Metsämiehen vanha huomio, että jos saa ammutuksi ensimmäisen eläimen
tai ensimmäisen linnun, tulee hyvä metsäonni, piti paikkansa nytkin.
Väsyneenä, nälkäisenä ja onnellisena, lähes kolmekymmentä
virstaa kuljettuaan, Levin palasi kymmenettä käydessä takaisin
majapaikkaansa, selässään yhdeksäntoista kahlaajaa ja vyöllään sorsa,
joka ei enää mahtunut metsästyslaukkuun. Hänen toverinsa olivat
jo aikoja sitten heränneet, ehtineet tulla nälkäisiksi ja syödä
aamiaisensa.
-- Odottakaas, minä tiedän, että niitä on yhdeksäntoista, sanoi Levin
laskien uudelleen heinäkurppansa ja taivaanvuohensa, jotka sivulle
vääntyneine paineen ja hyytyneine veritahroineen, käpristyneinä ja
kokoon kutistuneina, eivät enää olleet yhtä tärkeän näköisiä kuin
lentäessään.
Levin oli laskenut oikein ja hän huomasi ilokseen, että Stepan
Arkadjevitsh kadehti häntä. Vielä hauskempaa hänestä oli saada Kittyn
kirjelappu, jonka lähetti oli tuonut hänen poissa ollessaan.
"Olen terve ja iloinen. Minun puolestani saat olla aivan rauhallinen.
Minulla on näet nyt uusi henkivartija, Marja Vlasjevna (kätilö,
Levinin perhe-elämässä uusi, tärkeä henkilö). Hän tuli minua
katsomaan. Hän sanoo minun olevan täysin terve, ja me olemme
pyytäneet häntä olemaan täällä, kunnes sinä tulet kotiin. Kaikki
ovat iloisia ja terveitä, äläkä sinä yhtään hätäile, vaan jää vielä
päiväksi, jos metsäonni on hyvä."
Hyvän metsäonnen ja Kittyn kirjeen Levinissä herättämä ilo oli niin
suuri, että hän otti kevyesti ne pienet ikävyydet, joita myöhemmin
sattui. Yksi ikävä seikka oli se, että punaruskea aisahevonen,
joka oli eilen joutunut rehkimään liikaa, ei syönyt ja näytti
alakuloiselta. Kuski sanoi sen saaneen revähtymän.
-- Eilen ajettiin pilalle, Konstantin Dmitritsh, vakuutti hän. --
Mitäs kun kymmenen virstaa niin hurjasti, sellaista tietä!
Toinen ikävyys, joka alkuun pilasi hänen hyvän tuulensa, mutta
jolle hän myöhemmin aika lailla nauroi, oli se, että eväistä, jota
Kitty oli pannut mukaan niin runsaasti, ettei niiden olisi luullut
loppuvan viikkokauteen, ei ollut enää mitään jäljellä. Palatessaan
metsästä väsyneenä ja nälkäisenä Levin oli niin kiihkeästi haaveillut
piirakoista, että hän -- samoin kuin Laska vainusi riistan --
tunsi tupaan astuessaan selvästi piirakan hajun ja maun ja käski
Filippin heti antaa niitä. Mutta ei yhtään piirakkaa eikä edes
lintupaistiakaan ollut enää jäljellä.
-- Kyllä tuolla miehellä on ruokahalu! nauroi Stepan Arkadjevitsh
osoittaen Vasenka Veslovskia. -- En voi omaanikaan moittia, mutta
tuolla se on aivan ihmeellinen...
-- No, minkäpä sille voi! sanoi Levin katsoen synkästi Veslovskiin.
-- Filipp, anna minulle naudanpaistia.
-- Söivät koko jalan ja luun antoivat koirille, vastasi Filipp.
Levinin mieli tuli niin apeaksi, ettei hän voinut olla sanomatta: --
Olisitte nyt jättäneet jotain minullekin! ja hänen teki mieli itkeä.
-- Puhdista sitten linnut hän sanoi Filippille vapisevalla äänellä
koettaen olla katsomatta Veslovskiin, -- ja pane nokkosia päälle. Ja
pyydä minulle maitoa, että saan edes jotain suuhuni.
Kun hän oli saanut maitoa, häntä alkoi hävettää äskeinen harminsa
vierasta ihmistä kohtaan, ja hän saattoi vilpittömästi nauraa nälän
synnyttämälle kiukulleen.
Vielä iltapäivälläkin käytiin metsässä. Nyt sai Veslovskikin muutaman
linnun, ja yöllä palattiin kotiin.
Paluumatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin. Välillä Veslovski
lauloi, välillä taas muisteli ilomielin talonpoikien viinakestejä ja
heidän sanojaan; välillä hän taas nauroi öiselle lemmenseikkailulleen
ja talonpojalle, joka oli kysynyt häneltä, oliko hän naimisissa, ja
joka -- saatuaan tietää, ettei hän ollut -- oli sanonut hänelle:
"Älä sinä himoitse toisten akkoja, koeta vain kiireesti hommata oma
eukko." Nuo sanat huvittivat Veslovskia erityisesti.
-- Minä olen ylipäätään kauhean tyytyväinen matkaamme. Entä te, Levin?
-- Minä myös, sanoi Levin vilpittömästi; hänen oli hyvä olla, kun oli
päässyt Vasenka Veslovskia kohtaan tuntemastaan vihamielisyydestä ja
saattoi olla tämän kanssa oikein ystävällisissä väleissä.