Levin seisoi melko kaukana. Hänen vieressään olevan aatelismiehen
raskas ja rahiseva hengitys ja toisen, edessä seisovan herran
paksujen anturoiden narina esti häntä kuulemasta selvästi, mitä
puhuttiin. Kuului vain lääninmarsalkan kaukainen, pehmeäsointinen
ääni, jota seurasi myrkyllisen aatelisherran vinkuva puheennuotti ja
Svijazhskin tyynempi jatko. Väiteltiin, mikäli Levin ymmärsi, jonkin
lakipykälän tulkitsemisesta ja siitä, kuinka oli käsitettävä sanat:
"tutkimuksen alaisena oleva".
Joukko väistyi syrjään antaakseen tietä puhujapöytää kohti astuvalle
Sergei Ivanovitshille. Tämä ehdotti, että turvauduttaisiin
lakipykälään, jonka mukaan erimielisyyden sattuessa asia ratkaistiin
äänestyksellä.
Hän luki lakipykälän ja alkoi selittää sen merkitystä. Mutta silloin
eräs pitkä, vankka ja kumaraharteinen tilanomistaja, jolla oli
värjätyt viikset ja tiukassa puvussaan korkea, niskaa tukeva kaulus,
keskeytti hänet. Hän meni pöydän luo, löi siihen kantasormuksellaan
ja kiljaisi:
-- Ottakaa äänestyspallot. Ei se keskustelulla parane!
Samassa useat äänet sekaantuivat puheeseen ja iso kantasormuksinen
aatelismies kiukustui ja huusi yhä enemmän. Mutta oli mahdotonta
saada selvää, mitä hän sanoi.
Hän ehdotti samaa kuin Sergei Ivanovitshkin; mutta kaikesta päättäen
vihasi tätä ja koko tämän puoluetta, ja tuo viha tarttui koko
puolueeseen ja herätti samanlaisen, joskin säädyllisemmän vihastuksen
toisella puolen. Kuului huutoja, ja kaikki sekaantui hetkeksi,
niin että lääninmarsalkan täytyi pyytää kokoontuneita noudattamaan
järjestystä.
-- Äänestetään! Äänestetään! Joka on aatelismies, se ymmärtää. --
Me annamme veremmekin... Hallitsijan luottamus... Lääninmarsalkka
ei ole mikään puotipoika... Eihän siitä ole puhe... Ottakaa pallot!
kuului kiukkuisia huutoja joka puolelta. Kasvot ja silmäykset olivat
vieläkin raivokkaampia kuin sanat. Ne kuvastivat leppymätöntä vihaa.
Levin ei ollenkaan käsittänyt, kuinka kysymys siitä, oliko Flerovin
äänioikeusasia ratkaistava äänestämällä vai ilman, saattoi herättää
sellaisen intohimojen myrskyn. Hän ei muistanut sitä syllogismia
(jonka Sergei Ivanovitsh jälkeenpäin hänelle selitti), että yhteinen
etu vaati lääninmarsalkan kukistamista; hänen kukistamisekseen taas
tarvittiin äänten enemmistö; äänten enemmistön saamiseksi täytyi taas
Fleroville antaa äänioikeus; ja Flerovin päteväksi tunnustamista
varten taas oli välttämätöntä selittää, kuinka lakipykälä oli
käsitettävä.
-- Yksi ääni voi ratkaista koko asian ja täytyy olla ankara ja
johdonmukainen, jos tahtoo palvella yhteistä asiaa, selitti Sergei
Ivanovitsh.
Mutta Levin ei nyt muistanut sitä ja hänen oli ikävä nähdä noita
arvossa pitämiään hyviä ihmisiä noin ilkeän kiihkon vallassa.
Vapautuakseen kiusallisesta vaikutelmastaan hän meni ennen
keskustelun loppua tyhjään ravintolasaliin, jonka tarjoilupöydän
ääressä hääräili muutamia lakeijoita. Nähdessään noiden astioita
pyyhkivien ja lautasia ja ryyppylaseja järjestelevien lakeijoiden
tyynen eloisat kasvot Levin tunsi odottamatta mielensä kevenevän,
aivan kuin olisi päässyt löyhkäävästä huoneesta raittiiseen ilmaan.
Hän alkoi kävellä edestakaisin katsellen huvikseen lakeijoita.
Hänestä oli hyvin hauskaa seurata, miten muuan harmaantunut,
poskipartainen lakeija osoitti halveksuntaansa nuoremmille, häntä
kiusoitteleville lakeijoille, ja näytti heille, miten lautasliinat
piti taitella. Levin aikoi juuri ruveta juttelemaan lakeijavanhuksen
kanssa, kun aatelisen holhouskunnan sihteeri, vanha mies, jonka
erityisalana oli tietää läänin kaikkien aatelismiesten ristimä- ja
isännimet, kutsui häntä.
-- Konstantin Dmitritsh, olkaa hyvä, hän sanoi, -- veljenne hakee
teitä. Äänestetään lakipykälän tulkitsemistavasta.
Levin meni isoon saliin, sai pienen valkean pallon ja astui veljensä
jäljessä pöydän luo, jonka ääressä Svijazhski istui kasvoillaan
ivallinen ilme, haroen ja nuuskien partaansa. Sergei Ivanovitsh
pani kätensä laatikkoon, pisti pallonsa jonnekin ja pysähtyi pöydän
ääreen odottamaan Leviniä. Levin tuli perästä, mutta unohti kokonaan
mitä oli tehtävä ja kysyi sekaannuksissaan Sergei Ivanovitshilta:
"Mihin tämä on pantava?" Hän kysyi hiljaa toivoen, etteivät ympärillä
puhelevat henkilöt sitä kuulisi. Mutta puhelu vaikeni ja hänen
sopimaton kysymyksensä kuultiin. Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan.
-- Se riippuu kunkin vakaumuksesta, hän sanoi ankarasti. Monien suut
menivät hymyyn. Levin punastui, pisti hätäisesti kätensä veran alle
ja pani pallon oikealle, koska se oli hänen oikeassa kädessään. Mutta
samassa hän muisti, että toinenkin käsi oli pistettävä veran alle, ja
pisti sen hätäisesti perästä, mutta myöhään, ja hämmentyi siitä vielä
enemmän ja poistui nolostuneena perimmäisten tuolirivien taakse.
-- Satakaksikymmentäkuusi myöntävää! Yhdeksänkymmentäkahdeksan
kieltävää! kajahti sihteerin ääni. Sitten kuului naurua: laatikosta
löytyi nappi ja kaksi pähkinää. Uusi puolue oli voittanut,
kyseenalainen äänioikeus myönnettiin.
Mutta vanha puolue ei katsonut itseään voitetuksi. Levin kuuli,
että Snetkovia pyydettiin ehdokkaaksi, ja hän näki suuren joukon
aatelismiehiä kokoontuvan lääninmarsalkan ympärille. Astuessaan
lähemmäksi Levin kuuli Snetkovin puhuvan. Vastaten ehdokkuuspyyntöön
hän puhui aateliston luottamuksesta, rakkaudesta, jota hän ei ollut
ansainnut, sillä hänen ainoa ansionsa oli uskollisuus aatelistoa
kohtaan, jolle hän oli omistanut kaksitoistavuotisen palveluksensa.
"Olen koettanut palvella sitä voimieni mukaan, uskossa ja totuudessa,
ja kiitän luottamuksestanne", toisti hän pari kertaa saman lauseen
ja pysähtyi äkkiä nyyhkytysten ahdistamana ja poistui salista.
Johtuivatpa nuo kyyneleet hänelle tapahtuvan vääryyden tunnosta,
rakkaudesta aatelistoa kohtaan tai hänen asemansa hankaluudesta, kun
hän tunsi olevansa vihollisten ympäröimä, liikutus tarttui, suuri osa
aatelistoa heltyi ja Levininkin mielessä värähti hellyys Snetkovia
kohtaan.
Lääninmarsalkka sattui ovessa tönäisemään Leviniä.
-- Anteeksi, suokaa anteeksi, hän sanoi kuin vieraalle. Huomatessaan,
että se oli Levin, hän hymyili arasti, kuin aikoen sanoa jotain,
mutta ei kyennyt sanomaan mitään liikutukseltaan. Ritarimerkit
rinnassa ja valkeat kultakaluunaiset housut jalassa hän kiirehti pois
väkijoukon keskeltä, muistuttaen ilmeeltään ja koko juhlapukuiselta
hahmoltaan saarrettua petoa, joka näkee asioidensa olevan huonosti.
Tuo ilme liikutti Leviniä erityisesti, sillä hän oli vasta eilen
käynyt lääninmarsalkan luona holhousasian vuoksi ja nähnyt hänet
silloin hyvän perheellisen miehen täydessä kunnianhohteessa. Hänen
iso, vanhanaikaisesti sisustettu kotinsa, keikailemattomat, hieman
epäsiistit, mutta kohteliaat vanhat lakeijat, jotka nähtävästi
orjuuden ajoista saakka olivat palvelleet samaa isäntää, lihava,
hyväluontoinen, pitsimyssyä ja turkkilaista hartialiinaa käyttävä
rouva, joka niin hellästi hyväili pientä tyttärentytärtään, talon
uljas poika, kuudesluokkalainen, joka tullessaan kotiin kymnaasista
suuteli tervehdykseksi isän suurta kättä, isännän herttaiset,
vilpittömät puheet ja eleet -- kaikki se oli eilen herättänyt
Levinissä ehdotonta kunnioitusta ja myötätuntoa. Tuo vanhus liikutti
ja säälitti nyt Leviniä, ja hänen teki mieli sanoa tälle jotain
ystävällistä.
-- Te kai tulette siis vastedeskin olemaan meidän esimiehenämme, hän
sanoi.
-- Tuskin, sanoi marsalkka vilkaisten arasti taakseen. -- Minä olen
jo vanha ja väsynyt. On ansiokkaampia ja nuorempia, palvelkoot he nyt.
Ja marsalkka poistui sivuovesta.
Seurasi mitä juhlallisin hetki. Oli heti ryhdyttävä vaaleihin.
Kummankin puolueen johtajat laskivat joukkojaan.
Väittelyt Flerovista olivat hankkineet uudelle puolueelle Flerovin
äänen, ja sitä paitsi oli voitettu aikaa. Näin ollen paikalle voitiin
tuoda kolme aatelismiestä, joilta vanha puolue oli vehkeilyllään
koettanut riistää mahdollisuuden ottaa osaa vaaleihin. Kaksi herraa,
jotka olivat persoja viinille, oli nimittäin vastapuolueen toimesta
juotettu humalaan, ja kolmannelta oli viety juhlapuku.
Saatuaan tietää tämän uusi puolue oli keskustelun aikana ehtinyt
lähettää erään tilanomistajan noutamaan ajurilla viimeksi mainitulle
aatelismiehelle juhlapuvun ja tuomaan toisen humalaan juotetuista
aatelisklubille.
-- Toisen toin, heitin vettä niskaan, sanoi hakija tullen Svijazhskin
luo. -- Ei hätää, kyllä hänestä äänestäjä tulee.
-- Eihän vain kaadu? sanoi Svijazhski heiluttaen päätään.
-- Ei, seisoo kuin nuori urho. Kun eivät täällä vain juottaisi...
Minä sanoin ravintoloitsijalle, ettei saa antaa missään nimessä.