Pohtiessaan asemaansa Anna oli ymmärtänyt, että ne riidat, jotka
hänen ja Vronskin kesken toistuivat aina kun Vronskin oli jonnekin
lähdettävä, voisivat ajan pitkään vain kylmentää Vronskia häntä
kohtaan, ja siksi hän oli Vronskin lähtiessä vaalipäiville päättänyt
tyynesti kestää eron katkeruuden, maksoi mitä maksoi. Mutta
Vronski oli silmäillyt häntä niin kylmästi ja ankarasti tullessaan
ilmoittamaan lähdöstään, että se oli loukannut häntä, ja jo ennen
Vronskin lähtöä oli Annan mielenrauha särkynyt.
Haudottuaan yksin jäätyään katsetta, jolla Vronski oli puolustanut
vapautensa oikeuksia, Anna oli jälleen kerran tiedostanut alentavan
asemansa. "Hänellä on oikeus lähteä milloin ja minne hän haluaa ja
vaikka kokonaan jättää minut. Hänellä on kaikki oikeudet, minulla
ei mitään. Hänhän tietää sen, ja siksi hänen ei olisi pitänyt tehdä
niin. Mutta mitä hän sitten teki?... Hän katsoi minuun niin kylmästi
ja ankarasti. Se ei tietenkään ollut selvää ja kouriintuntuvaa, mutta
ennen hänellä ei ollut sellaista katsetta ja se merkitsee paljon",
mietti Anna. "Se katse osoittaa, että kylmeneminen alkaa."
Vaikka hän nyt olikin varma siitä, että kylmeneminen oli alkamassa,
hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään eikä millään tavoin muuttaa
suhdettaan häneen. Nyt niin kuin tähänkin asti hän pystyi pitämään
Vronskin luonaan ainoastaan rakkaudellaan ja viehätysvoimallaan, ei
millään muulla. Niin kuin tähänkin asti hän saattoi vain päivänsä
askareissa viettämällä ja öisin morfiinia ottamalla tukahduttaa
kauheat ajatukset siitä, mitä seuraisi, kun Vronski ei enää
rakastaisi häntä. Oli tosin vielä yksi keino: olla pidättelemättä
häntä, mutta päästä niin lähelle häntä ja siihen asemaan, ettei mies
jättäisi häntä. Sen aseman turvaisi vain avioero ja oikea avioliitto.
Hän alkoi toivoa sitä ja päätti antaa siihen suostumuksensa heti kun
Vronski tai Stiva ottaisi asian puheeksi.
Sellaisissa ajatuksissa Anna oli viettänyt ne viisi päivää, jotka
Vronskin oli määrä viipyä vaalipäivillä.
Kävelyt, juttelu ruhtinatar Varvaran kanssa, sairaalassa käynnit
ja ennen kaikkea lukeminen, kirjan ahmiminen toisensa jälkeen,
oli täyttänyt hänen aikansa. Mutta kuudentena päivänä, kun kuski
oli palannut asemalta ilman Vronskia, hän ei voinut enää millään
tukahduttaa rauhattomia ajatuksiaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä
oli sattunut sairastumaan. Anna ryhtyi hoitamaan lasta, mutta sekään
ei tyynnyttänyt häntä, semminkin kun sairaus oli vaaratonta. Hän ei
voinut rakastaa tätä tytärtään, vaikka olisi kuinka koettanut, eikä
hän voinut teeskennellä rakkautta. Sen päivän iltana Annan valtasi
sellainen pelko Vronskin menettämisestä, että hän miltei jo päätti
lähteä kaupunkiin, mutta mietittyään asiaa tarkoin kirjoitti vain sen
ristiriitaisen kirjeen, jonka Vronski sai, ja lukematta sitä edes
läpi lähetti sen pikalähetin mukana kaupunkiin. Seuraavana aamuna hän
sai Vronskin kirjeen ja katui omaa kirjettään. Hän odotti kauhuissaan
sen ankaran katseen toistumista, jonka Vronski oli luonut häneen
lähtiessään ja jonka hän pelkäsi näkevänsä uudelleen, kun Vronski
saisi tietää, ettei tyttö ollutkaan sen vakavammin sairaana. Mutta
hän oli kuitenkin hyvillään siitä, että oli kirjoittanut. Vaikka Anna
aavistelikin olevansa Vronskille rasitukseksi ja vaikka hän tiesi,
että Vronskin oli sääli jättää vapauttaan palatakseen hänen luokseen,
hän silti iloitsi tämän tulosta. Olkoon, että Vronski oli väsynyt
häneen, -- tämä olisi kuitenkin hänen luonaan, hän saisi aina nähdä
tämän, tuntea jokaisen tämän liikkeen.
Hän istui vierashuoneessa lampun ääressä, luki Taine'in uutta teosta,
kuunteli tuulen temmellystä pihalla ja odotti joka hetki vaunujen
saapumista. Hän luuli monesti kuulleensa rattaitten tärinää, mutta
erehtyi. Lopulta kuului selvästi rattaanpyörien kolke, pian kuski
huusi ja sora rahisi katetun pääsisäänkäynnin edessä. Ruhtinatar
Varvarakin, joka oli istunut korttiensa ääressä, kuuli sen, ja Anna
nousi punastuneena tuoliltaan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt
alas, kuten oli tehnyt jo kahdesti, hän pysähtyi paikoilleen. Hänet
valtasi äkkiä häpeä petoksensa vuoksi ja pelko siitä, miten Vronski
ottaisi hänet vastaan. Loukkauksen tunne oli jo hävinnyt; hän pelkäsi
vain tämän tyytymätöntä ilmettä. Hän muisti, että tyttö oli jo toista
päivää ollut aivan terve. Häntä harmitti, että tytön pitikin parantua
juuri silloin, kun kirje lähetettiin. Sitten hän muisti, että hänen
rakastettunsa oli nyt saapunut, että tämä oli taas läsnä kokonaan,
käsineen ja silmineen. Hän kuuli Vronskin äänen. Ja unohtaen kaikki
hän juoksi riemuissaan tätä vastaan.
-- No miten Ani voi? kysyi Vronski arasti katsoen portaita alas
kiiruhtavaan Annaan.
Hän istui tuolilla, ja lakeija kiskoi lämmennyttä saapasta hänen
jalastaan.
-- Hän voi jo paremmin.
-- Entä sinä? kysyi Vronski nousten tuolilta ja ravistaen itseään.
Anna otti häntä kädestä molemmin käsin ja veti sen vyötäisilleen,
irrottamatta hänestä katsettaan.
-- No sehän on hyvä, sanoi Vronski silmäillen kylmästi Annaa, tämän
kampausta ja vaatteita, jotka hän tiesi Annan panneen ylleen häntä
varten.
Kaikki se miellytti häntä, mutta oli miellyttänyt jo niin monesti
ennenkin. Hänen kasvoilleen pysähtyi se ankaran kivinen ilme, jota
Anna niin pelkäsi.
-- Sehän on hyvä. Kuinkas sinä itse voit? sanoi Vronski, pyyhki
nenäliinallaan märän partansa ja suuteli Annan kättä.
"Yhdentekevää", ajatteli Anna, "kunhan hän vain on luonani, niin hän
ei voi, hän ei saa olla rakastamatta minua."
Ilta kului onnellisesti ja iloisesti ruhtinatar Varvaran seurassa,
joka kanteli Vronskille, että Anna oli hänen poissa ollessaan ottanut
morfiinia.
-- Mitä minä sille voin? En saanut unta... Ajatukset häiritsivät.
Hänen kotona ollessaan en ota sitä koskaan. En juuri koskaan.
Vronski kertoi vaalipäivistä, ja Anna osasi kysymyksillään
johdattaa hänet siihen, mikä häntä eniten ilahdutti eli hänen omaan
menestykseensä. Anna puolestaan kertoi kaikki kotiasiat, jotka
saattoivat kiinnostaa häntä. Kaikki uutiset olivat hyviä.
Mutta myöhään illalla, kun he olivat jääneet kahden, Anna, joka
tunsi taas täydellisesti valloittaneensa hänet, tahtoi pyyhkiä pois
kirjeestä johtuneen silmäyksen raskaan vaikutelman ja sanoi:
-- Tunnusta pois, että sinua harmitti, kun kirjeeni tuli, ja että
sinä et uskonut minua.
Tuskin Anna oli ehtinyt sen sanoa, kun hän jo ymmärsi, että niin
rakkautta täynnä kuin Vronski häntä kohtaan olikin, tämä ei antanut
kirjettä hänelle anteeksi.
-- Niin, sanoi Vronski. -- Kirje oli niin omituinen; toisessa kohtaa
Ani oli sairas, toisessa sinä taas aioit tulla kaupunkiin.
-- Se on kaikki totta.
-- Enhän minä sitä ole epäillytkään.
-- Oletpas. Minä näen, että sinä olet tyytymätön.
-- En hetkeäkään. Minä olen vain pahoillani siitä, että sinä ikään
kuin et tahdo myöntää, että on velvollisuuksia...
-- Velvollisuuksia mennä konserttiin...
-- Ei ruveta puhumaan siitä, sanoi Vronski.
-- Miksi siitä ei voi puhua? sanoi Anna.
-- Minä vain tahdoin sanoa, että voi ilmetä välttämättömiä asioita.
Minun täytyy esimerkiksi pian lähteä Moskovaan talomme asioissa...
Voi, Anna, miksi sinä olet niin ärtyisä! Tiedäthän sinä, etten minä
voi elää ilman sinua.
-- Jos niin on, sanoi Anna äkkiä muuttuneella äänellä, -- niin
varmaan tämä elämä rasittaa sinua... Niin, sinä tulet vain päiväksi,
ja lähdet taas, kuten tehdään...
-- Anna, tuo on julmaa. Olen valmis antamaan koko elämäni... Mutta
Anna ei kuunnellut häntä.
-- Jos sinä lähdet Moskovaan, minäkin lähden. Minä en jää tänne.
Meidän täytyy joko erota tai elää yhdessä.
-- Tiedäthän sinä, että se on ainoa toivoni. Mutta sitä varten...
-- Täytyy ottaa avioero? Minä kirjoitan hänelle. Minä ymmärrän, etten
voi elää näin... Mutta minä lähden sinun kanssasi Moskovaan.
-- Aivan kuin tuo olisi jokin uhkaus! Minähän en tahdo mitään muuta
niin paljon, kuin että ei tarvitsisi olla erossa sinusta, sanoi
Vronski hymyillen.
Mutta hänen silmissään välähti vainotun ja suututetun ihmisen tyly
katse, kun hän sanoi nuo hellät sanat.
Anna näki tuon katseen ja arvasi oikein sen merkityksen.
"Jos niin on, se on onnettomuudeksi!" se katse sanoi. Se oli vain
hetken vaikutelma, mutta Anna ei enää koskaan unohtanut sitä.
Anna kirjoitti miehelleen pyytäen häneltä avioeroa, ja marraskuun
lopussa, erottuaan ruhtinatar Varvarasta, jonka täytyi lähteä
Pietariin, hän muutti Vronskin kanssa Moskovaan. Odottaen joka päivä
Aleksei Aleksandrovitshin vastausta ja sitä seuraavaa avioeroa he
asettuivat nyt puolisoiden tavoin asumaan yhteen.