Anna katseli Dollyn laihoja, kuihtuneita ja pölyisiä kasvoja ja
aikoi sanoa, että Dolly oli vanhentunut; mutta muistaessaan itse
kaunistuneensa ja huomatessaan Dollyn ihastuneen katseen hän huoahti
ja alkoi puhua omasta itsestään.
-- Sinä katselet minua, hän sanoi, -- ja ajattelet, voinko minä olla
onnellinen nykyisessä asemassani. No niin. Häpeä tunnustaa, mutta
minä... minä olen anteeksiantamattoman onnellinen. On aivan kuin
olisin ollut loihdittuna tai nähnyt hirveää, kammottavaa unta ja
yhtäkkiä herännyt ja huomannut, ettei noita kauheuksia olekaan. Minä
olen saanut kestää paljon piinallista ja kauheata, mutta nyt olen jo
kauan aikaa, varsinkin siitä saakka, kun tulimme tänne, ollut kovin
onnellinen!... hän sanoi katsoen Dollyyn arasteleva, kysyvä hymy
huulillaan.
-- Onpa hauska kuulla! sanoi Dolly hymyillen, mutta kylmemmin kuin
olisi tahtonut. -- Olen kovin iloinen puolestasi. Miksi et ole
kirjoittanut minulle?
-- Miksikö?... Siksi, etten ole rohjennut... sinä unohdat minun
asemani...
-- Et rohjennut? Minulle? Jos sinä tietäisit kuinka minä... Minusta
on...
Dolly alkoi kertoa tämänaamuisia mietteitä, mutta se ei tuntunut
hänestä sillä hetkellä oikein sopivalta.
-- No, siitä ehdimme puhua myöhemmin. Mitä rakennuksia nuo kaikki
ovat? hän kysyi tahtoen vaihtaa puheenaihetta ja osoittaen vihantojen
akaasia- ja sireeniaitojen takaa näkyviä punaisia ja vihreitä
kattoja. -- Aivan kuin pieni kaupunki.
Mutta Anna ei vastannut hänen kysymykseensä.
-- Ei, ei! Mitä mieltä sinä olet minun asemastani, mitä sinä
ajattelet siitä, sano? kysyi hän.
-- Minun mielestäni, Dolly aloitti, mutta samassa vaunujen ohitse
nelisti naistensatulassaan raskaasti keinahteleva Vasenka Veslovski,
joka oli saanut ratsun laukkaamaan tahtonsa mukaan. "Hyvin menee,
Anna Arkadjevna!" hän huudahti. Anna ei edes vilkaissut häneen päin;
mutta Dollystä tuntui taaskin vaikealta ryhtyä täällä maantiellä
tuohon pitkään keskusteluun, ja siksi hän supisti sanottavansa
muutamaan lauseeseen.
-- En ajattele mitään, hän sanoi, -- minä olen aina pitänyt
sinusta, ja jos oikein pitää jostain ihmisestä, niin pitää hänestä
kokonaisena, sellaisena kuin hän on, eikä vain sellaisena kuin
tahtoisi hänen olevan.
Anna käänsi katseensa pois silmiään siristäen -- se oli uusi tapa,
jota Dolly ei ollut ennen huomannut -- ja vaipui hetkeksi mietteisiin
voidakseen ymmärtää Dollyn sanojen koko merkityksen. Päästyään
perille niistä hän katsahti Dollyyn.
-- Jos sinulla olisi joitakin syntejä, hän sanoi, -- niin ne kaikki
annettaisiin sinulle anteeksi tulosi ja noiden sanojesi tähden.
Ja Dolly näki, kuinka kyyneleet kihosivat Annan silmiin. Hän puristi
vaiti Annan kättä.
-- Niin, mitä rakennuksia nuo ovat? Kylläpä niitä on paljon! toisti
hän hetken vaitiolon jälkeen äskeisen kysymyksensä.
-- Ne ovat työväen ja virkailijoiden asuntoja, tehdasrakennuksia ja
hevostalleja. Tuosta alkaa puisto. Kaikki oli päässyt rappeutumaan,
mutta Aleksei on korjauttanut kaiken. Hän pitää niin tästä
maatilastaan ja on hyvin innostunut maataloudesta, mitä en ollenkaan
osannut odottaa. Hän on niin monipuolinen luonne! Mihin ikinä hän
ryhtyy, hän tekee kaikki loistavasti. Hän ei ikävöi vähääkään,
päinvastoin, hän nauttii työstään. Mikäli minä ymmärrän, hänestä
on tullut mainio, harkitseva isäntä, taloudenpidossaan melkein
itara. Mutta ainoastaan siinä. Kun on kysymys kymmenistä tuhansista,
silloin hän ei laske, Anna puhui kasvoillaan se salaperäisen iloinen
veitikkamainen hymy, jollainen naisilla usein on heidän puhuessaan
rakastamansa miehen salaisista ominaisuuksista, joista vain he ovat
päässeet perille. -- Tuo suuri rakennus tuolla, näethän, on uusi
sairaala. Minä luulen sen tulevan maksamaan toistasataatuhatta
ruplaa. Se on hänen lempilapsensa nykyään. Ja tiedätkö miten se sai
alkunsa? Talonpojat pyysivät häntä luovuttamaan heille heinämaata
halvempaan hintaan, mutta hän ei suostunut, ja minä moitin häntä
saituudesta. Ei tietenkään yksinomaan siitä syystä, mutta osaksi
kuitenkin, hän ryhtyi puuhaamaan tuota sairaalaansa näyttääkseen,
ettei ole saita, ymmärräthän. Totta kyllä c'est une petisesse[38];
mutta minä rakastan häntä vieläkin enemmän sen vuoksi. Nyt saat heti
nähdä asuinrakennuksen. Se on hänen isoisänsä ajoilta eikä sitä ole
vähääkään muutettu.
-- Kuinka kaunis! sanoi Dolly ihastuen väkisinkin, kun komea
pylväskoristeinen talo tuli näkyviin puutarhan vanhojen puiden
monivivahteisen vihannuuden takaa.
-- Niin, eikö olekin? Yläkerrasta on ihastuttava näköala.
He ajoivat hiekoitetulle, kukkapenkereiden koristamalle pihamaalle,
missä kaksi miestä paraikaa asetteli särmikkäitä kiviä möyhennetyn
kukkapenkin ympärille, ja pysähtyivät katetun pääoven eteen.
-- Ahaa, he ovat jo tulleet! sanoi Anna nähdessään ratsuhevosia
paraikaa vietävän pois pihasta. -- Eikö tuo hevonen olekin kaunis.
Se on englantilainen cob. Minun lemmikkini. Tuokaa se tänne ja
antakaa sokeria. Missä kreivi on? hän kysyi kahdelta juhlapukuiselta
lakeijalta, jotka kiiruhtivat ottamaan heitä vastaan. -- Kas,
sieltähän hän tulee! hän lisäsi nähdessään myös Vronskin ja
Veslovskin tulevan vastaan.
-- Mihin te tahdotte sijoittaa ruhtinattaren? kysyi Vronski ranskaksi
Annalta ja vastausta odottamatta tervehti vielä kerran Darja
Aleksandrovnaa hänen kättään suudellen. -- Isoon parvekehuoneeseenko?
-- Oi ei, se on niin kaukana! Ennemminkin kulmahuoneeseen, niin
saamme olla enemmän yhdessä. No, käydäänpä sisään, sanoi Anna
annettuaan hevoselleen lakeijan tuomat sokeripalaset.
-- Et vous oubliez votre devoir[39], hän sanoi Veslovskille, joka oli
myös tullut kuistille.
-- Pardon, j'en ai tout plein des poches[40], vastasi Veslovski
hymyillen, työntäen sormensa liivintaskuihin.
-- Mais vous venez trop tard[41], sanoi Anna pyyhkien liinalla
hevosen syöttämisestä kastunutta kättään.
Anna kääntyi Dollyn puoleen: -- Tokihan sinä nyt jäät pitemmäksi
aikaa. Yhdeksi päiväksikö? Sehän on mahdotonta.
-- Lupasin niin kotona, ja lapsetkin... sanoi Dolly ujostellen
pölyisiä kasvojaan ja käsilaukkuaan.
-- Ei, Dolly kulta... No, katsotaan. Mennään, mennään! Anna sanoi
vieden Dollyä huoneeseen.
Se ei ollut se vierashuone, jota Vronski oli ehdottanut, vaan
toinen, jonka puutteet Anna sanoi Dollyn kyllä antavan anteeksi.
Ja tämä huone, jota ei voitu tarjota anteeksi pyytämättä, oli niin
hieno, ettei Dolly ollut koskaan asunut sellaisessa. Huone toi hänen
mieleensä parhaat ulkomaiset hotellit.
-- Voi, rakkaani, kuinka onnellinen olen tulostasi! sanoi Anna
istuutuen ratsastuspuvussaan hetkeksi Dollyn viereen. -- Kerro
minulle kotiväestäsi. Stivaa olen vilaukselta tavannut. Mutta eihän
hän osaa kertoa lapsistaan. Kuinka minun Tanja-lemmikkini jaksaa? Hän
on kai iso tyttö jo?
-- Niin, isohan hän on, vastasi Darja Aleksandrovna lyhyesti ja
ihmetteli itsekin omaa kylmyyttään. -- Meillä on niin mukavaa, kun
asumme Levinien luona, lisäsi hän.
-- Jospa minä olisin tiennyt, sanoi Anna, -- ettet sinä halveksi
minua... Teidän olisi pitänyt tulla meille kesäksi. Onhan Stiva
Aleksein vanha hyvä ystävä, hän lisäsi ja punastui äkkiä.
-- Niin, mutta meidän on siellä niin hyvä... sanoi Dolly hämillään.
-- Oi, olen niin iloinen, että puhun tyhmyyksiä. Kuinka hyvin sinä
teit! Anna sanoi suudellen häntä taas. -- Sinä et ole vielä sanonut
minulle, mitä mieltä olet minusta, mutta minäpä tahdon tietää kaikki.
Olen joka tapauksessa iloinen siitä, että saat nähdä millainen
olen. Minä en tahdo kenenkään luulevan, että minun tarkoitukseni on
osoittaa jotakin. Minä en tahdo osoittaa enkä todistaa mitään, tahdon
vain elää tekemättä pahaa kenellekään paitsi itselleni. Siihen kai
minulla on oikeus, vai mitä? Se on kuin onkin pitkä kysymys, puhutaan
siitä myöhemmin perin pohjin. Minä menen nyt pukeutumaan ja lähetän
kamarineidon avuksesi.