Svijazhski otti Leviniä käsikoukusta ja lähti hänen kanssaan toisten
luo.
Nyt hänen oli mahdotonta välttyä tapaamasta Vronskia. Tämä seisoi
Stepan Arkadjevitshin ja Sergei Ivanovitshin rinnalla ja katsoi
suoraan Leviniin, kun tämä lähestyi.
-- Hauska nähdä. Minulla on ollut ilo tavata teitä ennenkin...
muistaakseni ruhtinatar Shtsherbatskajan luona, hän sanoi
ojentaessaan kätensä Levinille.
-- Niin, muistan tapaamisemme varsin hyvin, sanoi Levin sävähtäen
tulipunaiseksi ja kääntyi heti puhelemaan veljensä kanssa.
Vronski jäi puhelemaan Svijazhskin kanssa suu hienoisessa hymyssä
eikä hänellä näyttänyt olevan vähintäkään halua puhutella Leviniä.
Mutta Levin, joka puheli veljensä kanssa, vilkuili häneen lakkaamatta
ja mietti, mitä sanoisi hänelle selittääkseen äskeisen karkeutensa.
-- Mikä asia on seuraavana? Levin kysyi katsoen Svijazhskiin ja
Vronskiin.
-- Snetkovin vaali. Hänen on joko kieltäydyttävä tai myönnyttävä,
vastasi Svijazhski.
-- No onko hän suostunut vai ei?
-- Sepä se, hän ei ole tehnyt kumpaakaan, sanoi Vronski.
-- Kenestä sitten äänestetään, jos hän kieltäytyy? kysyi Levin
katsoen Vronskiin.
-- Siitä joka suostuu, sanoi Svijazhski.
-- Rupeatteko te? kysyi Levin.
-- En minä ainakaan, sanoi Svijazhski luoden pelästyneen katseen
sivulleen Sergei Ivanovitshin vieressä seisovaan myrkylliseen herraan.
-- Kuka sitten? Nevedovskiko? sanoi Levin hämmentyneenä. Mutta se
oli vielä pahemmin sanottu. Nevedovski ja Svijazhski olivat molemmat
ehdokkaita.
-- Minä en missään tapauksessa, vastasi myrkyllinen herra. Se oli
itse Nevedovski. Svijazhski esitti hänet Levinille.
-- Onpas tämä saanut sinutkin innostumaan! sanoi Stepan Arkadjevits
iskien silmää Vronskille. -- Eikös olekin kuin kilparatsastuksessa?
Voisi lyödä vetoakin.
-- Niin, innostuu sitä tähänkin, sanoi Vronski. -- Ja kun on kerran
ryhtynyt asiaan, tekee mieli viedä se loppuun asti. Taistelua! hän
sanoi rypistäen kulmiaan ja purren yhteen voimakkaita leukapieliään.
-- Mainio lakimies tuo Svijazhski! Hänellä on kaikki selvänä.
-- Niin on, sanoi Vronski hajamielisesti.
Seurasi äänettömyys, jonka aikana Vronski alkoi ajankulukseen
tarkastella Levinin jalkoja ja pukua, vilkaisi sitten tätä kasvoihin
ja kohtasi Levinin synkät silmät, ja sanoi jotain sanoakseen:
-- Kuinka te, vakinainen maalla-asuja, ette ole rauhantuomarina?
Ainakaan ette ole rauhantuomarin virkapuvussa.
-- En ole, sillä pidän rauhanoikeutta hölmöläisten laitoksena,
vastasi Levin, joka oli koko ajan odottanut tilaisuutta keskusteluun
Vronskin kanssa voidakseen sovittaa äskeisen tahdittomuutensa.
-- Minä luulisin päinvastoin, sanoi Vronski tyynesti kummeksuen
synkkää arviota.
-- Se on narrinpeliä, keskeytti Levin. -- Me emme tarvitse
rauhantuomareja. Minulla ei ole kahdeksaan vuoteen ollut ainoatakaan
oikeusjuttua. Ne mitä oli sitä ennen, ratkaistiin kaikki päin mäntyä.
Rauhantuomari asuu neljänkymmenen virstan päässä meiltä. Parin ruplan
asian vuoksi täytyy lähettää asiamies, joka maksaa viisitoista ruplaa.
Ja hän kertoi, kuinka talonpoika oli varastanut mylläriltä jauhoja,
ja kun mylläri sanoi tälle siitä, mies nosti haasteen parjauksesta.
Kaikki tämä oli sopimatonta ja tyhmää, ja Levin tunsi sen puhuessaan
itsekin.
-- Oo, siinä meillä on originelli mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh suu
makeassa hymyssä. -- Mutta mennäänpä katsomaan, eikö siellä aleta jo
äänestää...
Ja he erosivat.
-- Minä en käsitä, sanoi Sergei Ivanovitsh, joka oli huomannut
veljensä nolon intoilun, -- en käsitä, kuinka joku voi olla niin
kokonaan vailla vähäisintäkin poliittista tahdikkuutta. Sitä
meiltä venäläisiltä näyttää puuttuvan. Lääninmarsalkka on meidän
vastustajamme, ja sinä olet hänen kanssaan ami cochon[71], ja pyydät
häntä suostumaan ehdokkaaksi. Mutta kreivi Vronski... minä en
hankkiudu hänen ystäväkseen; vaikka hän pyysi päivällisille, minä en
mene; mutta hän on meikäläisiä, miksi hänestä pitää tehdä vihamies.
Sitten sinä kysyt Nevedovskilta, tuleeko hän ehdokkaaksi. Sellainen
ei sovi.
-- Voi, enhän minä tajua mitään! Nuohan ovat kaikki pikkuasioita,
vastasi Levin.
-- Niinhän sinä sanot, mutta heti kun rupeat johonkin, sekoitat
kaiken.
Levin vaikeni, ja he menivät yhdessä suureen saliin.
Lääninmarsalkka oli päättänyt ruveta ehdokkaaksi, vaikka hän tunsikin
ilmassa salajuonia itseään vastaan ja vaikka kaikki eivät olleet
häntä pyytäneet. Humu vaikeni salissa, sihteeri luki juhlallisella
äänellä, että nyt alkoi äänestys kaartin ratsumestari Mihail
Stepanovitsh Snetkovin valitsemisesta lääninmarsalkan toimeen.
Kihlakunnanmarsalkat menivät äänestyspallolautasineen omien pöytiensä
luota puhemiehen pöydän luo, ja vaalit alkoivat.
-- Pistä oikealle, kuiskasi Stepan Arkadjevitsh Levinille, kun hän
veljensä mukana astui kihlakunnanmarsalkan jäljessä pöydän luo.
Mutta Levin oli unohtanut sen laskelman, joka hänelle oli selitetty,
ja pelkäsi Stepan Arkadjevitshin erehtyneen sanoessaan "oikealle".
Snetkovhan oli vihollinen. Tullessaan laatikon luo piti Levin palloa
oikeassa kädessään, mutta luullessaan erehtyneensä hän siirsi
sen vain laatikon ääressä vasempaan käteensä ja pani sen sitten
nähtävästi vasemmalle. Asiantuntija, joka seisoi laatikon luona ja
joka pelkästä kyynärpään liikahduksesta tiesi, kuka minnekin pani,
nyrpisti tyytymättömästi nenäänsä. Hänen ei tarvinnut ollenkaan
käyttää tarkkanäköisyyttään.
Humu vaikeni ja pallot laskettiin. Sitten yksinäinen ääni ilmoitti
puoltavien ja hylkäävien lukumäärän.
Marsalkka valittiin suurella ääntenenemmistöllä. Syntyi rähinä ja
joukko ryntäsi ovelle. Snetkov tuli sisään ja onnitteleva aatelisto
saartoi hänet.
-- No nytkö kaikki on tehty? kysyi Levin Sergei Ivanovitshilta.
-- Vasta alkua tämä on, sanoi Svijazhski hymyillen Sergei
Ivanovitshin takaa. -- Varaehdokas voi saada enemmän ääniä.
Levin oli taas kokonaan unohtanut sen. Nyt vasta hän muisti, että
asiassa olikin jokin mutkikas menettely, mutta häntä ikävystytti
muistella, millainen se oli. Hänet valtasi alakulo, ja hänen teki
mielensä lähteä pois tästä joukosta.
Koska kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota eikä kukaan näyttänyt
häntä tarvitsevan, hän poistui hiljaa kapeaan ravintolasaliin ja
tunsi suurta helpotusta nähdessään taas lakeijat. Harmaantunut
lakeija pyysi saada tarjota hänelle ruokaa, ja hän suostui. Syötyään
kotletin papujen kera ja jutelmaan lakeijan kanssa entisaikojen
herrasväestä Levin lähti parvekkeille kävelemään, sillä hänestä
tuntui ikävältä mennä takaisin suureen saliin.
Parvekkeet olivat täpötäynnä upeasti pukeutuneita naisia, jotka
kurottautuivat reunakaiteiden yli ja koettivat olla hukkaamatta
ainoatakaan alhaalla lausuttua sanaa. Naisten takana istui
juhlapukuisia asianajajia, kymnaasinopettajia silmälasit nenällä ja
upseereja. Kaikkialla puhuttiin vaaleista ja siitä, miten väsynyt
marsalkka mahtoi olla ja miten kiinnostavia väittelyt olivat; erään
ryhmän keskuudessa Levin kuuli kiiteltävän veljeään. Muuan nainen
puhui asianajajalle:
-- Olen niin iloinen siitä, että sain kuulla Koznyshevin puhuvan. Sen
vuoksi kannattaa nähdä hiukan nälkääkin. Kuinka äärettömän selvästi
ja kuuluvasti hän sanoo kaiken! Teillä oikeudessa kukaan ei puhu
sillä tavoin. Maidel puhuu vähän siihen tapaan, mutta ei läheskään
niin kaunopuheisesti.
Löydettyään vapaan paikan kaiteen vierestä Levin istuutui katsomaan
ja kuuntelemaan kyynärvarret kaiteita vasten.
Kaikki aatelismiehet istuivat omissa kihlakunnissaan. Keskellä salia
seisoi virkapukuinen mies ja julisti kimeällä äänellä:
-- Lääninmarsalkaksi on ehdotettu esikunnan ratsumestari Jevgeni
Ivanovitsh Opuhtinia!
Seurasi kuolemanhiljaisuus, ja kuului vain heikko vanhuksen ääni:
-- Kieltäytyy.
-- Ehdokkaana on hovineuvos Pjotr Petrovitsh Boll, jatkoi kimeä ääni.
-- Kieltäytyy! kajahti vinkuva vastaus.
Taas ilmoitettiin uusi ehdokas, joka taas "kieltäytyi". Niin jatkui
lähes tunnin ajan. Levin nojasi kaiteeseen ja katseli ja kuunteli.
Ensin hän ihmetteli ja koetti käsittää, mitä se merkitsi; mutta pian
hän huomasi, ettei voinut käsittää sitä, ja häntä alkoi vaivata
ikävä. Kun hän sitten muisti, millaisen mielenkuohun ja kiukun hän
oli nähnyt noiden ihmisten kasvoilla, hänen tuli paha olla: hän
päätti lähteä pois ja meni alas. Tullessaan parvekkeen eteisen poikki
hän näki siellä yksinäisen kymnaasilaisen, joka käveli edestakaisin
alakuloisena ja silmänalukset turvonneina. Portaissa tuli vastaan
pariskunta: nainen kiiruhti edellä, korkeat kengänkannat tiuhaan
kopisten, ja mies, syyttäjän apulainen, seurasi jäljessä.
-- Sanoinhan minä, ettette myöhästy, sanoi mies Levinin päästäessä
rouvan ohitseen.
Levin oli jo eteisessä ja tunnusteli paraikaa liivintaskustaan
turkkinsa numeroa, kun sihteeri tavoitti hänet. -- Joutukaa,
Konstantin Dmitritsh, äänestetään.
Ehdokas, josta äänestettiin, oli tuo äsken niin varmasti kieltäytynyt
Nevedovski.
Levin astui salin ovelle: se oli suljettu. Sihteeri koputti; ovi
aukeni ja kaksi tulipunaista tilanomistajaa puikahti ovesta Leviniä
vastaan.
-- En kestä, sanoi toinen raskaasti puhaltaen.
Samassa ilmestyi lääninmarsalkka ovelle. Hänen kasvonsa olivat pelon
ja nääntymyksen vääristämät.
-- Minähän sanoin, ettei ketään saa laskea ulos! ärjäisi hän
vartijalle.
-- Minä laskin sisään, teidän ylhäisyytenne!
-- Oi, hyvä isä! sanoi lääninmarsalkka ja huokaisi raskaasti. Sitten
hän lähti pää kumarassa ja valkeat housut vilkkuen pujottelemaan
väsyneesti salin poikki ison pöydän luo.
Nevedovski sai eniten ääniä, niin kuin oli suunniteltukin, ja hänestä
tuli lääninmarsalkka. Monet olivat iloisia, monet tyytyväisiä ja
onnellisia, toiset olivat riemuissaan, toiset tyytymättömiä ja
onnettomia. Lääninmarsalkka oli epätoivoissaan eikä voinut salata
sitä. Kun Nevedovski lähti salista, väkijoukko ympäröi hänet ja
seurasi häntä riemusaatossa, niin kuin se oli avajaispäivänä
saatellut kuvernööriä ja niin kuin se oli saattanut Snetkovia, kun
hänet oli valittu.