Darja Aleksandrovna täytti aikeensa ja lähti Annan luo. Hänestä oli
hyvin ikävää pahoittaa sisarensa ja lankonsa mieltä; hän ymmärsi
kuinka oikeassa Levinit olivat tahtoessaan pysytellä kokonaan erossa
Vronskista; mutta itse hän katsoi velvollisuudekseen käydä Annan
luona ja näyttää, että hänen ystävyytensä oli yhä ennallaan, vaikka
Annan asema olikin muuttunut.
Ollakseen tällä matkallaan riippumaton Levineistä Darja Aleksandrovna
oli pyytänyt vuokraamaan hevosia kylästä; mutta kun Levin sai; tietää
sen, hän tuli nuhtelemaan kälyään.
-- Miksi sinä luulet, etten minä pidä tuosta matkastanne? Jos niin
olisikin, niin ikävämmäksihän se asia vain siitä tulee, että sinä
haet kylästä hevoset, puheli Levin. -- Sinä et ole kertaakaan sanonut
minulle varmasti meneväsi. Vieraiden hevosten ottaminen on ensinnäkin
ikävää minulle, ja kaiken kukkuraksi niitä kyllä saa, mutta ne eivät
vie perille asti. Minullahan on kyllä hevosia. Ja jollet sinä tahdo
pahoittaa mieltäni, niin lähdet minun hevosillani.
Darja Aleksandrovnan täytyi suostua, ja määräpäivänä Levin toimitti
kälylleen nelivaljakon ja mukana seuraavat vaihtohevoset, jotka oli
koottu työ- ja ratsuhevosista ja jotka epäsuhtaisesta ulkonäöstään
huolimatta voisivat viedä Darja Aleksandrovnan samana päivänä perille
saakka. Näin monen hevosen luovuttaminen Darja Aleksandrovnan
käyttöön oli Levinille hiukan vaikea asia, kun samaan aikaan
tarvittiin hevosia sekä vanhan ruhtinattaren että kätilön lähtöä
varten. Mutta hänen vieraanvaraisuutensa ei sallinut, että Darja
Aleksandrovna menisi vuokrahevosilla. Hän tiesi sitä paitsi Darja
Aleksandrovnan tarvitsevan muuhun ne kaksikymmentä ruplaa, jotka
kyydistä pyydettiin, sillä hän tunsi Darja Aleksandrovnan huonon
rahatilanteen eikä suinkaan ollut välinpitämätön sen suhteen.
Levinin neuvosta Darja Aleksandrovna lähti jo ennen auringon nousua.
Tie oli hyvä, kevyet vaunut kulkivat tasaisesti, ja hevoset juoksivat
iloista ravia; kuskipukilla kuskin vieressä istui kirjanpitäjä,
jonka Levin oli pannut matkaan lakeijan virkaa toimittamaan. Darja
Aleksandrovna vaipui torkuksiin ja heräsi vasta tultaessa majataloon,
jossa hevoset oli vaihdettava.
Juotuaan teetä sen saman varakkaan talonpoikaisisännän luona, missä
Levin oli viivähtänyt matkallaan Svijazhskin luo, ja tarinoituaan
eukkojen kanssa lapsista ja ukon kanssa kreivi Vronskista, jota tämä
kehui kovasti, Darja Aleksandrovna lähti kymmenen aikaan ajamaan
eteenpäin. Kotona hänellä ei koskaan ollut aikaa miettimiseen, sillä
huolenpito lapsista vei kaiken ajan. Mutta tällä nelituntisella
taipaleella kaikki pidätellyt ajatukset tulivat parvena hänen
päähänsä, ja hän syventyi ajattelemaan elämäänsä enemmän kuin
koskaan ennen. Hänen ajatuksensa kummastuttivat häntä itseäänkin.
Ensin hän ajatteli lapsiaan, joista hän oli huolissaan, vaikka
ruhtinatar ja Kitty -- hän luotti enemmän sisareensa -- olivatkin
luvanneet pitää heistä huolta. "Kunhan Masha ei taas rupeaisi
vallattomaksi eikä Grisha vain menisi hevosten jalkoihin, ja kun ei
Lilin vatsa temppuilisi." Mutta sitten nykyhetken asiat alkoivat
vaihtua läheisen tulevaisuuden kysymyksiin. Hän alkoi miettiä uuden
asunnon vuokraamista ensi talveksi, salin kaluston uusimista ja
turkin teettämistä vanhemmalle tytölle. Sitten hänen mieleensä
tuli kaukaisempia tulevaisuuden kysymyksiä, kuten kuinka hän saisi
lapsistaan ihmisiä. "Tytöistä kyllä saa", ajatteli hän, "mutta
pojista?"
"Nyt minä kyllä voin pitää tarkempaa huolta Grishasta, kun olen vapaa
eikä ole uusia tulossa. Stivasta ei tietenkään ole kasvattajaksi.
Hyvien ihmisten avulla saan sentään jotain aikaan; mutta jos tulee
vielä lapsia..." Ja hän tuli ajatelleeksi, kuinka väärin oli, kun
sanottiin naista kohdanneen kirouksen ilmenevän siinä, että hänen
täytyi kivulla ja tuskalla synnyttää lapsia. "Mitäs synnyttäminen,
mutta raskaana olo -- se se on piinallista", ajatteli hän muistellen
viimeistä raskaana oloaan ja viimeisimmän lapsensa kuolemaa. Ja hän
muisti, mitä majatalon nuori emäntä oli sanonut, kun hän oli kysynyt,
onko lapsia:
-- Oli yksi tyttö, mutta siitäkin päästi Luoja vapaaksi;
paastonaikana haudattiin.
-- No eikö ollut hyvin ikävä lasta? oli Darja Aleksandrovna kysynyt.
-- Mitäs sitä ikävöimään? On ukolla muutenkin lastenlapsia kylliksi.
Huolta vain. Ei pääse työhön eikä mihinkään. Haitaksi vain on.
Vastaus oli Darja Aleksandrovnasta tuntunut inhottavalta, niin
hauskan näköinen kuin tuo nuori emäntä olikin; mutta nuo sanat
tulivat väkisinkin hänen mieleensä. Noissa kyynillisissä sanoissa oli
sittenkin pisara totuutta.
"Ja yleensäkin", Darja Aleksandrovna ajatteli luoden muistossaan
silmäyksen koko viisitoistavuotiseen avioelämäänsä, "tuo raskaana
olo, kuvotus, mielen tylsyys, välinpitämättömyys kaikesta --
rumaahan se on. Nuori, kaunis Kitty, kuinka hänkin on siinä tilassa
rumentunut, miten sitten minä. Lapsivuode, kärsimykset, inhottavat
tuskat, se viimeinen hetki... sitten imettämiset, unettomat yöt, ne
hirveät kivut..."
Darja Aleksandrovna aivan värähti muistaessaan, mitä kipuja
hän oli nänniensä pykimisen vuoksi tuntenut melkein jokaista
lasta imettäessään. "Sitten lasten sairaudet ja ikuinen pelko:
sitten muistutukset, pahat taipumukset -- hän muisti Mashan
vadelmaretkellä tekemän pahantyön --, opetukset, latinat -- kaikki
se on niin arvaamatonta ja vaikeaa. Ja kun ne samat lapset sitten
vielä sattuvat kuolemaan." Ja hänen mieleensä nousi taas hänen
äidinsydäntään alituisesti kalvava muisto hänen viimeisimmän
lapsensa, kuristustautiin kuolleen pojan kuolemasta ja hautajaisista;
hän muisti, kuinka välinpitämättöminä muut olivat seisseet pienen,
vaaleanpunaisen arkun ympärillä ja muisti oman yksinäisen tuskansa,
joka viilteli sydäntä hänen katsoessaan kalpeaa pikkuotsaa
kiharaisine ohimoineen ja ikään kuin kummastelevaa, auki jäänyttä
pikku suuta, ennen kuin arkun päälle pantiin vaaleanpunainen
kultaristinen kansi.
"Ja mitä hyvää siinä sitten on? Mitä siitä kaikesta sitten seuraa?
Se, että minun elämäni menee raskaana oloon ja imettämiseen, että
saan aina vihoitella, torua ja murista, kiduttaa itseäni ja muita,
olla vastenmielinen omalle miehelleni ja kaiken lopuksi tuottaa
maailmaan huonosti kasvatettuja, rutiköyhiä lapsia. Jollemme nytkin
olisi päässet kesäksi Levinien luo, en tiedä kuinka olisimme eläneet.
Kostja ja Kitty ovat niin hienotunteisia, etteivät näytä, että me
olemme tiellä. Mutta emmehän me voi kaiken ikäämme täällä elää.
Heille tulee lapsia eivätkä he voi auttaa meitä; he ovat nytkin
ahdingossa. Täytyykö turvautua isävanhukseen, joka ei muutenkaan
ole jättänyt itselleen juuri mitään? En siis saa edes lapsiani
kasvatetuksi ilman apua ja nöyryytystä. No niin, jos nyt oletamme,
että kaikki käy mahdollisimman hyvin, että lapset pysyvät terveinä
ja minä jollain tavoin saan ne kasvatetuksi, niin parhaimmassa
tapauksessa lapsistani tulee mukiinmeneviä ihmisiä eikä ilkiöitä.
Siinä kaikki, mitä minä voin toivoa. Ja sen vuoksi niin paljon
piinaa ja vaivaa... koko elämä mennyt hukkaan!" Hän muisti taas,
mitä majatalon nuorikko oli sanonut, ja hänestä oli vastenmielistä
muistella sitä. Mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että niissä
sanoissa oli pisara karkeaa totuutta.
-- Onko pitkälti vielä, Mihailo? kysyi Darja Aleksandrovna
kirjanpitäjältä päästäkseen kiusaavista ajatuksistaan.
-- Tästä kylästä kuulemma seitsemän virstaa.
Vaunut vierivät kyläkadulta sillalle. Heleästi ja iloisesti jutellen
kulki sillalla joukko talonpoikaisnaisia, kerput selässä. Naiset
pysähtyivät ja katselivat vaunuja uteliaina. Kaikki katsomaan
kääntyneet kasvot näyttivät Darja Aleksandrovnasta terveiltä ja
iloisilta ja tuntuivat aivan kuin ärsyttävän häntä elämänhalullaan.
"Kaikki elävät ja nauttivat elämästä", ajatteli Darja Aleksandrovna
sivuutettuaan eukot ja tultuaan mäelle, jolta vanhat jousitetut
vaunut lähtivät hevosten ravatessa tasaisesti vierimään alas
viettävää tietä pitkin, "mutta minä olen kuin vankilasta tullut ja
vain hetkeksi havahtunut siitä huolten maailmasta, joka painaa minut
maahan. Kaikki elävät: nuo eukot, Natalie-sisko ja Varenka ja Anna,
jonka luokse menen, minä vain en."
"Moittivat ja tuomitsevat Annan. Mistä syystä? Olenko minä sitten
parempi. Minulla on kuitenkin mies, jota minä rakastan. Vaikken
rakasta niin kuin tahtoisin, niin rakastan kuitenkin, mutta Annapa ei
rakastanut omaansa. Mitä hän sille voi? Hän tahtoo elää. Jumalahan
on pannut sen halun sydämeemme. Hyvin mahdollista, että minä olisin
tehnyt samoin. Minä en vielä tiedä, teinkö hyvin, kun tottelin
häntä sinä kauheana aikana, kun hän tuli luokseni Moskovaan. Minun
olisi silloin pitänyt jättää mieheni ja aloittaa alusta. Minä
olisin voinut vielä oikealla tavoin rakastaa ja saada rakkautta. Ja
onko näin sitten parempi? Minä en kunnioita häntä. Hän on minulle
tarpeen", hän ajatteli miestään, "ja minä koetan kestää kaikki.
Onko se sitten parempi? Minä olisin silloin vielä voinut miellyttää
jotakuta, minulla oli vielä kauneuteni jäljellä", jatkoi Darja
Aleksandrovna mietteitään, ja hänen teki mieli katsoa peiliin.
Hänellä oli käsilaukussa pieni peili ja hän aikoi ottaa sen esiin;
mutta vilkaistuaan kuskin ja heilahtelevan kirjanpitäjän selkään hän
tunsi, että olisi noloa, jos jompikumpi näistä sattuisi katsahtamaan
taakseen, ja jätti peilin ottamatta.
Mutta peiliin katsomattakin hän arveli, ettei vieläkään ollut
myöhäistä; ja hän muisti Sergei Ivanovitshin, joka oli ollut
erityisen kohtelias hänelle, ja Stivan ystävän, herttaisen
Turovtsynin, joka oli yhdessä hänen kanssaan hoitanut lapsia
tulirokon aikana ja ollut rakastunut häneen. Ja sitten oli vielä eräs
aivan nuori herra, joka -- kuten Stiva oli leikillisesti kertonut
-- piti häntä kaikista Shtsherbatskien sisaruksista kauneimpana.
Ja Darja Aleksandrovna punoi mielessään mitä kiihkeimpiä ja
mahdottomimpia lemmenseikkailuja. "Anna on menetellyt aivan oikein,
minä en ainakaan rupea häntä soimaamaan siitä. Hän on onnellinen ja
tekee toisenkin onnelliseksi. Hän ei ole niin nääntynyt kuin minä,
vaan varmaankin yhtä nuorekas, viisas ja kaikelle avoin kuin aina
ennenkin", mietti Darja Aleksandrovna, ja hänen huulilleen ilmestyi
veitikkamainen hymy varsinkin siksi, että hän Annan rakkaustarinaa
ajatellessaan kuvitteli itselleen melkein samanlaisen seikkailun
jonkinlaisen kollektiivisen, häneen rakastuneen mieshenkilön
kanssa. Samoin kuin Anna hänkin tunnusti kaiken miehelleen. Tämän
tunnustuksen Stepan Arkadjevitshissa herättämä hämmästys ja nolous
sai Dollyn väkisinkin hymyilemään.
Näitä miettiessään hän oli saapunut siihen tienhaaraan, jossa
Vozdvizhenskojen kylään vievä tie erosi valtatiestä.