-- Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi järjestää asiasi, jos
suinkin mahdollista, sanoi Dolly.
-- Niin, jos mahdollista, sanoi Anna yhtäkkiä aivan toisenlaisella,
hiljaisella ja surullisella äänellä.
-- Eikö avioero sitten ole mahdollinen? Minulle on kerrottu, että
miehesi olisi suostuvainen.
-- Dolly, minä en tahtoisi puhua siitä.
-- No, ei puhuta, kiiruhti Darja Aleksandrovna sanomaan huomatessaan
kärsivän ilmeen Annan kasvoilla. -- Minä vain luulen, että sinä
katsot asioita liian synkässä valossa.
-- Minäkö? En ollenkaan. Minä olen hyvin iloinen ja tyytyväinen. Etkö
ole huomannut, je fais des passions[68]. Veslovski...
-- Totta puhuakseni en pitänyt Veslovskin käytöstavasta, sanoi Darja
Aleksandrovna koettaen vaihtaa puheenaihetta.
-- Oh, mitäs siitä! Se vain hiukan kutkuttaa Alekseita. Veslovski on
vielä poikapahanen ja kokonaan minun käsissäni; minä ohjaan häntä
kokonaan tahtoni mukaan. Hän on niin kuin sinun Grishasi. Dolly! hän
muutti äkkiä puheenaihetta, -- sinä sanot minun katselevan asioita
liian synkässä valossa. Sinä et voi sitä käsittää. Se on liian
kauheata. Minä koetan olla kokonaan katsomatta.
-- Mutta minun ymmärtääkseni pitäisi koettaa tehdä kaikki mitä voi.
-- Mutta kun ei voi mitään! Sinä neuvot menemään avioliittoon
Aleksein kanssa ja sanot, etten minä ajattele sitä. Enkö minä ole
sitä ajatellut! hän sanoi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän
nousi, oikaisi vartaloaan, huoahti syvään ja alkoi kävellä kevyttä
käyntiään edestakaisin lattialla, väliin seisahdellen. -- Enkö
ole ajatellut? Ei ole päivää eikä tuntia, jona en ajattelisi ja
soimaisi itseäni siitä, sillä sen ajatteleminen voi viedä järjen. Voi
viedä järjen, toisti hän. -- Kun ajattelen sitä, en saa unta ilman
morfiinia. No niin. Koetetaan puhua siitä tyynesti. Minulle sanotaan:
ottakaa avioero. Mutta ensinnäkään hän ei antaisi minulle sitä. Hän
on nyt kreivitär Lidia Ivanovnan vaikutusvallan alla.
Darja Aleksandrovna nojasi tuolin selustaan ja seurasi kärsivän
myötätuntoisin kasvoin Annan kävelyä kääntäen päätään sen mukaan.
-- Täytyisi yrittää, hän sanoi hiljaa.
-- No oletetaan, että minä yrittäisin. Mitä se merkitsisi? esitti
hän nähtävästi lukemattomat kerrat miettimäänsä ja ulkoa oppimaansa
ajatusta. -- Se merkitsisi sitä, että minun, joka vihaan häntä,
mutta joka silti tunnustan tehneeni väärin häntä kohtaan ja tunnen
hänen ylevämielisyytensä, että minun pitäisi alentua kirjoittamaan
hänelle... No hyvä, oletetaanpa, että minä voitan itseni ja teen
sen. Minä saan joko loukkaavan tai myöntävän vastauksen. No niin,
kuvitelkaamme, että hän olisi suostuvainen, Anna oli paraikaa huoneen
kauemmassa päässä ja pysähtyi sinne sormeilemaan ikkunaverhoa. --
Minä saisin suostumuksen, mutta poi... entä poikani? Häntä ei
kuitenkaan annettaisi minulle. Hän kasvaa suureksi minun hylkäämäni
isän luona ja oppii halveksimaan minua. Voitko käsittää, että minä
rakastan kahta olentoa luullakseni yhtä paljon ja kumpaakin enemmän
kuin itseäni -- Serjozhaa ja Alekseita.
Hän tuli keskelle huonetta ja pysähtyi Dollyn eteen kädet rintaansa
vasten painettuina. Valkeassa yönutussaan hän näytti erityisen
pitkältä ja rotevalta. Hän painoi päänsä alas ja katseli sädehtivin,
kostein silmin kulmiensa alta pientä, laihaa Dollyä, joka näytti
niin säälittävältä istuessaan siinä paikatussa yönutussaan ja
yömyssyssään, kiihtymyksestä vavahdellen.
-- Vain näitä kahta olentoa minä rakastan, ja toinen tekee
mahdottomaksi toisen. Minä en voi saattaa heitä yhteen, ja se on
ainoa kaipuuni. Ja kun niin ei voi tehdä, on kaikki yhdentekevää.
Kaikki, kaikki on yhdentekevää. Joskus tämä päättyy, ja siksi minä
en voi enkä halua puhua siitä. Älä siis syytä äläkä tuomitse minua
mistään. Sinä et voi viattomassa puhtaudessasi ymmärtää kaikkea sitä,
minkä vuoksi minä kärsin.
Hän tuli Dollyn luo, istui hänen viereensä ja otti häntä kädestä
katsoen häntä syyllisen näköisenä silmiin.
-- Mitä sinä mietit? Mitä sinä ajattelet minusta? Älä halveksi minua.
Minä en ansaitse halveksuntaa. Olen nimenomaan onneton. Jos kuka
on onneton, niin minä, hän sanoi, käänsi kasvonsa pois ja hyrähti
itkemään.
Jäätyään yksin Dolly rukoili ja paneutui vuoteeseen. Hän oli
sydämensä pohjasta säälinyt Annaa keskustellessaan tämän kanssa;
mutta nyt hän ei saanut ajatuksiaan pysymään tässä. Koti ja lapset
tulivat hänen mieleensä erityisen kutsuvina ja viehättävinä ja jonkin
uuden valon kirkastamina. Hänen oma maailmansa tuntui hänestä nyt
niin kallisarvoiselta ja rakkaalta, ettei hän olisi mistään hinnasta
tahtonut viettää toista päivää erossa siitä, ja siksi hän päätti
varmasti lähteä huomenna paluumatkalle.
Sillä välin Anna palasi kamariinsa, otti viinilasin, kaatoi siihen
muutaman tipan lääkettä, jossa oli huomattava määrä morfiinia, joi
sen ja istuttuaan jonkin aikaa liikkumattomana lähti tyynenä ja
iloisena makuuhuoneeseen.
Kun hän astui sisään, Vronski katsoi häneen tarkasti hakien jälkiä
siitä keskustelusta, jonka hän arvasi tapahtuneen Dollyyn huoneessa,
koska Anna oli viipynyt siellä niin kauan. Mutta hän ei löytänyt
Annan kiihkeän hillitystä ja jotain salaavasta ilmeestä mitään muuta
kuin tutun, yhä kiehtovan kauneuden, tietoisuuden siitä ja halun
vaikuttaa häneen. Vronski ei tahtonut kysyä, mitä he olivat puhuneet,
vaan toivoi Annan itsensä ottavan asian puheeksi. Mutta Anna sanoi
vain:
-- Olen hyvilläni siitä, että pidät Dollystä. Etkö pidäkin?
-- Minähän olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on luullakseni oikein
hyväluontoinen, mais excessivement terre-à-terre.[69] Olen kuitenkin
hyvin iloinen hänen tulostaan.
Vronski otti Annaa kädestä ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Anna
käsitti hänen katseensa toisin ja hymyili vastaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna Darja Aleksandrovna laittautui kotimatkalle
isäntäväen hartaista pyynnöistä huolimatta. Levinin kuski ajoi
sekavärisen valjakkonsa vetämät, kuomustaan paikatut vaunut
hiekoitetulle pihalle, katetun pääoven eteen, ja näytti vanhassa
kauhtanassaan ja virkaheitossa lakissaan perin synkältä ja
päättäväiseltä.
Darja Aleksandrovnalla oli epämiellyttävä olo, kun hän hyvästeli
ruhtinatar Varvaran ja herrat. Päivän yhdessäolon jälkeen sekä hän
että talonväki tunsivat, etteivät he sopineet yhteen ja että oli
parempi pysytellä erillään. Vain Anna oli suruissaan. Hän tiesi, että
Dollyn lähdettyä ei enää kukaan tulisi nostattamaan hänen sielussaan
niitä tunteita, jotka Dolly oli tulollaan herättänyt. Niiden
herättäminen tuotti hänelle kipua; mutta hän tiesi kuitenkin, että ne
olivat hänen sielunsa paras osa ja että se puoli hänen sielussaan oli
kasvamassa nopeasti umpeen siinä elämässä, jota hän eli.
Päästyään avarille pelloille Darja Aleksandrovna tunsi mielensä
keventyneeksi ja aikoi kysyä miehiltä, miten nämä olivat viihtyneet
Vronskin luona, kun kuski Filipp yhtäkkiä sanoi:
-- Rikkaita ovat, rikkaita, mutta tuskin kolmea mittaa hevoselle
kauroja piisasi. Jo hyvän aikaa ennen kukonnousua oli joka jyvä
lopussa. Mihinkäs se riittää? Ei muuta kuin maistiaisiksi. Meillä
sitä annetaan vieraan hevoselle niin paljon kuin syödä jaksaa.
-- Saita herra, vahvisti kirjanpitäjä.
-- No mitäs hevosista piditte? kysyi Dolly.
-- Hevoset ovat hyvät. Ja ruoka on hyvä. Mutta ikäväpä tahtoi tulla,
Darja Aleksandrovna; en tiedä miten teistä, hän sanoi kääntäen Dollyä
kohti kauniit, hyväntahtoiset kasvonsa.
-- Niin tuntui minustakin. Luuletteko, että ehdimme illaksi kotiin?
-- Onhan se ehdittävä.
Palattuaan kotiin, missä kaikki oli hyvin, Darja Aleksandrovna
kertoili innostuneena matkastaan, hyvästä vastaanotosta, Vronskien
elämän komeudesta ja aistikkuudesta ja heidän hauskoista
huvituksistaan eikä antanut kenenkään sanoa sanaakaan heitä vastaan.
-- Vasta kun tuntee heidät molemmat hyvin -- Vronskia itseään minä
opin nyt enemmän tuntemaan --, voi ymmärtää, miten herttaisia ja
liikuttavia he ovat, Dolly puhui täysin vilpittömästi unohtaen
kokonaan sen epämääräisen tyytymättömyyden ja nolouden tunteen, joka
oli vaivannut häntä vierailun aikana.