I
Levinit olivat asuneet jo kolmatta kuukautta Moskovassa. Se aika,
jolloin Kittyn olisi näitä asioita tuntevien ihmisten varmojen
laskelmien mukaan pitänyt synnyttää, oli mennyt ohi jo kauan
sitten; mutta hän oli yhä raskaana eikä mistään voinut päätellä,
että synnytys olisi nyt ollut lähempänä kuin kaksi kuukautta
sitten. Lääkäri ja kätilö, kuten myös Dolly ja vanha ruhtinatar ja
varsinkin Levin, joka ei voinut ajatella lähestyvää tapahtumaa kauhua
tuntematta, alkoivat jo käydä hermostuneiksi ja rauhattomiksi; vain
Kitty tunsi olevansa täysin tyyni ja onnellinen.
Hän tunsi nyt selvästi, kuinka hänessä heräsi uusi rakkaus tulevaa
-- hänelle jo osaksi todellista -- lastaan kohtaan, ja hän tarkkaili
nautinnolla tätä tunnettaan. Lapsi ei enää kokonaan ollut osa häntä,
vaan eli jo välillä omaa riippumatonta elämäänsä. Usein se koski
häneen, mutta samalla hänen teki mieli nauraa uudesta, oudosta ilosta.
Kaikki, joita hän rakasti, olivat hänen luonaan, ja kaikki olivat
niin hyviä ja auttavaisia ja koettivat siinä määrin kaikin tavoin
sulostuttaa hänen elämäänsä, ettei hän olisi voinut toivoa mitään
parempaa, jollei olisi tiennyt, ettei sellaista voinut kestää kauan.
Tämän elämän viehätystä vähensi vain se seikka, ettei hänen miehensä
ollut sellainen kuin oli ollut maalla, jollaisena Kitty häntä eniten
rakasti.
Maalla Levin oli ollut tyyni, ystävällinen ja vieraanvarainen.
Kaupungissa hän sitä vastoin aina näytti rauhattomalta ja
varovaiselta, aivan kuin hän olisi pelännyt jonkun loukkaavan häntä
tai hänen vaimoaan. Maalla hän nähtävästi tunsi olevansa oikealla
paikallaan, ei koskaan hätäillyt eikä koskaan ollut toimeton. Täällä
kaupungissa hänellä oli aina kiire, ikään kuin hän olisi pelännyt
myöhästyvänsä jostain, eikä hän osannut tehdä täällä mitään.
Ja Kittyn oli sääli häntä. Hän tiesi kyllä, ettei Levin muista
näyttänyt säälittävältä; päinvastoin. Joskus Kitty katseli häntä
isommassa seurassa koettaen kuvitella hänet vieraaksi ihmiseksi,
kuten rakastettua joskus katsellaan, jotta päästäisiin selville
siitä vaikutelmasta, jonka tämä muissa herättää. Silloin häntä
miltei pelotti nähdä, missä määrin Levin oli kaikkea muuta kuin
säälittävä: hänen nuhteeton käytöstapansa, hiukan vanhanaikainen,
ujo kohteliaisuutensa naisia kohtaan, hänen voimakas vartalonsa,
ja, kuten Kittystä näytti, erityisen ilmeikkäät kasvonsa tekivät
hänet Kittyn mielestä melkein vaarallisen puoleensavetäväksi. Mutta
Kitty näki hänen sisimpäänsä ja ymmärsi, ettei Levin ollut täällä
oma itsensä; muuten Kitty ei osannut määritellä miehensä tilaa.
Väliin hän sielussaan soimasi Leviniä siitä, ettei tämä osannut
elää kaupungissa; väliin hän taas tunsi, että Levinin oli tosiaan
vaikea järjestää täällä elämäänsä niin, että olisi voinut olla siihen
tyytyväinen.
Mitä hän oikeastaan olisi voinut tehdä? Korttipelistä hän ei pitänyt.
Klubissa hän ei käynyt. Kitty tiesi jo, mitä olisi merkinnyt
antautuminen Oblonskin tapaisten iloisten herrojen seuraan... se
olisi merkinnyt juopottelua ja jonnekin menoa juopottelun jälkeen.
Eikä Kitty voinut kauhistumatta ajatella, missä herrat noilla
matkoillaan kävivät. Seurapiirielämääkään Kitty ei voinut miehelleen
suositella. Hän tiesi, että nuorten naisten liehittely oli sen
välttämätön osa, eikä hän toivonut miehensä viehättyvän siitä.
Mutta ikävähän hänen oli aina istua kotonakin vaimonsa, anoppinsa
ja kälyjensä seurassa. Niin paljon kuin Kitty itse pitikin tuosta
aina samanlaisesta "tilulilusta" -- kuten vanha ruhtinas nimitti
sisarusten väsymätöntä pakinointia -- hän ymmärsi, että sen täytyi
ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi hänen miehelleen. Mitä hän
sitten saattoi tehdä? Jatkaa kirjansa kirjoittamista? Levin oli
koettanut tehdä niin ja käynyt aluksi kirjastossa työtään varten,
mutta -- kuten hän oli Kittylle sanonut -- mitä joutilaampi hän oli,
sitä vähemmän hänellä oli aikaa. Ja sitä paitsi Levin valitti, että
hän tuli täällä puhuneeksi teoksestaan liian paljon, minkä vuoksi
ajatukset sotkeentuivat ja kadottivat entisen mielenkiintonsa.
Tämän kaupunkilaiselämän ainoa etu oli se, että täällä heidän
välilleen ei koskaan tullut riitaa. Olivatpa siihen sitten syynä eri
olosuhteet tai puolisoiden entistä suurempi varovaisuus ja järkevyys,
Moskovassa heille ei syntynyt niitä mustasukkaisuudesta johtuvia
riitoja, joita he olivat niin pelänneet kaupunkiin muuttaessaan.
Siinä suhteessa oli sattunut eräs hyvinkin tärkeä tapaus, nimittäin
Kittyn ja Vronskin kohtaaminen.
Kittyn kummi, vanha ruhtinatar Marja Borisovna, joka oli aina
erityisesti pitänyt Kittystä, oli välttämättä tahtonut tavata entistä
kummitytärtään. Kitty, joka ei tilansa takia käynyt juuri missään,
lähti isänsä kanssa kunnianarvoisan vanhan tädin luo ja kohtasi
siellä Vronskin.
Kun Kitty huomasi, kuka tuo siviilipukuinen mies oli, hänen
hengityksensä salpautui, veri tulvahti sydämeen ja hän tunsi hehkuvan
punan nousevan kasvoilleen. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin
ajan. Vanha ruhtinas, joka oli tahallaan ryhtynyt äänekkäästi
keskustelemaan Vronskin kanssa, ei ollut ehtinyt vaihtaa montakaan
katsetta, kun Kitty oli jo täysin valmis katsomaan Vronskiin ja
tarpeen vaatiessa puhumaan hänen kanssaan samalla tavoin kuin Marja
Borisovnankin kanssa ja vieläpä niin, että hänen miehensä, jonka
näkymättömän läsnäolon hän sinä hetkenä selvästi tunsi, olisi voinut
hyväksyä hänen jokaisen äänenvivahteensa ja hymynsä.
Kitty vaihtoi Vronskin kanssa muutaman sanan, vieläpä hymyilikin
hiukan, kun Vronski leikillään nimitti vaalipäiviä "meidän
parlamentiksemme". (Hymyllään Kitty tahtoi osoittaa ymmärtäneensä
leikin.) Mutta samassa hän jo kääntyikin ruhtinatar Marja Borisovnan
puoleen eikä vilkaissut Vronskiin kertaakaan ennen kuin tämä nousi
sanomaan hyvästiä; silloin Kitty katsahti häneen, mutta ilmeisesti
vain siksi, että on epäkohteliasta olla katsomatta, kun toinen
kumartaa.
Kitty oli isälleen kiitollinen siitä, ettei tämä puhunut mitään
tuosta odottamattomasta tapaamisesta; mutta isän erityisestä
hellyydestä vierailun jälkeisen kävelyn aikana Kitty tunsi, että
isä oli tyytyväinen hänen käytökseensä. Ja Kitty oli siihen itsekin
tyytyväinen. Hän ei ollut lainkaan uskonut, että jaksaisi niin hyvin
pidättää jossain sielunsa pohjalla kaikki entisen rakkautensa muistot
ja pysyä täysin välinpitämättömänä ja tyynenä Vronskin tavatessaan.
Paljon pahemmin punastui Levin, kun Kitty sanoi hänelle tavanneensa
Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona. Kittyn oli hyvin vaikea
sanoa sitä, mutta vielä vaikeampi hänen oli kertoa tapaamisen
yksityiskohdista, kun Levin ei kysynyt mitään ja katsoi vain häneen
kulmat kurtussa.
-- Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sanoi Kitty. -- Ei samassa
huoneessa... minä en olisi sinun nähtesi ollut yhtä luonnollinen...
Minä punastun nytkin paljon enemmän, paljon, paljon enemmän kuin
silloin, jatkoi hän punastuen niin, että kyyneleet tulivat silmiin.
-- Mutta ettet nähnyt jostain raosta.
Rehelliset silmät sanoivat Levinille, että Kitty oli tyytyväinen
itseensä, ja huolimatta hänen punastuksestaan Levin rauhoittui
pian ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista, mitä Kitty juuri
oli toivonutkin. Kun Levin oli saanut kuulla kaiken ja päässyt
selville siitä, että Kitty oli punastunut ainoastaan alkuun, mutta
ei sitten ollut välittänyt koko miehestä enempää kuin kenestä
vastaantulijasta hyvänsä, Levin ilostui ja sanoi olevansa hyvillään
tuosta tapaamisesta. Hän lupasi, ettei enää vastedes käyttäytyisi
niin tyhmästi kuin vaalipäivillä, vaan koettaisi kohdella Vronskia
mahdollisimman ystävällisesti.
-- On piinallista ajatella, että joku ihminen on melkein kuin
vihamies, jota on vaikea tavatakin, sanoi Levin. -- Olen siitä hyvin
iloissani.