-- Minä luulen, että ruhtinatar on väsynyt, ja tuskinpa hevoset
huvittavat häntä, sanoi Vronski Annalle, joka ehdotti, että
mentäisiin hevostalleille, koska Svijazhski halusi nähdä Vronskin
uuden orin. -- Menkää te, minä saatan ruhtinattaren kotiin, niin
saamme vähän puhella, hän sanoi, -- jos niin sallitte? hän sanoi
Dollylle.
-- Hyvin mielelläni. Minulla ei tosiaan ole juurikaan käsitystä
hevosista, sanoi Darja Aleksandrovna hiukan ihmetellen.
Hän huomasi Vronskin kasvoista, että tämä tahtoi puhutella häntä
kahden kesken. Eikä hän erehtynyt. Heti kun he olivat päässeet
pikkuportin kautta takaisin puutarhaan, Vronski vilkaisi Annaan päin
ja huomattuaan, ettei tämä enää voinut kuulla eikä nähdä heitä,
aloitti:
-- Te arvasitte, että minä tahdoin puhua kanssanne, hän sanoi katsoen
Dollyyn nauravin silmin. -- Minä en erehdy pitäessäni teitä Annan
ystävänä. Hän otti hatun päästään ja pyyhki nenäliinallaan yhä
kaljummaksi käyvää päätään.
Darja Aleksandrovna ei vastannut mitään, katsahti vain arasti
Vronskiin. Kun hän oli jäänyt kahden tämän kanssa, oli hänet äkkiä
vallannut pelko: nauravat silmät ja kasvojen ankara ilme pelottivat
häntä.
Dollyn mielessä välähteli monenlaisia otaksumia siitä, mistä Vronski
aikoi hänelle puhua: "Hän pyytää minua lapsineni tulemaan heille
loppukesäksi, ja minun täytyy kieltäytyä; tai hän pyytää minua
Moskovassa hankkimaan Annalle sopivaa seuraa... Tai kenties hän puhuu
Vasenka Veslovskista ja hänen suhteestaan Annaan. Vai Kittystäkö ja
omasta syyllisyydestään?" Hän odotti kaikenlaista ikävää, mutta ei
kuitenkaan arvannut Vronskin tarkoitusta.
-- Teillä on niin suuri vaikutusvalta Annaan, hän pitää teistä hyvin
paljon, hän sanoi, -- auttakaa minua.
Darja Aleksandrovna katsoi aran kysyvästi hänen tarmokkaita
kasvojaan, jotka milloin kokonaan, milloin osaksi tulivat lehmusten
varjosta päivänvaloon, ja odotti miten hän jatkaisi; mutta Vronski
kulki äänettömänä hänen rinnallaan piirrellen kepillään vakoja
käytävän soraan.
-- Koska te olette Annan entisistä ystävättäristä ainoa, joka on
uskaltanut tulla meille -- minä en ota lukuun ruhtinatar Varvaraa --
ymmärrän käyntinne niin, ettette suinkaan ole sillä tahtonut osoittaa
pitävänne meidän asemaamme normaalina, vaan että te, käsittäen tämän
tilanteen koko raskauden, yhä pidätte ystävästänne ja tahdotte auttaa
häntä. Eikö asia ole niin? kysyi hän katsahtaen Dollyyn.
-- Niin, niin, vastasi Darja Aleksandrovna, -- mutta...
-- Ei, keskeytti Vronski ja pysähtyi unohtaen, että hän siten saattoi
noloon asemaan puhetoverinsa, jonka myös täytyi pysähtyä. -- Kukaan
ei tunne Annan asemaan tukaluutta kipeämmin kuin minä. Ja senhän te
ymmärrätte, jos voitte pitää minua ihmisenä, jolla on sydän. Minä
olen kaikkeen syypää ja siksi minä tunnen sen niin kipeästi.
-- Minä ymmärrän, sanoi Darja Aleksandrovna väkisinkin ihaillen hänen
sanojensa varmuutta ja vilpittömyyttä. -- Mutta juuri siksi, että
te tunnette olevanne syypää, te luultavasti kuvittelette asianne
pahemmaksi kuin se onkaan, sanoi Dolly. -- Seurapiirien keskuudessa
hänen asemansa tietenkin on vaikea.
-- Suorastaan helvetillinen! sanoi Vronski rypistäen kulmiaan
synkästi. -- Ei voi kuvitella pahempia henkisiä kärsimyksiä kuin mitä
hän sai kokea Pietarissa viipyessämme siellä pari viikkoa... voitte
uskoa sen.
-- Niin, mutta täällä maalla, niin kauan kuin Anna tai te ette kaipaa
seuraelämää...
-- Kaipaa sitä! sanoi Vronski ylenkatseellisesti. -- Mitä minä sillä
teen?
-- Niin kauan -- ja sitähän voi kestää koko elinikänne -- te olette
onnellisia eikä teitä häiritse kukaan. Minä näen Annasta, että hän
on onnellinen, täysin onnellinen; hän on jo ehtinyt sanoakin sen
minulle, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen; ja tuli niin sanoessaan
vasten tahtoaan ajatelleeksi, mahtoiko Anna sentään olla kovin
onnellinen.
-- Niin kyllä, sanoi Vronski. -- Minä tiedän, että hän on
kuin vironnut uuteen elämään monien kärsimysten jälkeen; hän
on onnellinen. Hän on onnellinen nykyhetkestä. Mutta minä?...
Tulevaisuus pelottaa minua... Anteeksi, tahdotteko kävellä?
-- Minulle on yhdentekevää.
-- Istutaan sitten tähän.
Darja Aleksandrovna istuutui lehtokujan kulmassa olevalle penkille.
Vronski pysähtyi hänen eteensä.
-- Minä näen, että hän on onnellinen, Vronski toisti, ja epäilys
siitä, oliko Anna tosiaan onnellinen, tuli entistä voimakkaampana
Darja Aleksandrovnan mieleen. -- Mutta kauanko tällaista voi jatkua?
On kokonaan eri asia, olemmeko tehneet oikein vai väärin; mutta
arpa on heitetty, hän sanoi siirtyen venäjästä ranskan kieleen,
-- ja me olemme iäksi sidotut yhteen. Kaikkein pyhimmät rakkauden
siteet liittävät meitä toisiimme. Meillä on lapsi ja ehkä saamme
lisääkin lapsia. Mutta laki ja meidän asemamme ovat sellaiset,
että ne tuottavat tuhansia sotkuja, joita hän, levätessään koko
sielullaan kaikkien kärsimystensä ja koettelemustensa jälkeen, ei
näe eikä tahdo nähdä. Ja sen voi kyllä ymmärtää. Mutta minä en voi
olla niitä näkemättä. Minun tyttäreni on lain mukaan Kareninin eikä
minun. En siedä tällaista valheellisuutta! hän sanoi tehden kädellään
tarmokkaan, torjuvan eleen ja katsahtaen Darja Aleksandrovnaan
synkästi ja kysyvästi.
Darja Aleksandrovna vain katsoi häneen eikä vastannut mitään. Vronski
jatkoi:
-- Jos huomenna syntyy poika, minun poikani, on hänkin lain mukaan
Karenin; hän ei peri minun nimeäni eikä omaisuuttani, ja olipa
meidän perhe-elämämme kuinka onnellista hyvänsä ja olipa meillä
lapsia kuinka paljon tahansa, minun ja heidän välillään ei ole
mitään yhdistävää sidettä. He ovat Karenineja. Voitteko käsittää,
miten tukala ja kauhea asemani on! Minä olen koettanut puhua siitä
Annalle. Se hermostuttaa häntä. Hän ei ymmärrä enkä minä voi sanoa
hänelle kaikkea. Asiaa voi katsoa vielä toiseltakin puolen. Minä olen
onnellinen, onnellinen hänen rakkaudestaan, mutta minulla täytyy olla
työtä. Minä olen löytänyt täällä työsarkani, ylpeilen siitä ja pidän
sitä entisten toverieni hovi- ja virkatehtäviä ylevämpänä toimintana.
Enkä varmastikaan vaihda työtäni heidän työhönsä. Minä työskentelen
täällä pysyen paikoillani ja olen onnellinen ja tyytyväinen, emmekä
me mitään muuta kaipaa onneksemme. Minä pidän tästä työstä. Cela
n'est pas un pis-aller[54], päinvastoin...
Darja Aleksandrovna huomasi, että Vronski hieman sekosi
ajatuksissaan, eikä hän oikein ymmärtänyt tämän syrjähypyn
tarkoitusta. Hän tunsi kuitenkin, että Vronski nyt, alettuaan puhua
sydämenasioistaan, joista hän ei voinut suoraan puhua Annalle, tahtoi
sanoa kaiken sanottavansa ja että kysymys hänen toiminnastaan täällä
maalla kuului samaan sydämenosastoon kuin kysymys hänen suhteestaan
Annaan.
-- Niin, mutta ei siinä kaikki, sanoi Vronski havahtuen mietteistään.
-- Pääasia työssä on varma tieto siitä, etteivät minun tekoni kuole
minun mukanani, että minulla tulee olemaan perillisiä, -- mutta sitä
varmuutta ei minulla ole. Kuvitelkaa sen ihmisen asemaa, joka tietää
edeltä käsin, että hänen ja hänen rakastamansa naisen lapsia ei tulla
pitämään hänen lapsinaan, vaan jonkun toisen, joka vihaa heitä eikä
tahdo tietää heistä mitään. Onhan se kauheata!
Vronski vaikeni nähtävästi syvästi liikuttuneena. -- On tietysti,
minä ymmärrän sen. Mutta mitä Anna sille voi? kysyi Darja
Aleksandrovna.
-- Niin, minä tulen nyt siihen, mihin olen tällä keskustelullamme
pyrkinyt, sanoi Vronski koettaen tyynnyttää mieltään. -- Anna voi,
se riippuu hänestä... Jo sitäkin varten, että voisi hallitsijalta
pyytää oikeutta lapsen adoptointiin, on avioero välttämätön. Ja se
riippuu Annasta. Hänen miehensä oli aikanaan suostuvainen eroon, ja
teidän puolisonne oli jo saada asian järjestetyksi. Minä tiedän,
että hän suostuisi nytkin, kun hänelle vain kirjoittaisi. Hänhän
vastasi silloin suoraan, että jos Anna haluaa sitä, hän ei tahdo
kieltää. Tietenkin se on niitä farisealaisia julmuuksia, lisäsi hän
synkästi, -- joita vain sellaiset sydämettömät ihmiset voivat tehdä.
Hän tietää, kuinka paljon jokainen muisto hänestä kiusaa Annaa ja
tietäen sen vaatii tältä kirjettä. Minä kyllä käsitän, että se on
Annalle piinallista. Mutta syyt ovat niin tärkeät, että täytyy passer
pardessus toutes ces finesses de sentiment. Il y va du bonheur et
le l'existence d'Anna et ses enfants[55]. En puhu itsestäni, vaikka
kärsinkin, kärsin kovasti, hän sanoi, ja hänen ilmeestään kuvastui
uhka sitä ihmistä kohtaan, joka oli hänen kärsimyksensä syynä. --
Niin, ruhtinatar, takerrun teihin häpeämättä, kuin pelastuksen
enkeliin. Auttakaa minua, koettakaa saada hänet kirjoittamaan sille
miehelle ja vaatimaan avioeroa.
-- Kyllä, tietysti, sanoi Darja Aleksandrovna muistaen elävästi
viimeisen keskustelunsa Kareninin kanssa. -- Kyllä, tietysti, toisti
hän päättävästi muistaessaan Annan.
-- Käyttäkää vaikutusvaltaanne, koettakaa saada hänet kirjoittamaan.
Minä en tahdo ja tuskinpa voisinkaan puhua hänelle siitä.
-- Hyvä, minä puhun. Mutta miksi hän ei itse ajattele sitä? sanoi
Darja Aleksandrovna, ja Annan uusi, outo silmiensiristämistapa tuli
taas äkkiä hänen mieleensä. Ja hän muisti, että Anna siristeli
silmiään juuri silloin, kun tuli kysymys hänen elämänsä aremmista
sisäisistä puolista. "Aivan kuin hän siten koettaisi päästä näkemästä
elämänsä kaikkia puolia", ajatteli Dolly. -- Puhun varmasti, sekä
itseni että hänen takiaan, sanoi Darja Aleksandrovna vastauksena
Vronskin kiitolliseen ilmeeseen.
He nousivat ja lähtivät kotiin.