Metrovin kanssa.