XXII

Kun Anna kotiin tultuaan tapasi Dollyn, hän katsoi tätä tarkasti

silmiin ikään kuin udellen, mitä Vronski oli hänelle puhunut, mutta

ei kysynyt mitään.

-- Pian on varmaan jo aika mennä päivälliselle, sanoi Anna. -- Emme

ole vielä oikein ehtineet nähdäkään toisiamme. No, juttelemme sitten

illalla. Olemme kaikki lianneet itsemme siellä rakennuksella.

Dolly meni huoneeseensa ja häntä nauratti. Hänellä oli jo paras

puku yllään eikä hän voinut vaihtaa sitä enää mihinkään; mutta

valmistautuakseen jollain tavoin päivällistä varten hän pyysi

kamarineitoa puhdistamaan vaatteet, otti uudet kalvosimet ja pani

pitsikoristeen päähänsä.

-- Tätä enempää en voinut tehdä, hän sanoi hymyillen Annalle,

joka tuli häntä vastaan jo kolmannessa, taaskin tavattoman

yksinkertaisessa puvussa.

-- Niin, me keikaroimme täällä aika lailla, Anna sanoi ikään kuin

pyytäen anteeksi liikaa hienouttaan. -- Aleksei on niin iloinen

tulostasi. Hän on suorastaan rakastunut sinuun, lisäsi hän. -- Mutta

etkö sinä ole väsynyt?

Ennen päivällistä ei ollut enää aikaa jutteluun. Astuessaan

ruokasaliin he tapasivat siellä jo ruhtinatar Varvaran ja pitkiin

takkeihin pukeutuneet herrat. Arkkitehti oli hännystakissa. Vronski

esitteli vieraalle lääkärin ja tilanhoitajan. Arkkitehdin hän oli

esitellyt jo sairaalassa.

Lihava hovimestari, jonka pyöreät, parrattomat kasvot kiilsivät

kilpaa hänen tärkätyn valkean solmukkeensa kanssa, ilmoitti että

pöytä oli katettu, ja naiset nousivat. Vronski pyysi Svijazhskia

tarjoamaan kätensä Annalle ja itse hän saattoi Dollyn pöytään.

Veslovski ehti ennen Tushkevitshia tarjota kätensä ruhtinatar

Varvaralle, ja paria vaille jääneet Tushkevitsh tilanhoitaja,

arkkitehti ja lääkäri tulivat heidän jäljessään.

Päivällinen, ruokasali, astiasto, palvelus, ruoat ja viinit

vastasivat täysin muualla talossa vallitsevaa ylellisyyttä, ja

näyttivät jopa voittavan sen komeudessa ja uutuudessa. Darja

Aleksandrovna tarkkaili tuota komeutta emännän katsein, ja

vaikkei hän aikonutkaan soveltaa sitä omaan talouteensa -- sen

verran kaukana se oli hänen elämäntavastaan --, syventyi hän

väkisinkin ajattelemaan, mistä se kaikki oli peräisin ja kuka sen

kaiken teki. Vasenka Veslovski, Stiva, Svijazhski ja monet muut

hänen tuntemansa ihmiset eivät koskaan ajatelleet näitä asioita,

vaan pitäytyivät siinä jokaisen kunnon isännän vierailleen

uskottelemassa käsityksessä, että talon aineellinen hyvinvointi on

syntynyt itsestään ilman pienintäkään vaivannäköä isännältä. Darja

Aleksandrovna tiesi, ettei edes lasten aamiaisvelli tullut ilmaiseksi

ja että näin monimutkainen ja komea päivällinen vaati erityistä,

huolellista harkintaa. Siitä, miten Vronski silmäili pöytää, miten

hän antoi merkkejä hovimestarille ja kysyi Darja Aleksandrovnalta,

kumpaako saisi tarjota, botvinjaa[56] vaiko lihalientä, Darja

Aleksandrovna huomasi, että isäntä itse valvoi ja piti huolen

kaikesta. Nähtävästi Anna ei ollut siihen osallinen sen enempää kuin

Veslovskikaan. Hän, Svijazhski, ruhtinatar Varvara ja Veslovski

olivat siinä suhteessa yhtälailla vieraita, jotka käyttivät iloisesti

hyväkseen sitä, mitä heille tarjottiin.

Anna toimi emäntänä ainoastaan sikäli, että ohjasi keskustelua. Tämä

tehtävä oli sangen vaativa: pienen pöydän ympärillä istui täysin

eri maailmaan kuuluvia henkilöitä kuten tilanhoitaja ja arkkitehti,

jotka koettivat vain olla näyttämättä tottumattomuuttaan pöydässä

vallitsevaan ylellisyyteen eivätkä osanneet ottaa pitemmälti osaa

yleiseen keskusteluun, mutta Anna suoriutui tilanteesta tavallisella

tahdikkuudellaan, hienosti, luontevasti, vieläpä iloisestikin.

Kun oli ensin puhuttu siitä, miten Tushkevitsh ja Veslovski olivat

soudelleet kahden, Tushkevitsh alkoi kertoa Pietarin pursiklubin

viime kilpailusta. Mutta ensimmäisen vaitiolon koittaessa Anna

kääntyi arkkitehdin puoleen saadakseen hänetkin mukaan keskusteluun.

-- Nikolai Ivanovitsh ihmetteli kovasti, hän sanoi puhuen

Svijazhskista, -- kuinka uusi rakennus on edistynyt siitä asti kun

hän viimeksi oli täällä: mutta minä käyn joka päivä katsomassa

rakennusta ja ihmettelen joka kerta, miten se edistyy.

-- Herra kreivin kanssa on hyvä työskennellä, sanoi arkkitehti

hymyillen. Hän oli arvonsa tunteva, kohtelias ja tyyni mies. -- Ei

ole mitään lääninviranomaisia jarruttamassa. Ne laatisivat kokonaisen

riisin asiakirjoja siitä, mistä me selviämme parilla kolmella sanalla.

-- Amerikkalaiset tavat, huomautti Svijazhski hymyillen.

-- Niin, siellä rakennetaan järkiperäisesti...

Keskustelu siirtyi Yhdysvaltojen hallintoviranomaisten

väärinkäytöksiin, mutta Anna suuntasi sen kohta toiseen aiheeseen

saadakseen tilanhoitajankin mukaan.

-- Oletko koskaan nähnyt elonkorjuukonetta? Anna kysyi Darja

Aleksandrovnalta. -- Me tulimme juuri sitä katsomasta, kun sinä

tulit. Minäkin näin sen ensimmäisen kerran.

-- Kuinka se toimii? kysyi Dolly.

-- Aivan kuin sakset. Lauta ja paljon pieniä saksia. Tällä tavoin.

Anna otti veitsen ja haarukan kauniisiin, valkeisiin ja sormusten

koristamiin käsiinsä ja alkoi esittää koneen toimintaa. Hän tajusi

kyllä, ettei hänen selityksistään varmaankaan voisi käsittää mitään,

mutta hän tiesi puhuvansa miellyttävästi ja käyttelevänsä sirosti

kauniita käsiään ja jatkoi selittelyään.

-- Pikemminkin ne muistuttavat kynäveitsiä, sanoi Veslovski katsoen

ihastuneena Annaan.

Anna hymyili tuskin huomattavasti, mutta ei vastannut mitään. --

Eivätkö ne olekin kuin sakset, Karl Fjodorovitsh? kääntyi hän

tilanhoitajan puoleen.

-- Oo jaa, vastasi saksalainen. -- Es ist ein ganz einfaches

Ding[57], ja alkoi selittää koneen rakennetta.

-- Vahinko, ettei kone samalla sido. Minä näin Wienin näyttelyssä

koneen, joka myös sitoi rautalangalla, sanoi Svijazhski. -- Sellaiset

olisivat edullisempia.

-- Es kommt drauf an... Der Preis vom Draht muss ausgerechnet

werden[58]. Ja äänettömyydestään herätetty saksalainen kääntyi

Vronskin puoleen. -- Das lässt sich ausrechnen, Erlaucht[59] Ja

saksalainen pani jo käden povitaskuunsa ottaakseen esiin lyijykynän

ja muistikirjan, johon hän teki laskunsa, mutta malttoi mielensä, kun

näki Vronskin kylmän katseen ja muisti istuvansa ruokapöydässä. -- Zu

kompliziert, macht zu viel Klopot[60], päätteli hän.

-- Wünscht man Dochots, so hat man auch Klopots[61], sanoi Vasenka

Veslovski pitäen saksalaista pilanaan. J'adore l'allemand[62],

kääntyi hän taas hymyillen Annan puoleen.

-- Cessez[63], sanoi Anna leikillisen ankarasti.

-- Me luulimme tapaavamme teidät pellolla, Vasili Semjonitsh, Anna

sanoi sairaalloisen näköiselle lääkärille, kävittekö siellä?

-- Minä kävin siellä mutta livistin pian takaisin, vastasi lääkäri

synkän leikillisesti.

-- Te olette siis ollut paljon liikkeellä.

-- Riittävästi!

-- No miten on sen mummon laita? Ei kai se ole lavantautia?

-- Ei juuri parempaakaan, vaikkei ihan sitä.

-- Kuinka ikävää! sanoi Anna ja osoitettuaan siten kohteliaisuuttaan

talon virkailijoille hän kääntyi oman piirinsä puoleen.

-- Olisi kyllä ollut vaikea rakentaa konetta teidän selityksenne

perusteella, Anna Arkadjevna, sanoi Svijazhski leikillään.

-- Kuinka niin? Anna sanoi suu hymyssä, mistä näkyi, että hän tiesi

selityksessään olleen jotain viehättävää, minkä Svijazhskikin oli

huomannut. Tuo nuorekas keimailu oli Annassa uusi piirre, joka

ihmetytti Dollyä.

-- Mutta sen sijaan Anna Arkadjevnalla on ihmeteltävät tiedot

arkkitehtuurissa, sanoi Tushkevitsh.

-- Eilenkin minä kuulin Anna Arkadjevnan puhuva kattoansaista ja

vuoliaisista, sanoi Veslovski.

-- Mikä ihme se on, kun saa niin paljon nähdä ja kuulla, sanoi Anna.

-- Te ette varmaankaan tiedä edes mistä taloja tehdään?

Darja Aleksandrovna huomasi, ettei Anna oikein pitänyt Veslovskin

leikittelevästä sävystä tämän puhutellessa häntä, mutta tavallaan hän

kuitenkin itse antoi tukea tuolle keveälle liehittelylle.

Vronski menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin Levin. Hän piti

nähtävästi Veslovskin puheita aivan merkityksettöminä ja leikillään

yllytti tätä itsekin.

-- No sanokaapas, Veslovski, millä kivet liitetään yhteen?

-- Tietysti sementillä.

-- Bravo! Ja mitä on sementti?

-- Jonkinlaista velliä... ei, kittiä, sanoi Veslovski saaden kaikki

nauramaan.

Keskustelu sujui nyt isäntäväen ja varsinaisten vieraiden

kesken. Lääkäri, arkkitehti ja tilanhoitajan olivat synkkinä

vaiti. Puheensorina oli taukoamaton, ja väliin jotakuta

läsnäolijoista hipaistiin arkaan kohtaan. Kerran niin kävi Darja

Aleksandrovnallekin, ja se sai hänet punastumaan ja kiivastumaan

niin, että jälkeenpäin hän häpesi itseään. Svijazhski oli alkanut

puhua Levinistä ja kertoa hänen omituisista mielipiteistään, joiden

mukaan koneet olivat vain vahingoksi Venäjän maataloudessa.

-- Minulla ei ole kunnia tuntea herra Leviniä, sanoi Vronski

hymyillen, -- mutta luultavasti hän ei ole koskaan nähnyt niitä

koneita, jotka hän tuomitsee. Tai jos on nähnyt ja kokeillut

joitakin, niin varmaankin sellaisia, jotka ovat venäläistä eikä

ulkomaista tekoa. Ja mitä mielipiteitä niistä silloin voi muodostaa?

-- Turkkilaisia mielipiteitä, huomautti Veslovski hymyillen Annalle.

-- Minä en kykene puolustamaan hänen mielipiteitään, sanoi Darja

Aleksandrovna sävähtäen punaiseksi, -- mutta sen minä voin sanoa,

että hän on hyvin sivistynyt ihminen, ja jos hän olisi läsnä, hän

kyllä tietäisi mitä vastata; mutta minä en osaa.

-- Minä pidän hänestä paljon, ja me olemme hyvät ystävykset

keskenämme, sanoi Svijazhski. -- Mais pardon, il est un petit peu

toque[64]; hän väittää esimerkiksi, että zemstvot ja rauhantuomarit

ovat vallan tarpeettomia, eikä tahdo ottaa mihinkään osaa.

-- Se on meidän venäläistä välinpitämättömyyttämme, sanoi Vronski

kaataen jääkylmästä karahvista vettä ohueen jalalliseen lasiin.

-- Ei tunneta, että meidän oikeutemme asettavat meille myös

velvollisuuksia, ja siksi ei niitä myöskään tunnusteta olevan.

-- Minä en tunne ketään, joka täyttäisi velvollisuutensa

tunnollisemmin kuin hän, sanoi Darja Aleksandrovna, jota hermostutti

Vronskin ylemmyydentuntoinen sävy.

-- Minä taas, jatkoi Vronski, jolle tämä kysymys näytti olevan

jostain syystä kipeä, -- minä taas, millainen muuten lienenkin,

olen hyvin kiitollinen kunniasta, jota minulle on osoitettu, kun

minut -- kiitos Nikolai Ivanovitshin (hän viittasi Svijazhskiin)

-- on valittu rauhantuomariksi. Kokouksissa käyminen ja talonpojan

hevosjutun harkitseminen on minulle yhtä tärkeä velvollisuus kuin

mikä muu työ hyvänsä. Ja jos minut valitaan valtuustoon, pidän sitä

kunniana. Sehän on ainoa tapa, jolla voin maksaa niistä eduista,

joita minulla tilanomistajana on. Ikävä vain, että meillä ymmärretään

niin huonosti, mikä merkitys suurtilallisilla tulisi ja voisi olla

valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme.

Darja Aleksandrovna ihmetteli, kuinka tyynen varma Vronski oli

asiansa oikeudesta siinä oman pöytänsä ääressä puhuessaan. Hän muisti

päinvastaista mieltä olevan Levinin esittävän yhtä varmasti omaa

kantaansa omassa pöydässään. Mutta hän piti Levinistä ja oli siksi

tämän puolella.

-- Teitä, kreivi, on siis lupa odottaa seuraavaan vaalikokoukseen?

sanoi Svijazhski. -- Mutta täytyy matkustaa aikaisemmin, jos mieli

ehtiä sinne kahdeksanneksi päiväksi. Jospa te tekisitte minulle sen

kunnian, että tulisitte luokseni.

-- Mutta minäpä olen hiukan samaa mieltä sinun lankosi kanssa, sanoi

Anna hymyillen, -- joskaan en ole yhtä jyrkkä, lisäsi hän hymyillen.

-- Minä pelkään, että meille on viime aikoina karttunut liikaa noita

yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kuten ennen oli niin paljon

virkamiehiä, ettei missään asiassa päässyt eteenpäin ilman niitä,

niin nyt on yhtä paljon yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Aleksei

on nyt ollut täällä kuusi kuukautta, ja hän on jo viiden tai kuuden

eri toimi- ja lautakunnan jäsen -- hän on rauhantuomari ja valamies

ja kuuluu holhouslautakuntaan, valtuuskuntaan ja johonkin hevosten

jalostusyhdistykseen. Du train que cela va[65], kaikki aika menee

siihen. Ja minä luulen, että ne, kun niitä on niin paljon, jäävät

pelkäksi muodollisuudeksi. Kuinka monessa paikassa te, Nikolai

Ivanovitsh olettekaan jäsenenä? Yli kymmenessä, jollen väärin muista?

Anna puhui leikillisesti, mutta hänen äänensävystään kuulsi

hermostus. Darja Aleksandrovna, joka seurasi tarkkaavaisesti

Annaa ja Vronskia, huomasi sen heti. Hän huomasi myös, että Annan

puhuessa Vronskin kasvot saivat äkkiä vakavan ja itsepäisen ilmeen.

Nämä huomiot kuten myös se, että ruhtinatar Varvara puheenaihetta

vaihtaakseen kiiruhti puhumaan pietarilaisista tuttavista, sekä

muisto siitä, kuinka odottamatta Vronski äsken puutarhassa oli

siirtynyt puhumaan omasta toiminnastaan, kertoivat Dollylle, että

yhteiskunnallista toimintaa koskevaan kysymykseen liittyi jokin Annan

ja Vronskin välinen salainen riita.

Päivällinen, viinit, palvelu -- kaikki oli hyvää, mutta sellaista,

mitä Darja Aleksandrovna oli nähnyt vain päivälliskutsuilla ja

muissa juhlissa, joista hän oli jo vieraantunut; kaikki oli yhtä

persoonatonta ja pingotettua, ja se tuntui hänestä ikävältä ja

painostavalta näin kotioloissa, pienen piirin kesken.

Päivällisen jälkeen istuttiin vähän aikaa parvekkeella. Sitten

ruvettiin pelaamaan tennistä. Jakaannuttuaan kahteen joukkueeseen

pelaajat asettuivat huolellisesti tasoitetulle ja kitketylle

krokettikentälle, kireäksi vedetyn, kullattujen paalujen välisen

verkon kahden puolen. Darja Aleksandrovna koetti ottaa osaa peliin,

mutta ei pitkään aikaan oppinut ymmärtämään pelin menoa; ja kun hän

viimein pääsi siitä selville, hän oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut

muuta kuin istua ja katsoa toisten pelaamista. Samalla puolella ollut

Tushkevitsh erosi myös pelistä, mutta toiset jatkoivat. Svijazhski

ja Vronski pelasivat hyvin taitavasti ja tosissaan. He seurasivat

tarkasti pallon lentoa, juoksivat hätäilemättä ja vitkastelematta

sitä vastaan, vahtivat sen pompahdusta ja lennättivät sen sattuvalla

ja varmalla mailanlyönnillä verkon toiselle puolen. Veslovski pelasi

huonommin kuin muut. Hän hätäili liikaa, mutta piti äänekkäällä

ilollaan yllä innostusta peliin. Hän oli kuten toisetkin herrat

naisten suostumuksella ottanut takin yltään, ja tuo iso, komea mies

valkeine paidanhihoineen, hikisine, punoittavine kasvoineen ja

äkkinäisine liikkeineen painui selkeänä katsojan mieleen.

Kun Darja Aleksandrovna sinä iltana paneutui nukkumaan, hän näki

ummistaessaan silmänsä Vasenka Veslovskin hyöriskelevän edessään

krokettikentällä.

Peli ei huvittanut Darja Aleksandrovnaa. Vasenka Veslovskin ja

Annan välinen leikillinen liehakointi kyllästytti häntä, ja hänestä

tuntui luonnottomalta, että aikuiset pelasivat keskenään, ilman

lapsia, lasten peliä. Mutta ollakseen turmelematta toisten iloa

ja saadakseen paremmin aikansa kulumaan hän liittyi vähän aikaa

levättyään uudelleen peliin ja oli olevinaan siitä innostunut. Koko

päivän hänestä oli tuon tuostakin tuntunut kuin hän olisi näytellyt

häntä itseään parempien näyttelijöiden kanssa ja kuin hänen huono

näyttelemisensä olisi turmellut koko asian.

Hän oli aikonut viipyä täällä kaksi päivää. Mutta jo illalla

pelin aikana hän päätti seuraavana päivänä lähteä takaisin.

Ne tuskastuttavat äidin huolet, joita hän oli niin vihannut

tulomatkalla, näyttäytyivät nyt, ilman niitä vietetyn päivän jälkeen,

kokonaan toisessa valossa ja houkuttelivat häntä luokseen.

Kun Darja Aleksandrovna iltateen ja öisen veneretken jälkeen oli

tullut kamariinsa, riisunut vaatteensa ja istuutunut järjestämään

ohuita hiuksiaan yökuntoon, hän tunsi suurta kevennystä mielessään.

Hän melkein toivoi, ettei Anna enää olisi tullut hänen luokseen. Hän

olisi tahtonut olla yksin omine ajatuksineen.