XI

Kun Levin ja Stepan Arkadjevitsh tulivat talonpoikaistupaan, jossa

Levinin oli tapana majailla metsästysretkillään, siellä kaikui jo

Veslovskin tarttuvan iloinen nauru. Hän istui keskellä tupaa ja

piteli molemmin käsin kiinni penkistä, sillä sotamies, emännän veli,

koetti vetää häneltä jalasta liejuisia saappaita kiskoen samalla koko

miestä.

-- Minä tulin juuri. Ils sont été charmants[24]. Ajatelkaas,

syöttivät ja juottivat minut ihan kylläiseksi! Ette usko millaista

leipää! Delicieux[25]! Ja viina -- en ole koskaan juonut sellaista!

Eivätkä millään ehdolla tahtoneet ottaa rahaa. Sanoivat vain: "Älähän

huoli."

-- Mitäs siinä rahaa! Vieraanahan ne teitä kestitsivät. Eiväthän ne

mitään viinakauppiaita ole! sanoi sotamies saatuaan viimeinkin märän

saappaan mustuneine sukkineen pois jalasta.

Metsämiesten saappaista ja liejuisista, toisiaan nuoleskelevista

koirista johtuen tupa oli kovin likainen sekä täynnä suon ja ruudin

hajua eikä veitsiä tai haarukoitakaan ollut, mutta silti metsämiehet

joivat teensä ja söivät illallisensa sellaisella ruokahalulla, jonka

saa vain metsästysretkillä. Peseytyneinä ja puhtaina he sitten

menivät siistittyyn heinälatoon, johon kuskit olivat valmistaneet

herroille vuoteen.

Vaikka olikin jo pimeä, ei ketään metsästäjistä nukuttanut. Juteltiin

ensin tämänpäiväisestä metsästyksestä, koirista ja edellisistä

retkistä, kunnes keskustelu osui aiheeseen, joka kiinnosti kaikkia.

Kun Vasenka oli moneen kertaan ihastellut sitä, kuinka hauska oli

nukkua tällaisessa heinäntuoksun täyttämässä yömajassa, jossa koirat

saivat maata isäntänsä jalkojen juuressa, ja kuinka hyviä talonpojat

olivat olleet, kun olivat kestinneet häntä viinalla, kertoi Oblonski,

kuinka hauskaa hänellä oli ollut viimekesäisellä metsästysretkellään

Maltusin luona. Maltus oli tunnettu rautatiepohatta. Stepan

Arkadjevitsh kertoi, millaisia soita Maltus oli ostanut Tverin

läänissä ja kuinka niitä oli vartioitu ja millaisilla vaunuilla

metsästäjiä oli saatettu suolle ja millainen aamiaisteltta oli

pystytetty suon ääreen.

-- Minä en ymmärrä, sanoi Levin nousten istumaan heinävuoteessaan,

-- kuinka sinä voit sietää noita ihmisiä. Minä käsitän, että

aamiainen parhaan punaviinin kera maistuu hyvälle, mutta eikö sinua

todellakaan inhota sellainen ylellisyys? Kaikki nuo rahapomot, kuten

käyttöoikeuksien ostajat, kokoavat rahansa sellaisilla keinoilla,

että ansaitsevat sillä ihmisten halveksunnan, mutta vähät he siitä,

kun he sitten samaisilla epärehellisesti tienaamillaan rahoilla

voivat ostaa itsensä vapaaksi halveksunnasta.

-- Aivan niin! lausui Vasenka Veslovski. -- Aivan niin! Tietysti

Oblonski tekee sen vain bonhomie'sta[26], mutta toiset sanovat, että

Oblonski käy...

-- Eikö mitä, Levin kuuli, että Oblonski hymyili puhuessaan, -- minä

en pidä häntä kunniattomampana kuin ketä hyvänsä rikasta kauppiasta

tai aatelismiestä. Molemmat ovat samalla tavoin koonneet varansa sekä

työllään että viisaudellaan.

-- Niin, mutta millaisella työllä! Mitä työtä se on! Hankkii

rautatienrakentamislupia ja myy toisille!

-- Työtäpä tietenkin. Työtä siinä merkityksessä, että jollei olisi

häntä tai muita hänenlaisiaan, niin ei olisi rautateitäkään.

-- Ainakaan se ei ole samanlaista työtä kuin talonpojan tai

tiedemiehen työ.

-- Kenties ei; mutta työtä siinä merkityksessä, että hänen

toimintansa antaa tulokseksi rautateitä. Mutta sinun mielestäsihän

rautatiet ovat hyödyttömiä.

-- Se on toinen kysymys; minä olen valmis myöntämään niiden

hyödyllisyyden. Mutta kaikki ansio, joka on saavutettu ilman

vastaavaa työmäärää, on epärehellistä.

-- Kuka määrittelee vastaavuuden?

-- Ansaitseminen epärehellisin keinoin, viekkaudella, sanoi Levin

tuntien mahdottomaksi selvästi määritellä rehellisen ja epärehellisen

välistä rajaa, -- esimerkiksi pankkikonttorien hankinta, jatkoi hän.

-- On väärin hankkia itselleen suunnattomia rikkauksia ilman työtä,

niin kuin ennen, kun vuokrattiin oikeuksia valtiolta; nyt on vain

muoto toinen, mutta asia sama. Le roi est mort, vive le roi[27]!

Tuskin oli päästy siitä, kun tulivat rautatiet ja pankit, samaa

keinottelua ilman työntekoa.

-- Tuo voi kyllä olla sekä oikein että nerokkaasti sanottu... Ole

hiljaa, Krak! huusi Stepan Arkadjevitsh koiralleen, joka kihnutti

itseään tassullaan ja penkoi heinää; nähtävästi hän oli varma

asiastaan ja puhui sen vuoksi hitaasti ja levollisesti. -- Mutta

sinä et määritellyt rehellisen ja epärehellisen työn rajaa. Onko

se epärehellistä, että minä saan palkkaa enemmän kuin virastoni

asiainhoitaja, joka kuitenkin tuntee asiat paremmin kuin minä.

-- En tiedä.

-- Ja kuulehan vielä; se, että sinä saat maataloustöistäsi

viitisen tuhatta puhdasta tuloa, ja tämä talonpoika, jonka luona

nyt majailemme, tekipä hän miten paljon hyvänsä, ei saa työstään

viittäkymmentä ruplaa enempää, on yhtä epärehellistä kuin sekin, että

minä saan enemmän kuin asiainhoitajani ja että Maltus saa enemmän

kuin joku ratamestari. Päinvastoin, minun mielestäni yhteiskunnassa

esiintyy aivan perusteetonta vihamielisyyttä noita ihmisiä kohtaan,

ja minä luulen sen johtuvan kateudesta...

-- Ei, se ei ole totta, sanoi Veslovski, -- mitään kateutta siinä ei

voi olla; sellaisissa asioissa on vain jotain likaista.

-- Ei, odotahan, jatkoi Levin. -- Sinä sanoit sen olevan väärin, että

minä saan viisituhatta ja talonpoika saa viisikymmentä ruplaa; se on

totta. Se on väärin, minä tunnen sen, mutta...

-- Onpa tosiaankin. Miksi me syömme, juomme ja huvittelemme emmekä

tee mitään, ja talonpoika saa olla alituisessa työssä? sanoi Vasenka

Veslovski, joka nähtävästi ensimmäisen kerran elämässään tuli

ajatelleeksi asiaa ja oli sen vuoksi täysin vilpitön.

-- Niin, sinä tunnet, mutta et sentään anna talonpojille maatilaasi,

sanoi Stepan Arkadjevitsh ikään kuin tahallaan satuttaen Leviniä

arkaan kohtaan.

Viime aikoina oli langosten välille tullut jotain salattua kahnausta;

oli kuin he olisivat sukulaisiksi tultuaan ruvenneet kilpailemaan

siitä, kumpi osasi järjestää elämänsä paremmin, ja nyt tuo ilmeni

vihamielisyys siinä henkilökohtaisuuksiin menevässä sävyssä, jonka

keskustelu vähitellen sai.

-- En anna, kun ei kukaan minulta sitä vaadi, ja jos tahtoisinkin

antaa, niin en saisi sitä tehdä, vastasi Levin, -- ja kenelle minä

sen sitten antaisin?

-- Anna tälle talonpojalle; hän kyllä ottaa.

-- No miten minä sen annan? Menen ja teen hänen kanssaan

kauppakirjan, niinkö?

-- Samantekevää miten. Jos sinä olet vakuuttunut siitä, ettei sinulla

ole oikeutta...

-- En ole ensinkään vakuuttunut siitä. Tunnen päinvastoin,

ettei minulla ole oikeutta antaa sitä pois, sillä minulla on

velvollisuuksia sekä maata että perhettäni kohtaan.

-- Ei, mutta kuulehan; jos sinä pidät tuota epätasaisuutta vääränä,

niin miksi et sitten toimi niin?

-- Minähän toimin niin, joskin negatiivisesti; se on: minä koetan

olla suurentamatta sitä erotusta, joka on olemassa minun ja hänen

asemansa välillä.

-- Suo anteeksi, mutta tuo on pelkkä paradoksi!

-- Hiukan sofistinen selitys, vahvisti Veslovski. -- Kas, isäntä! hän

sanoi talonpojalle, joka avasi ladon oven sitä narisuttaen. -- Kuinka

et ole vielä nukkumassa?

-- Ei ole unesta tietoakaan! Minä luulin herrojen olevan jo

sikiunessa, mutta täältä kuuluikin puhetta. Minun pitäisi ottaa

sieltä koukku. Ei suinkaan tuo koira pure? lisäsi hän astellen

varovasti paljasjaloin latoon.

-- Missä sinä itse nukut?

-- Tästä lähdetään juuri hevosia paimentamaan.

-- Oi, millainen yö! sanoi Veslovski katsellen suuresta oviaukosta

iltaruskon heikossa valossa häämöttävää tuvan nurkkaa ja pihamaata

työrattaineen. -- Kuunnelkaas! Naisääni laulaa, eikä ollenkaan

hullummin! Ketkä siellä laulavat?

-- Ne ovat tuon naapurikartanon piikatyttöjä.

-- Mennäänpäs pitämään hauskaa! Eihän tässä nukuta kuitenkaan.

Oblonski, eikö lähdettäisi!

-- Jospa voisi sekä maata että mennä sinne, vastasi Oblonski

ojennellen käsivarsiaan. -- Hyvä tässä on maatakin.

-- No, minä menen sitten yksin, sanoi Veslovski nousten ketterästi

ja vetäen kengät jalkaansa. -- Näkemiin sitten, hyvät herrat. Jos

siellä on hauskaa, niin tulen hakemaan teitäkin. Te kestitsitte minua

lintupaistilla, ja minä pidän sen muistissa.

-- Eikö ole miellyttävä poika? sanoi Oblonski, kun Veslovski oli

mennyt ja isäntä oli sulkenut oven hänen jälkeensä.

-- On kyllä, vastasi Levin miettien yhä äskeisen keskustelun aihetta.

Hän luuli lausuneensa ajatuksensa ja tunteensa niin selvästi kuin

taisi, ja silti hänen toverinsa, kaksi viisasta ja rehellistä

ihmistä, olivat sanoneet hänen puolustautuvan sofismeilla. Se

kummastutti häntä.

-- Niin se on, veliseni. Täytyy joko myöntää, että nykyinen

yhteiskuntajärjestys on oikea ja puolustaa oikeuksiaan, tai tunnustaa

nauttivansa vääriä etuoikeuksia, niin kuin minä teen, ja nauttia

niistä ilomielin.

-- Ei, jos sinä pitäisit niitä väärinä, niin et sinä voisi nauttia

niitä ilolla; minä en ainakaan voisi. Minun täytyy ennen kaikkea

tuntea, etten tee pahaa.

-- Mitähän, jos kumminkin lähtisimme? sanoi Stepan Arkadjevitsh

nähtävästi väsyneenä ajattelun vaatimista ponnistuksista. -- Emmehän

me kumminkaan nuku. Lähdetään vain!

Levin ei vastannut. Hänen keskustelussa sanomansa lause, että hän

toimii vain käänteisellä tavalla oikeudenmukaisesti, pani hänet

ajattelemaan. "Eikö sitten voi olla oikeudenmukainen muuten kuin

negatiivisesti?" kyseli hän itseltään.

-- Ei, minä en tule, sanoi Levin.

-- Periaatteestako taaskin? sanoi Stepan Arkadjevitsh etsien pimeässä

lakkiaan.

-- Ei periaatteesta, mutta mitä minä siellä tekisin?

-- Sinä menet tuota tietä turmioon, kuuletko, sanoi Stepan

Arkadjevitsh löydettyään lakkinsa ja nousi pystyyn.

-- Miten niin?

-- Kyllä minä olen huomannut, millaiseen asemaan olet saattanut

itsesi vaimoosi nähden. Teille kysymys siitä, lähdetkö sinä vai

etkö lähde pariksi päivää metsälle, on maailman tärkeimpiä asioita.

Se on kyllä hyvin idyllistä, mutta koko elämän sisällöksi siitä

ei ole. Miehen tulee olla riippumaton, hänellä on omat miehiset

harrastuksensa. Miehen pitää olla miehekäs, sanoi Oblonski avaten

ovea.

-- Ja mennä liehittelemään kartanon piikatyttöjä, niinkö? kysyi Levin.

-- Miksei, jos huvittaa. Ça ne tire pas à consequence[28]. Vaimoani

se ei vahingoita vähääkään, ja minulle se tuottaa huvia. Pääasia on,

että pitää kodin pyhänä eikä päästä sinne mitään häiritsevää. Mutta

käsiään ei pidä sitoa.

-- Kenties, sanoi Levin kuivasti ja kääntyi kyljelleen. -- Huomenna

täytyy lähteä varhain; minä nousen aamun sarastaessa ja lähden ketään

herättämättä.

-- Messieurs, venez vite[29]! kuului ulkoa hakemaan tulleen

Veslovskin ääni. -- Minä olen tehnyt löydön. Charmante[30],

täydelleen Gretchen, me teimme jo tuttavuutta! Tosiaan, hiton sievä!

kertoi hän niin hyväksyvän näköisenä, kuin tuo "Gretchen" olisi

luotu niin kauniiksi juuri häntä varten, ja hän olisi nyt ilmaissut

tyytyväisyytensä siihen, joka oli valmistanut hänelle moisen lahjan.

Levin oli nukkuvinaan. Oblonski lähti ladosta tohvelit jalassa ja

sikari suussa, ja pian miesten äänet häipyivät kuulumattomiin.

Levin ei pitkään aikaan saanut unta. Hän kuuli, miten hänen hevosensa

pureksivat heinää ja miten isäntä lähti vanhimman poikansa kanssa

hevosia paimentamaan; sitten hän kuuli, miten sotamies-eno paneutui

isännän nuoremman pojan kanssa levolle ladon toiseen päähän ja miten

poika hennolla äänellä puhui enolleen koirista, jotka näyttivät

pojasta suurilta ja pelottavilta; hän kuuli, miten poika kyseli,

mitä eläimiä nuo koirat pyysivät, ja miten sotamies unisella ja

käheällä äänellä selitti, että huomenna metsästäjät menevät suolle

ja ampuvat pyssyillä, ja päästäkseen eroon pojan kysymyksistä sanoi

sitten äkkiä: "Nuku, Vasjka, nuku, tai ei hyvä peri". Hän alkoi pian

kuorsata, ja kaikki vaikeni; kuului vain hevosten pureksinta ja

taivaanvuohen mäkätys. "Käänteisestikö vain?" toisti hän itsekseen.

"Niin, minkäs minä sille voin." Ja hän alkoi ajatella huomista päivää.

"Huomenna lähden varhain aamulla ja koetan olla hermoilematta.

Taivaanvuohia on täällä paljon. Ja on heinäkurppiakin. Palattuani

saan Kittyltä kirjelapun. Niin, kenties Stiva on hiukan oikeassakin.

Minä en ole miehekäs vaimoni suhteen, olen kovin hellämielinen...

Mutta minkäs sille voi! Käänteisesti taaskin!"

Unenhorteessa hän kuuli naurua ja iloista puhetta. Hän avasi hetkeksi

silmänsä: oli kuutamo ja Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh seisoivat

keskenään jutellen avonaisella ovella, kuun kirkkaassa valossa.

Stepan Arkadjevitsh puhui jotain tytön tuoreudesta verraten häntä

vastakuorittuun tuoreeseen pähkinään; ja Veslovski toisteli jotain,

luultavasti jonkun talonpojan hänelle sanomaa lausetta: "Koeta vain

kiireesti hommata oma!" ja nauroi tarttuvaa naurua. Levin sanoi

unisesti:

-- Hyvät herrat, huomenna sarastaessa! ja nukkui.