Dolly oli jo paneutumaisillaan vuoteeseen, kun Anna yöpuvussaan tuli
huoneeseen.
Päivän kuluessa Anna oli useamman kerran alkanut puhua Dollylle
sisimmistä ajatuksistaan ja jäänyt joka kerta ensimmäisiin sanoihin.
"Puhutaan niistä sitten, kun pääsemme kahden kesken. Minulla on niin
paljon sanottavaa", hän oli sanonut.
Nyt he olivat kahden, eikä Anna tiennyt mistä puhuisi. Hän
istui ikkunan luona ja katseli Dollyä etsien muististaan noita
ehtymättömiltä näyttäneitä tärkeitä puheenaiheita eikä tahtonut
löytää mitään. Sinä hetkenä hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo
sanottu.
-- No, kuinka Kitty jaksaa? hän sanoi raskaasti huoaten ja katsoen
Dollyyn syyllisen näköisenä. -- Sanohan, Dolly, todella, eikö hän ole
kiukuissaan minulle?
-- Kiukuissaan? Ei! sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen.
-- Mutta kai hän sentään vihaa ja halveksii minua?
-- Eikö mitä! Mutta tiedäthän, ettei niitä asioita unohdeta.
-- Niin, niin, sanoi Anna kääntyen avointa ikkunaa kohti. -- Mutta
minun syyni se ei ollut. Ja kuka oikeastaan on syyllinen? Mitä on
syyllinen? Olisiko voinut käydä toisin? Mitä sinä luulet? Olisitko
sinä esimerkiksi voinut olla joutumatta Stivan vaimoksi?
-- En tosiaan osaa sanoa. Mutta kerrohan sinä...
-- Kyllä, kyllä, mutta vielä pari sanaa Kittystä. Onko hän
onnellinen? Hänen miehensä sanotaan olevan kunnon mies.
-- Se on liian vähän sanottu. Minä ainakaan en tunne parempaa miestä
kuin hän.
-- Sehän on hauskaa! Oikein hauskaa!
Dolly hymyili.
-- Mutta kerrohan nyt itsestäsi. Olisi niin paljon asioita. Mehän
puhuimme... Dolly ei tiennyt miten nimittäisi Vronskia. Sekä "kreivi"
että "Aleksei Kirillovitsh" tuntui hänestä kankealta.
-- Aleksein kanssa, sanoi Anna, -- minä tiedän, että te puhuitte
jostain. Mutta minä aioin kysyä sinulta suoraan, mitä sinä ajattelet
minusta ja minun elämästäni?
-- On vaikea niin äkkiä sanoa. En tosiaan tiedä.
-- Ei, sano nyt sentään... Sinä olet nähnyt minun elämäni. Mutta älä
unohda, että olet nähnyt meidät kesällä, jolloin emme ole yksin...
Me tulimme tänne varhain keväällä, asuimme aivan keskenämme ja
tulemme tekemään niin vastakin, enkä toivo mitään sen parempaa.
Mutta kuvittelehan, että minun pitäisi asua yksin ilman häntä, ja
sellaistahan sattuu... Minä näen kaikesta, että niin tulee useinkin
käymään ja että hän tulee olemaan puolet ajasta poissa kotoa, sanoi
Anna nousten ja istuutuen lähemmäksi Dollyä. -- Minä en tietystikään,
keskeytti hän Dollyn, joka aikoi väittää vastaan, -- en tietystikään
rupea väkisin häntä pidättelemään. Enkä minä estelekään häntä.
Pidetään kilpa-ajoja, siellä on hänen hevosiaan, ja hän menee. Ja
menköön kun tahtoo. Mutta ajattelehan minun asemaani... Mutta mitäpä
siitä kannattaa puhua! Hän hymyili. -- Niin, mitä hän sanoi sinulle?
-- Hän puhui siitä, mistä minä itse aioin sinulle puhua, ja minun on
helppo olla hänen asianajajanaan; siitä, eikö olisi mahdollista...
Darja Aleksandrovna takelteli sanoissaan, -- korjata, parantaa sinun
asemaasi... Sinähän tiedät minun kantani... Mutta sittenkin, jos
suinkin mahdollista, olisi mentävä naimisiin...
-- Siis hankittava avioero? sanoi Anna. -- Tiedätkö, että ainoa
nainen, joka Pietarissa kävi minua tervehtimässä, oli Betsy
Tverskaja. Sinähän tunnet hänet? Au fond c'est la femme la plus
dépravée qui existe[66]. Hän eli Tushkevitshin kanssa pettäen
miestään mitä iljettävimmin Ja hän sanoi minulle, ettei hän tahdo
tietää tuttavuudestani niin kauan kuin asemani on laiton. Älä luule,
että minä vertaisin sinua häneen... Minä tunnen sinut, rakkaani.
Se vain johtui tässä mieleeni... Niin, mitä Aleksei sanoi sinulle?
toisti hän.
-- Hän sanoi kärsivänsä sinun ja itsensä vuoksi. Sinä kenties sanot
sitä itsekkyydeksi, mutta se on luonnollista ja jaloa itsekkyyttä.
Hän tahtoisi ensinnäkin laillistuttaa tyttärensä ja tulla mieheksesi,
jolla olisi täysi oikeus sinuun.
-- Voiko kukaan aviovaimo olla siinä määrin orja kuin minä nykyisessä
asemassani? keskeytti Anna synkästi.
-- Ennen kaikkea hän tahtoisi... tahtoisi, ettet sinä kärsisi.
-- Se on mahdotonta! Entä sitten?
-- Ja mikä on kaikkein luonnollisinta: hän tahtoo, että hänen
lapsensa saisivat oikean nimensä.
-- Mitkä lapset? kysyi Anna katsoen syrjään silmiään siristäen.
-- Ani ja tulevat.
-- Niistä hän saa olla huoleti: muita lapsia ei minulla tule olemaan.
-- Kuinka sinä voit sen niin varmasti sanoa?
-- Ei tule, koska minä en tahdo.
Kiihtymyksestään huolimatta Annan ei voinut olla hymyilemättä sille
lapsekkaan uteliaisuuden, ihmettelyn ja kauhun ilmeelle, joka
kuvastui Dollyn kasvoista.
-- Lääkäri sanoi minulle sairauteni jälkeen...
-- Onko se mahdollista! sanoi Dolly silmät selällään.
Hän oli saanut kuulla sellaista, jonka laajalle kantavia
johtopäätöksiä hän ei heti alkuun voinut selvästi käsittää, mutta
tunsi saavansa paljon, paljon miettimisen aihetta.
Tuo tieto, joka äkkiä selitti hänelle kaikki nuo ennen niin
arvoitukselliset yksi- ja kaksilapsiset perheet, herätti hänessä niin
paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, ettei hän osannut sanoa
mitään, katsoi vain Annaan ihmetyksestä suurentunein silmin. Samasta
asiasta hän itsekin oli tänne tullessaan haaveillut, mutta saatuaan
nyt tietää sen olevan mahdollista, hän oli siitä kauhuissaan. Hän
tunsi, että se ratkaisi liian yksinkertaisesti tuon monimutkaisen
kysymyksen.
-- N'est ce pas immoral[67]? hän sanoi oltuaan hetkisen vaiti.
-- Miksi niin? On kai minulla vapaus valita kumpaako tahdon: tahdonko
olla raskaana, toisin sanoen sairaana, vai tahdonko pysyä mieheni
ystävänä ja toverina olemalla kuitenkin hänen vaimonsa, sanoi Anna
tahallisen pintapuolisella ja kevytmielisellä äänensävyllä.
-- No niin, miksei, sanoi Darja Aleksandrovna kuunnellen samoja
todisteita, joita oli itsekin ajatellut, mutta enää niillä ei ollut
entistä vaikutusvoimaa.
-- Sinusta ja muista, jatkoi Anna, ikään kuin arvaten Dollyn
ajatukset, -- asia vielä voi näyttää epäilyksenalaiselta, mutta minun
kohdallani se on selvä... Voit varmaan ymmärtää sen. Minä en ole
aviovaimo; hän rakastaa minua niin kauan kuin rakastaa. Ja millä minä
voin ylläpitää hänen rakkauttaan? Tällä näin?
Hän ojensi valkeat käsivartensa.
Ajatukset ja muistot kiersivät Darja Aleksandrovnan päässä tavattoman
nopeasti, kuten kiihtymyksen hetkinä on tavallista. "Minä en",
ajatteli hän, "houkutellut Stivaa; hän meni minun luotani toisten
luo, ja se ensimmäinen, jonka tähden hän oli uskoton minulle, ei
pystynyt pidättämään häntä sillä, että oli aina kaunis ja iloinen.
Stiva hylkäsi hänet ja otti toisen. Voikohan Anna sitten sillä
saada kreivi Vronskin ajan pitkään pysymään luonaan? Jos Vronski
sitä hakee, löytää hän varmaan vieläkin viehättävämpiä ja parempia
pukeutumis- ja käytöstapoja. Ja niin valkeat ja sirot kuin hänen
paljaat käsivartensa ovatkin, niin kaunis kuin koko hänen täyteläinen
vartalonsa onkin, Vronski löytää vieläkin kauniimpia, niin kuin minun
inhottava, säälittävä ja herttainen Stivani."
Dolly huoahti vain eikä vastannut mitään. Anna huomasi tuon
huoahduksen, joka ilmaisi erimielisyyttä, ja jatkoi selittelyään.
Hän tahtoi tuoda esiin sellaisia näkökohtia, jotka tekisivät kaikki
vastaväitteet mahdottomiksi.
-- Sinä pidät sitä pahana, eikö niin? hän kysyi.
-- Mutta ajattele vähän, hän jatkoi. -- Sinä unohdat missä
asemassa minä olen. Kuinka minä voisin toivoa lapsia? Minä en
puhu kärsimyksistä; niitä minä en pelkää. Ajattelehan, mitä minun
lapsistani tulisi. Onnettomia raukkoja, joilla olisi vieraan nimi. Jo
pelkän syntymänsä vuoksi heidän täytyisi hävetä äitiään ja isäänsä ja
koko syntymäänsä.
-- Mutta sitä vartenhan avioero juuri onkin välttämätön.
Mutta Anna ei kuunnellut. Hän tahtoi esittää loppuun saakka ne
päätelmät, joita hän niin monet kerrat oli toistanut mielessään.
-- Miksi minulle on annettu järki, jollen minä käytä sitä siihen,
etten tuota maailmaan onnettomia ihmisiä?
Hän katsahti Dollyyn, mutta ei odottanut vastausta, vaan jatkoi:
-- Minä tuntisin itseni aina syylliseksi onnettomien lasteni edessä,
hän sanoi. -- Jollei niitä ole, ne eivät ainakaan ole onnettomia, ja
jos ne ovat onnettomia, olen minä yksin syypää siihen.
Samantapaisia näkökohtia oli liikkunut Darja Aleksandrovnankin
mielessä; mutta nyt hän ei niitä ymmärtänyt. "Kuinka voi olla
syyllinen sellaisten olentojen edessä, joita ei ole olemassakaan?"
mietti hän. Ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli, olisiko hänen
lempilapselleen Grishalle ollut parempi, jollei tätä koskaan olisi
ollut olemassa? Ja se tuntui hänestä niin oudolta ja hurjalta, että
hänen täytyi ravistaa päätään karkottaakseen tuon järjettömien
ajatusten sekasotkun pois mielestään.
-- Ei, en tiedä, paha se on, hän sanoi vain, vastenmielisyyden ilme
kasvoillaan.
-- Niin, mutta älä unohda, mitä sinä olet ja mitä minä olen... Ja
sitä paitsi, Anna lisäsi ikään kuin tuntien omat runsaat todisteensa
sittenkin köykäisiksi Dollyn vähäisten todisteiden rinnalla, -- sinun
tulee muistaa, etten minä ole nyt samassa asemassa kuin sinä. Sinuun
nähden kysymys kuuluu näin: tahdotko olla saamatta useampia lapsia,
mutta minuun nähden se kuuluu: tahdonko minä saada lapsia. Ja siinä
on suuri ero. Ymmärräthän, etten minä voi toivoa niitä tässä asemassa
ollessani.
Darja Aleksandrovna ei väittänyt vastaan. Hän tunsi joutuneensa kauas
Annasta; heidän välillään oli kysymyksiä, joista he eivät koskaan
voineet tulla yksimielisiksi ja joista oli paras olla puhumatta.