Kuski seisautti nelivaljakon ja katsahti oikealla olevalle
ruispellolle, missä miehiä istui työkärryjen luona. Kirjanpitäjä
aikoi hypätä alas pukilta, mutta ei viitsinyt, vaan huusi käskevästi
ja viittoili miehiä tulemaan luokseen. Ajaessa tuntunut tuulenhenki
oli pysähdyttäessä lakannut; paarmat peittivät häntiään vihaisesti
huiskuttavat, hikiset hevoset. Kärryjen luota kuulunut heleä
viikatteen hionta taukosi. Yksi miehistä nousi ja lähti tulemaan
vaunuja kohti.
-- Onpas kangistunut! ärjäisi kirjuri miehelle, joka tuli hitaasti
paljain jaloin vähän ajettua, kuivapintaista tietä pitkin. --
Jouduhan!
Kiharapäinen ukko, jolla oli niinikiehkura tukassaan ja jonka
kyyryinen selkä oli hiestä tumma, kiiruhti askeliaan ja tarttui
vaunujen viereen tultuaan ruskettuneella kädellään kiinni
suojuskaaresta.
-- Vozdvizhenskojen herraskartanoonko? Kreivin luo? toisti hän, --
tästä kun kappaleen matkaa ajatte, niin käännytte sitten oikeaan.
Siitä vie suoraan kartanoon. Sitäkös te itseään menette tapaamaan,
vai...?
-- Ovatkos kotosalla, tiedätkö? kysyi Darja Aleksandrovna
epämääräisesti, tietämättä kuinka tuolta talonpojalta olisi pitänyt
kysyä, kun tarkoitti Annaa.
-- Eivätkö liene, sanoi mies siirrellen paljaita jalkojaan ja jättäen
tien pölyyn selviä jalkapohjan ja viiden varpaan jälkiä. -- Kotona
pitäisi olla, toisti hän nähtävästi juttelunhaluisena. -- Eilen ikään
tuli vieraita. Niitä käy myötäänsä... Mitä sinä? kääntyi hän kärryjen
luota huutavaa nuorukaiseen päin. -- Niinpä tosiaan menivät. Tästä
vastikään ratsastivat ohi katsomaan leikkuuta. Mutta ovat jo voineet
mennä kotiin. Mistäs vieraat ovat?
-- Kaukaa ollaan, sanoi kuski ja nousi pukilleen. -- Ettäkö ei ole
pitkälti enää?
-- Ei ole pitkälti. Kun tästä nyt ajatte... alkoi ukko selittää
vielä kerran hangaten kädellään vaunujen suojuskaarta.
Nuori, terve, vanttera mies tuli myös vaunujen luo.
-- Eikö olisi elonkorjuutyötä? kysyi hän.
-- Ei minulla ole, sanoi Darja Aleksandrovna.
-- Kun käännät vasempaan, tulee kartano ihan nenäsi eteen, selitti
ukko, joka nähtävästi olisi mielellään jutellut matkamiesten kanssa
kauemmankin.
Kuski vetäisi ohjaksista, mutta tuskin olivat vaunut lähteneet
liikkeelle, kun ukko huusi: -- Odotahan! Hoi! Kuuletko, seisautahan!
kuului kahden äänen huuto. Kuski seisautti.
-- Tuolta tulevat itse, huusi talonpoika. -- Hei, miten viilettävät!
lisäsi hän osoittaen neljää ratsuhevosta ja char-a-bancs-vaunuja,
jotka tulivat tietä pitkin.
Ratsastajat olivat Vronski, ratsurenki, Anna ja Veslovski, ja
vaunuissa istuivat ruhtinatar Varvara ja Svijazhski. He olivat olleet
ajelemassa ja katsomassa vasta tuotujen leikkuukoneiden toimintaa.
Kun vaunut olivat pysähtyneet, ratsastajat saapuivat käymäjalkaa.
Edellä tulivat Anna ja Veslovski. Anna ratsasti tasaisesti
ja rauhallisesti keskikokoisella, tanakalla englantilaisella
ratsuhevosellaan, jonka harja ja häntä oli leikattu lyhyeksi. Hänen
kaunis päänsä korkean hatun alla kihartuvine mustine hiuksineen,
hänen täyteläiset olkapäänsä, hänen hoikka, mustan amatsonipuvun
tiiviisti kietoma vartalonsa ja koko hänen tyyni, siro asentonsa
hämmästytti Dollyä ihanuudellaan.
Ensi alkuun ratsastaminen oli tuntunut Dollystä sopimattomalta.
Ratsastavan naisen kuvaan liittyi hänen mielikuvituksessaan
väkisinkin jonkinlaisen keveän ja nuorekkaan keimailun piirre,
joka ei hänen mielestään sopinut Annan asemassa olevalle naiselle;
mutta kun hän näki Annan läheltä, hänen täytyi muuttaa mielensä.
Tyylikkyydestä huolimatta kaikki hänessä -- hänen asentonsa, pukunsa
ja liikkeensä -- oli niin korutonta, tyyntä ja arvokasta, ettei
voinut olla mitään luonnollisempaa.
Annan rinnalla, harmaan, tulisen ratsuhevosen selässä ratsasti
Vasenka Veslovski liehuvanauhainen skotlantilaislakki päässään.
Hän ojenteli paksuja jalkojaan nähtävästi ihaillen itseään. Darja
Aleksandrovna ei voinut pidättää iloista hymyään, kun näki hänet.
Heidän takanaan ratsasti Vronski. Hänellä oli tummanharmaa,
puhdasrotuinen ratsu, joka oli nähtävästi tulistunut laukatessaan ja
jota hän koetti nyt käymäjalkaa ratsastaessaan tyynnyttää.
Hänen jäljessään ratsasti pieni, ratsurengin puvussa oleva mies.
Svijazhski ja ruhtinatar ajoivat ratsastajien kintereillä uusissa
char-abancs-vaunuissa, joiden edessä oli suuri musta ajohevonen.
Heti kun Anna huomasi, kuka tuo pieni, vanhojen ajopelien nurkkaan
vetäytynyt nainen oli, hänen kasvonsa kirkastuivat iloisesta hymystä.
Hän huudahti, hätkähti satulassaan ja kannusti hevosensa neliin.
Tultuaan vaunujen viereen hän hyppäsi apua odottamatta maahan ja
juoksi ratsupukuaan kannatellen Dollyn luo.
-- Niin minä luulinkin enkä uskaltanut luulla. Kuinka hauskaa! Et voi
kuvitella kuinka iloinen olen! hän puhui painaen välillä kasvonsa
Dollyn kasvoja vasten ja suudellen häntä, ja välillä taas katsoen
häntä hymyillen silmiin. -- Mikä ilo minulle, Aleksei! hän sanoi
katsahtaen Vronskiin, joka oli myös hypännyt alas hevosen selästä ja
tullut vaunujen luo.
Vronski otti harmaan, korkean hatun päästään ja astui Dollyn luo.
-- Ette usko, kuinka hyvillämme olemme tulostanne, hän sanoi
erityisen painokkaasti ja hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat
välkkyivät.
Vasenka Veslovski nosti hevosen selästä lakkiaan ja heilautti
iloisesti sen nauhoja päänsä yllä tervehtiäkseen vierasta.
-- Se on ruhtinatar Varvara, vastasi Anna Dollyn kysyvään katseeseen,
kun vaunut olivat saavuttaneet heidät.
-- Vai niin! sanoi Darja Aleksandrovna, ja hänen kasvoissaan kuvastui
salainen mielipaha.
Ruhtinatar Varvara oli hänen miehensä täti, ja Dolly tunsi hänet jo
vanhastaan eikä pitänyt hänestä. Hän tiesi, että ruhtinatar Varvara
oli kaiken ikänsä kyläillyt rikkaitten sukulaistensa luona; ja Dollyä
loukkasi se seikka, että hänen miehensä sukulainen oli nyt asettunut
Vronskin elätettäväksi. Anna huomasi Dollyn ilmeen, hämmentyi ja
punastui, pudotti kädestään pitkät helmansa ja oli vähällä kompastua.
Darja Aleksandrovna meni pysähtyneiden ajoneuvojen luo ja tervehti
kylmästi ruhtinatar Varvaraa. Svijazhski oli myös hänelle tuttu.
Svijazhski kysyi, miten hänen eriskummallinen ystävänsä Levin jaksoi
nuoren vaimonsa kanssa, ja luotuaan pikaisen silmäyksen nelivaljakon
hevosiin ja kuluneisiin vaunuihin, ehdotti, että arvoisat rouvat
istuutuisivat char-a-bancs'iin.
-- Ja minä lähden noilla kulkuneuvoilla, hän sanoi. -- Hevonen on
kiltti, ja ruhtinatar ajaa mainiosti.
-- Ei, olkaa te vain siellä, sanoi Anna, -- me ajamme yhdessä Darja
Aleksandrovnan kanssa, ja ottaen Dollyä käsivarresta vei hänet
takaisin vaunuihin.
Darja Aleksandrovna ihasteli silmät suurina noita hienoja ajopelejä,
jollaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, kauniita hevosia ja
hienostuneita, säteileviä kasvoja, jotka häntä ympäröivät. Mutta
eniten häntä ihmetytti muutos, joka oli tapahtunut hänelle niin
tutussa ja rakkaassa Annassa. Toinen, vähemmän tarkkaavainen nainen,
joka ei olisi tuntenut Annaa ennestään eikä ajatellut niitä asioita,
joita Dolly oli miettinyt tullessaan, ei olisi huomannut Annassa
mitään erikoista. Mutta Dolly huomasi hänessä heti sen erityisen
kauneuden, joka ilmenee naisissa vain rakkauden parhaimpina aikoina,
eikä voinut olla sitä mielessään ihastelematta. Jokainen piirre hänen
kasvoissaan, poskien ja leuan kuoppien selkeys, huulten asento, hymy,
joka ikään kuin liihotteli ympäri kasvoja, silmien loiste, liikkeiden
siro nopeus, äänen täyteläinen sointi, vieläpä hänen ystävällisen
äkäinen vastauksensakin Veslovskille, kun tämä pyysi saada ratsastaa
hänen ratsullaan opettaakseen sitä laukkaamaan oikealla puolen kaikki
tämä oli erityisen viehättävää; ja hän näytti itse tietävän sen ja
iloitsevan siitä.
Kun Dolly ja Anna olivat istuutuneet vaunuihin, molemmat valtasi
yhtäkkiä omituinen hämmennys. Anna hämmentyi huomatessaan Dollyn
tarkkaavaisen ja kysyvän katseen; Dolly taas ei voinut Svijazhskin
huomautuksen jälkeen olla ujostelematta vanhoja likaisia
"kulkuneuvojaan", joihin Annakin oli istuutunut. Kuski Filipp
ja kirjanpitäjä olivat myös ikään kuin hämillään. Salatakseen
kainostelunsa konttoristi hyöriskeli vaunujen ympärillä ollen
auttavinaan rouvia vaunuihin, mutta Filipp kävi synkännäköiseksi
ja päätteli, ettei tuosta ulkomaalaisesta komeudesta kannattanut
välittää mitään. Hän katsahti mustaan juoksijaan ja hymähti
ivallisesti, ikään kuin varmana siitä, että tuollainen on hyvä vain
"romenaatihevosena", mutta ettei se mene helteessä neljääkymmentäkään
virstaa yhtä mittaa.
Työkärryjen luona olevat talonpojat olivat kaikki nousseet seisomaan
ja katselivat uteliaina ja iloisina maantielle tehden huomautuksiaan
herrasväestä.
-- Hyvillään näkyvät olevan, eivät ole tainneet ihan äsken tavata,
sanoi niinipäähineinen, kiharatukkainen ukko.
-- Tuolla mustalla orilla sitä kelpaisi lyhteitä ajaa; liukkaasti
menisi.
-- Katsokaas! Onko tuo housuniekka nainen? sanoi eräs miehistä
osoittaen naistensatulaan istuutuvaa Vasenka Veslovskia.
-- Ei, mies se on. Kas, miten kiepsahti näppärästi.
-- Tokko tässä enää kannattaa ruveta ruokalevolle?
-- Mitä sitä enää tämän päivän nimiin nukkumaan? sanoi ukko ja
katsoi kämmenensä alitse aurinkoa kohti. -- Päivä on jo yli puolen!
Ottakaahan koukut, niin lähdetään.