Herättyään aamuhämärässä Levin koetti saada tovereitaankin valveille.
Vatsallaan makaavan Vasenkan peitteen alta pisti esiin sukan verhoama
jalka. Hän nukkui niin sikeästi, ettei häneltä saanut minkäänlaista
vastausta. Oblonski mutisi unenpöpperössä, ettei lähde näin aikaisin.
Jopa Laska, joka oli nukkunut heinäkasan laidalle käpertyneenä, nousi
vastahakoisesti ja laiskasti, venytellen ja oikoen erikseen kumpaakin
takakäpäläänsä. Vedettyään saappaat jalkaansa ja otettuaan pyssyn
Levin avasi varovasti ladon narisevan oven ja meni ulos. Kuskit
nukkuivat rattaiden luona, hevoset torkkuivat. Vain yksi niistä söi
laiskasti kauraa karistaen sitä turvallaan kaivonkannelle. Pihalla
oli vielä harmaata.
-- Kovinhan sinä, herrakulta, aikaisin! sanoi tuvasta tullut vanha
emäntä ystävällisesti kuin vanhalle hyvälle tutulle ainakin.
-- Pitää joutua metsästämään, tätikulta. Pääseekö tästä suoraan
suolle?
-- Tuosta tuvan taitse, riihen ohi, hamppupellon poikki menee polku.
Astellen varovasti paljain, päivettynein jaloin mummo saattoi Levinin
riihen luo ja avasi hänelle veräjän.
-- Tuosta kun menet suoraan, niin tulet suolle. Meidän pojat kävivät
siellä eilen.
Laska juosta kipitti iloisesti polkua pitkin; Levin kiiruhti jäljessä
kevein askelin ja katseli ehtimiseen taivaalle. Hän olisi tahtonut,
ettei aurinko olisi noussut ennen kuin hän ehtisi suolle. Mutta
aurinko ei vitkastellut. Kuu, joka oli hänen ladosta tullessaan
vielä valaissut jonkin verran, kiilsi nyt enää kuin elohopeakiekko;
aamurusko, joka oli äsken ollut niin hohtava, oli nyt tuskin
huomattavissa; kaukaisen kedon äskeiset epämääräiset pilkut näkyivät
nyt selvästi. Ne olivat ruiskuhilaita. Vaikka yökaste ei näkynyt jo
koiraista nyhdetyssä, tuoksuvassa ja korkeassa hamppukasvustossa, se
kostutti Levinin jalat ja puseron vyötäisiin saakka. Aamun kuulaassa
hiljaisuudessa kuuluivat pienimmätkin äänet. Mehiläinen lensi Levinin
korvan ohi nopeasti kuin nuoli. Levin tähyili ympärilleen ja näki
vielä toisen ja kolmannen. Ne tulivat kaikki mehiläistarhan aidan
takaa ja häipyivät hamppupellon yli liihoteltuaan suolle päin. Polku
vei suoraan suolle, jonka sijainnin saattoi aavistaa usvasta: se
kohoili paikoin sakeampana, paikoin harvempana, niin että luhta
ja pajupensaat häilähtelivät saarekkeina esiin. Suon luona tien
laidalla makasi hevospaimenessa olevia poikia ja miehiä, jotka olivat
aamun sarastaessa kaikki nukahtaneet viittojensa suojaan. Heidän
lähellään liikuskeli kolme lieassa olevaa hevosta. Yksi niistä
kalisti kahleitaan. Laska kipitti isäntänsä rinnalla pyrkien edelle
ja vilkuillen ympärilleen. Kuljettuaan nukkuvien talonpoikien ohi
ja tultuaan ensimmäisen suolätäkön kohdalle Levin tarkasti pyssynsä
lukon ja päästi koiran valloilleen. Nähdessään koiran harmaanruskea,
lihava hevonen säpsähti, nosti häntäänsä ja korskahti. Muutkin
hevoset säikähtivät ja hypähtivät kammitsoiduilla jaloillaan pois
vetisestä rämeiköstä. Niiden vetäessä kavioitaan sakeasta savesta
kuului kättentaputusta muistuttava läiskähdys. Laska pysähtyi,
katsahti pilkallisesti hevosiin ja vilkaisi kysyvästi Leviniin. Levin
silitti Laskaansa ja vihelsi merkiksi siitä, että nyt sai aloittaa.
Laska lähti iloisena ja keskittyneenä juoksemaan hyllyvää rämeikköä
pitkin.
Tultuaan suolle Laska vainusi heti suokasvien, juurien ja ruosteen
tutun lemun ja hevosen lannan vieraan hajun seasta voimakkaan
hajun, joka kuohutti sitä enemmän kuin minkään muun linnun haju.
Paikoin tämä haju oli sammalessa ja suovillassa hyvin voimakas,
mutta oli vaikea päättää, mihin suuntaan se voimistui, mihin
heikkeni. Jos tahtoi löytää suunnan, täytyi mennä kauemmaksi tuulen
alle. Laska nelisti jännittyneenä, jalkojensa liikettä tuntematta,
eteenpäin. Valmiina pysähtymään heti tarpeen tullen se juoksi
oikealle, pois itäisestä aamutuulesta, ja kääntyi tuulta vasten.
Vetäistyään sieraimet levällään ilmaa sisäänsä se tunsi heti, että
tässä oli muutakin kuin pelkkiä jälkiä: lähellä oli itse lintuja,
eikä vain yksi, vaan joukoittain. Laska vähensi vauhtiaan. Niitä
oli lähistöllä, mutta missä kohden, sitä se ei voinut määritellä.
Löytääkseen oikean kohdan se aloitti kierroksen, kun isännän ääni
yhtäkkiä häiritsi sitä. "Laska, tuolla!" hän sanoi usuttaen sitä
toisaalle. Laska pysähtyi ikään kuin kysyen, eikö olisi parempi
tehdä niin kuin se itse oli aikonut. Mutta isäntä toisti käskynsä
äkäisellä äänellä osoittaen veden ympäröimiä sammalmättäitä, missä ei
voinut olla mitään. Laska totteli ja oli hänelle mieliksi tehdäkseen
etsivinään, tutki mättäikön ja palasi entiselle paikalleen ja
heti vainusi ne taas. Nyt, kun isäntä ei häirinnyt, se tiesi mitä
oli tehtävä. Se ei katsonut jalkoihinsa, kompasteli harmikseen
korkeisiin mättäisiin ja luiskahti veteen, mutta pääsi taas notkeille
ja voimakkaille jaloilleen ja aloitti kierroksen, jonka oli määrä
selvittää kaikki. Lintujen haju tuli sieraimiin yhä voimakkaampana
ja selvempänä, ja yhtäkkiä se oivalsi, että joku niistä oli siinä
mättään takana, viiden askeleen päässä. Laska pysähtyi ja ikään
kuin jähmettyi paikoilleen. Se ei voinut nähdä mitään matalilta
jaloiltaan, mutta tunsi hajusta, että se oli siinä aivan lähellä.
Laska seisoi, yhä selvemmin vainuten linnun läheisyyden, ja nautti
odotuksesta. Sen jännittynyt häntä oli ojossa, vain hännänpää
värähteli. Suu oli raollaan, ja korvat, joista toinen oli kääntynyt
ylöspäin jo juostessa, olivat hörössä. Se huohotti varovaisesti ja
vilkuili vieläkin varovaisemmin isäntäänsä, joka tuttuine kasvoineen
ja aina pelottavine silmineen lähestyi sivulta, kompastellen
mättäisiin ja liikkuen, kuten Laskasta näytti, tavattoman hiljaa.
Laskasta hän näytti lähestyvän hiljaa, vaikka hän tulikin
juoksujalkaa.
Laskan etsinnän laadusta -- se kun oli hakiessaan painautunut
aivan lähelle maata ja pitkin askelin ikään kuin soutanut
takajaloillaan, suu hiukan raollaan --, Levin oli käsittänyt, että
se väijyskeli heinäkurppia. Hän oli rukoillut sielussaan, että
Jumala antaisi metsäonnea varsinkin ensimmäiseen lintuun nähden,
ja lähtenyt juoksemaan Laskan luo. Tultuaan aivan sen viereen hän
alkoi korkeudestaan katsella eteensä ja näki silmillään sen, mitä
Laska näki kuonollaan. Mättäiden välisessä syvennyksessä, noin
sylen päässä, näkyi heinäkurppa. Se käänsi päätään ja kuulosteli.
Kohotettuaan hiukan siipiään ja laskettuaan ne taas se katosi sitten,
kömpelösti peräpuoltaan kiepauttaen, syvemmälle mättään taa.
-- Etsi, etsi! kehotti Levin työntäen Laskaa eteenpäin.
"Mutta enhän minä voi mennä!" ajatteli Laska. "Minne minä menen?
Tästä minä vainuan ne, mutta jos minä liikahdan etemmäksi, en saa
mitään selvää, missä niitä on ja mitä ne ovat." Mutta Levin sysäsi
taas Laskaa polvellaan takapuoleen ja sanoi kiihdyksissään kuiskaten:
"Etsi, Laska-poju, etsi!"
"No, jos hän niin tahtoo, niin voinhan minä sen tehdä, mutta nyt
en minä enää vastaa itsestäni", ajatteli Laska ja syöksähti täyttä
laukkaa eteenpäin mättäiden väliin. Se ei enää vainunnut mitään, se
näki vain ja kuuli mitään ymmärtämättä.
Kymmenen askeleen päässä äskeisestä paikasta nousi ilmaan raskaasti
kurnuttava heinäkurppa, ja kuului sille ominainen kuperien siipien
suihke. Laukausten pamahdettua lintu lysähti valkea rinta edellä
märälle hetteelle. Levinin takana toinen heinäkurppa nousi lentoon
jäämättä odottamaan koiran hätyytystä.
Kun Levin kääntyi sitä kohti, se oli jo kaukana. Mutta laukaus
saavutti sen. Parikymmentä askelta lennettyään se kohosi pystysuoraan
ylös ja suistui pyörien kuin heitetty pallo alas kuivalle maalle.
"Kas tästä tulee jotain!" ajatteli Levin pistäen lämpimät, lihavat
heinäkurpat metsästyslaukkuunsa. "Oo, Laska-poju, tuleeko hyvä
saalis?"
Kun Levin lähti pyssynsä ladattuaan astelemaan kauemmaksi, aurinko
oli jo noussut, joskaan sitä ei vielä näkynyt pilvien takaa. Kuu oli
kadottanut kaiken valonsa ja häämötti taivaalla kuin pieni vaalea
pilvenhattara. Ainoatakaan tähteä ei enää näkynyt. Suokosteikot,
jotka olivat olleet hopeanhohteisia, kävivät nyt kullankarvaisiksi.
Ruoste välkkyi kuin meripihka. Ruohon sini muuttui kellertäväksi
vehreydeksi. Pienet suolinnut lehahtelivat puron vierellä olevissa
kastehelmien peittämissä pensaissa, jotka loivat suolle pitkän
varjon. Haukka heräsi ja istui ruolla käännellen päätään puolelta
toiselle ja katsellen tyytymättömänä suolle. Naakat lensivät
pellolle, ja paljasjalkainen poika ajoi jo hevosia viittansa alta
nousseen ja päätään raapivan ukon luo. Laukauksista jäänyt savu hohti
vihreällä ruohikolla valkeana kuin maito.
Muuan pikkupojista juoksi Levinin luo.
-- Setä hoi, eilen täällä oli sorsia! huusi poika ja lähti seuraamaan
häntä.
Levinistä oli kaksinverroin hauskaa, kun hän tämän hänelle
hyväksyntänsä ilmaisseen pojan nähden sai samalta paikalta ammutuksi
vielä kolme taivaanvuohta.