Kapea ravintolasali oli täynnä aatelistoa. Jännitys oli yhä
kasvamassa, ja kaikki näyttivät rauhattomilta. Varsinkin johtajat,
jotka tunsivat kaikki asiainhaarat, olivat jännittyneitä. He olivat
alkavan taistelun järjestäjiä. Muut olivat kuin sotamiehet taistelun
edellä, valmiina taisteluun, mutta hakivat pientä virkistystä ennen
sen alkamista. Toiset söivät voileipiä tarjoilupöydän luona, toiset
kävelivät edestakaisin soikeassa huoneessa poltellen savukkeita ja
tarinoiden vanhojen ystäviensä kanssa, joita eivät olleet pitkään
aikaan tavanneet.
Levinin ei tehnyt mieli syödä, eikä hän ollut tupakkamies. Hänen
ei myöskään tehnyt mieli mennä Sergei Ivanovitshin, Stepan
Arkadjevitshin ja Svijazhskin joukkoon, koska heidän parissaan
seisoi tallimestarin virkapuvussa oleva Vronski vilkkaasti jutellen.
Jo eilen Levin oli nähnyt hänet vaalipäivillä ja koettanut olla
tapaamatta häntä. Levin istuutui ikkunan luo, katseli eri ryhmiä
ja kuunteli mitä ympärillä puhuttiin. Häntä painoi alakuloisuus
varsinkin sen vuoksi, että hän huomasi kaikkien olevan vilkkaita,
huolestuneita ja toimeliaita, ja vain hän yksin lähistölle
istuutuneen meriupseeripuvussa olevan vanhan, hampaattoman ukon
kanssa oli toimeton ja innoton.
-- Se on sellainen vekkuli! Vaikka minä sille puhuin, niin mitä
vielä! Ei niihin ole luottamista, puhui innostuneesti lyhyenläntä
kumaraharteinen tilanomistaja, jonka voideltu tukka ulottui
aatelispuvun kirjaillulle kaulukselle saakka ja jonka uudet,
nähtävästi vaalipäiviksi tehdyt saappaat kopisivat kuuluvasti. Hän
loi Leviniin tyytymättömän silmäyksen ja kääntyi jyrkästi ympäri.
-- Huonoa peliä pelaavat, sanoi hänen pienikasvuinen, ohutääninen
toverinsa.
Heidän jälkeensä Leviniä kohti kiiruhti kokonainen joukko
tilanomistajia, lihava kenraali keskellään. He näyttivät etsivän
paikkaa, missä olisivat saaneet keskustella toisten kuulematta heidän
puheitaan.
-- Kuinka hän uskaltaa sanoa, että minä olen käskenyt varastamaan
häneltä housut. On kai itse juonut ne. Vähät minä hänen
ruhtinaallisuudestaan! On sikamaista mennä puhumaan sillä tavoin!
-- Mutta ne nojaavat lakipykälään, puheltiin toisessa ryhmässä, --
vaimon täytyy olla aateliston kirjoissa.
-- Hittoa minä lakipykälistä! Minä puhun niin kuin sydän käskee.
Sitä vartenhan tässä jalosukuista aatelistoa ollaan, että olisi
luottamusta.
-- Saanko tarjota teidän ylhäisyydellenne hiukan finechampagne'ia?
Toinen joukko seurasi erästä äänekkäästi huutelevaa aatelismiestä; se
oli toinen humalaan juotetuista.
-- Minä olen aina neuvonut Marja Semjonovnaa antamaan tilansa
vuokralle, sillä näin se on hänelle vain vahingoksi, puhui vanhan
pääesikunnan aikaisessa everstinpuvussa oleva harmaaviiksinen
tilanomistaja miellyttävällä äänellä. Se oli sama mies, jonka
Levin oli tavannut Svijazhskin luona. Levin tunsi hänet heti.
Tilanomistajakin kiinnitti katseensa Leviniin ja he tervehtivät.
-- Hauska tavata. Kyllä, kyllä. Muistan hyvinkin. Viime vuonna
Nikolai Ivanovitshin luona tutustuttiin.
-- No kuinka teidän maanviljelyksenne luistaa? kysyi Levin.
-- Tuottaa tappiota niin kuin ennenkin, vastasi tilanomistaja
nöyrästi hymyillen, kasvoillaan tyyni vakaumuksen ilme, ikään kuin
asiat olisivat sujuneet niin kuin pitikin, ja asettui Levinin
viereen. -- Kuinka te olette osunut meidän lääniimme? kysyi hän. --
Tulitte kai ottamaan osaa coup d'état'han[70]? hän sanoi ääntäen
ranskalaiset sanat varmasti, mutta huonosti. -- Koko Venäjä on
koolla: kamariherroja, miltei ministerejäkin. Hän osoitti erään
kenraalin seurassa valkeissa housuissa ja kamariherranpuvussaan
astelevan Stepan Arkadjevitshin komeaa hahmoa.
-- Minun täytyy tunnustaa, että en oikein ymmärrä aateliston
vaalipäivien merkitystä, sanoi Levin.
Tilanomistaja katsahti häneen.
-- Mitä ymmärtämistä siinä on? Ei niillä ole mitään merkitystä.
Vanhentunut laitos, joka liikkuu enää vain inertian voimasta.
Katsokaapa noita pukuja -- nekin ilmaisevat, että tämä on
rauhantuomarien ja kaikenlaisten virka- ja toimikuntien jäsenten eikä
aateliston kokous.
-- Miksi tekin sitten käytte niissä? kysyi Levin.
-- Vanhasta tottumuksesta. Ja ystävyyssuhteiden ylläpitämiseksi.
Se on tavallaan siveellinen velvollisuus sekin. Onhan siinä totta
puhuen muutamia etunäkökohtiakin. Täytyy äänestää lankomiestä
vakinaiseksi jäseneksi; köyhää väkeä, tarvitsevat tuloja. Mutta mitäs
ne nuo herrat täällä tekevät? hän sanoi osoittaen sitä myrkyllistä
herrasmiestä, joka oli puhunut kokouksessa.
-- Se on uutta aatelispolvea.
-- Uuttapa hyvinkin. Mutta ei aatelia. Ne ovat maanomistajia, ja me
olemme tilallisia. Moiset aateliset tuottavat vain vahinkoa itselleen.
-- Mutta tehän sanoitte itse, että tämä on vanhentunut laitos.
-- Vanhentunutpa tietenkin, mutta kunnioittavamman kohtelun se silti
ansaitsisi. Esimerkiksi tuo Snetkov... Olimmepa me hyviä tai huonoja,
me olemme kasvaneet tuhat vuotta. Jos esimerkiksi talon eteen on
raivattava puutarha ja siinä sattuu kasvamaan satavuotinen puu...
Olkoon, että se on rosoinen ja vanha, mutta vanhusta ei pidä kaataa
kukkapengermän vuoksi, vaan pitää järjestää kukkapenkereet niin, että
voi käyttää hyväkseen puutakin. Sellaista ei vuodessa saa nousemaan,
hän sanoi varovasti ja vaihtoi samassa keskustelunaihetta. -- No
kuinkas teidän maatilallanne asiat luistavat?
-- Huononlaisesta Ehkä noin viisi prosenttia tuottaa.
-- Niin, mutta te ette ota itseänne lukuun. Maksaa kai teidänkin
työnne jotain. Tiedän omasta kokemuksestani. Siihen aikaan kun olin
virassa enkä hoitanut maatilaani, sain palkkaa kolmetuhatta ruplaa.
Nyt minä teen työtä paljon enemmän kuin virassani ja saan, kuten
tekin, viisi prosenttia ja senkin nipin napin. Ja omat vaivani jäävät
palkitsematta.
-- Miksi te sitten teette sitä, jos se on vain tappioksi?
-- Teen kuitenkin. Mitäs tässä muuta? Kun on tottunut siihen ja
tietää, että niin täytyy. Lisäksi voin sanoa senkin, jatkoi hän
nojaten kyynärpäällään ikkunaa vasten, -- että poikani ei näytä
välittävän koko maatyöstä. Hänestä taitaa tulla tiedemies. Niin
ettei ole jatkajaa. Ja niinpä sitä sitten tekee. Äskettäin laitoin
puutarhan.
-- Niin, niin, sanoi Levin, -- niin se juuri on. Minä tunnen aina,
ettei minun maatalouteni oikeastaan kannata, mutta teen kuitenkin. On
jonkinmoinen velvollisuudentunto maata kohtaan.
-- Kävi tässä äskettäin naapurikauppias luonani, jatkoi
tilanomistaja. -- Kävelimme katselemassa viljelyksiä ja puutarhaa.
"Ei", sanoo kauppias, "kaikki muu on teillä järjestyksessä, Stepan
Vasiljevitsh mutta puutarha on rappiolla". Vaikka juuri se on
hyvässä kunnossa. "Pois pitäisi tuo lehmus hakata", sanoo. "Tulisi
hyvää niintä, se on nyt vahvassa hinnassa, ja puut voisi käyttää
rakennuksiin."
-- Ja niillä rahoilla hän ostaisi karjaa tai maata polkuhinnasta ja
vuokraisi sen monessa osassa talonpojille, jatkoi hymyillen Levin,
joka oli nähtävästi useamman kerran tutustunut sellaisiin laskelmiin.
-- Ja hän kyllä hankkii itselleen rikkauksia. Mutta te ja minä saamme
kiittää luojaamme, jos pystymme pitämään omamme koossa ja jättämään
lapsillemme.
-- Tehän kuulutte olevan naimisissa? sanoi tilanomistaja.
-- Olen, vastasi Levin iloisen ylpeänä. -- Niin, omituista se on,
jatkoi hän. -- Niin, me elämme ilman voiton toivoa. Voisi luulla,
että meidät on asetettu vaalimaan jotain tulta niin kuin muinaiset
Vestan neitsyet.
Tilanomistaja hymähti harmaiden viiksiensä takaa.
-- Onhan meidän joukossamme semmoisiakin, niin kuin ystävämme Nikolai
Ivanovitsh tai äskettäin maalle muuttanut kreivi Vronski, jotka
tahtovat kokeilla maanviljelystä elinkeinona; mutta ainakin tähän
asti se on ollut vain pääoman hukkaan heittoa eikä mitään muuta.
-- Mutta miksi me emme tee niin kuin kauppiaat? Miksi emme hakkaa
puistoamme niineksi? sanoi Levin palaten äskeiseen ajatukseensa.
-- Sitä tulta vaaliaksemme, niin kuin te äsken sanoitte. Ei se
ole aatelisten tehtävä. Eikä aateliston työtä suoriteta näissä
aateliskokouksissakaan, vaan kukin tekee sitä omassa nurkassaan. On
olemassa säätyvaisto, joka sanoo mitä pitää ja mitä ei pidä tehdä.
Olen nähnyt samaa talonpojissakin. Kun sattuu oikea talonpoika,
niin se kyntää ja perkaa niin huonot kuin hyvätkin maat. Ei katso
kannattaako. Suoraan tappiokseen.
-- Niin mekin, sanoi Levin. -- Oli erittäin hauska tavata, lisäsi hän
nähdessään Svijazhskin tulevan.
-- Me tässä tapasimme toisemme ensimmäisen kerran sen jälkeen kun
teillä tutustuimme, sanoi tilanomistaja, -- ja yllyimme juttelemaan.
-- No, oletteko kovastikin haukkuneet uutta maailmanmenoa? sanoi
Svijazhski hymyillen.
-- Eipä muutenkaan.
-- Saitte keventää mieltänne.