IX

-- No selitäpäs nyt tarkkaan meidän matkasuunnitelmamme, sanoi Stepan

Arkadjevitsh.

-- Olen suunnitellut näin: ensin ajamme Gvozdevoon. Sen tällä puolen

olevalla suoniityllä pitäisi olla heinäkurppia ja tuolla puolen on

suuria soita, joilla asustaa taivaanvuohia ja väliin heinäkurppiakin.

Nyt on liian kuuma, mutta ehtii kyllä viiletä siksi kun joudumme

suoniitylle... sinne on noin kaksikymmentä virstaa. Yövymme siellä

ja aamulla sitten menemme isoille suomaille.

-- Eikö matkan varrella sitten ole yhtään mitään?? -- On; mutta se

vain viivyttäisi ja veisi voimia, kun on niin kuuma. On pari oikein

viehättävää paikkaa, mutta niissä tuskin on mitään.

Levinin olisi kyllä itsensä tehnyt mieli poiketa noihin paikkoihin,

mutta ne olivat niin lähellä kotia, että hän saattoi käydä niissä

milloin hyvänsä, ja sitä paitsi ne olivat liian pieniä kolmen

metsämiehen liikkuma-alaksi. Niinpä hän viekasteli hiukan sanoessaan

epäilevänsä, oliko niissä mitään. Kun tultiin pienen soisen aukeaman

kohdalle, Levin tahtoi ajaa ohitse, mutta Stepan Arkadjevitshin

tottunut metsästäjänsilmä erotti heti tielle näkyvän rämeen.

-- Emmekö poikkea tuonne? hän sanoi osoittaen soista paikkaa.

-- Lähdetään toki. Mainio paikka! innostui Veslovski, eikä Levin

voinut olla suostumatta.

Tuskin he olivat ehtineet pysähtyä, kun koirat jo kilvan hyökkäsivät

suolle.

-- Krak! Laska!

Koirat kääntyivät takaisin.

-- Tulee ahdasta kolmelle. Minä odotan täällä, sanoi Levin toivoen,

etteivät he löytäisi mitään muuta kuin hyyppiä, jotka koiria pakoon

pyrähdettyään nyt lentelivät vaappuen ja valittaen suon yllä.

-- Ei, tulkaa, Levin; mennään yhdessä! pyysi Veslovski.

-- Tulee liian ahdasta. Laska, tule takaisin! Laska! Ette kai te

tarvitse toista koiraa.

Levin jäi rattaiden luo ja katseli kateellisena

metsästäjätovereitaan. Metsästäjät kiersivät koko rämeikön. Suolta ei

löytynyt mitään lukuunottamatta suokanaa ja hyyppiä, joista Vasenka

ampui yhden.

-- Siinäs näette, etten minä suota säästellyt, Levin sanoi, -- aika

vain menee hukkaan.

-- Hauskaa se vain oli. Näittekö te? puheli Vasenka Veslovski

kiiveten kömpelösti rattaille pyssy ja hyyppä käsissään. --

Miten mainiosti osuin tähän! Eikö totta? Joko me kohta tulemme

määräpaikkaan?

Yhtäkkiä hevoset kavahtivat pystyyn, Levin löi päänsä jonkun

pyssynpiippua vasten ja kuului pamaus. Oikeastaan pamaus tuli ensin,

mutta Levin luuli sen kuuluneen jälkikäteen. Kyse oli siitä, että

Vasenka Veslovski oli hanoja alas laskiessaan pitänyt kiinni toisesta

hanasta ja painanut toisen hanan liipaisinta. Lataus oli osunut

maahan vahingoittamatta ketään. Stepan Arkadjevitsh pudisti päätään

ja naurahti nuhtelevasti Veslovskille. Mutta Levin ei voinut torua

Veslovskia. Ensinnäkin Levinin nuhteisiin olisi näyttänyt olevan

syynä se, että hän oli ollut vaarassa ja saanut kuhmun otsaansa;

ja toiseksi Veslovski oli ensin niin lapsellisen pahoillaan ja

nauroi sitten niin iloisesti ja sydämensä pohjasta heidän yhteiselle

säikähdykselleen, että toistenkin täytyi yhtyä nauruun.

Kun he tulivat toiseen, melko laajaan suopaikkaan, jonka

katsastaminen olisi vaatinut paljon aikaan, Levin kehotti

kumppaneitaan pysymään rattailla. Mutta Veslovski pyysi niin

hartaasti, että Levinin täytyi seisauttaa hevoset ja päästää

metsämiehet suolle. Vieraanvaraisena isäntänä hän jäi taas itse

odottamaan rattaiden viereen.

Krak juoksi kohta mättäiden luo ja heti koiran jäljessä kiiruhti

Vasenka Veslovski. Stepan Arkadjevitsh ei ehtinyt vielä lähellekään,

kun heinäkurppa pyrähti lentoon. Veslovski ampui ohi, ja heinäkurppa

laskeutui niittämättömälle suoniitylle. Stepan Arkadjevitsh jätti

sen Veslovskin hoteisiin. Krak löysi sen uudelleen ja seisahtui;

Veslovski ampui linnun ja palasi vaunujen luo.

-- Menkää te nyt. Minä jään hevosten luo, hän sanoi.

Leviniä alkoi vaivata metsämiehen kateus. Hän antoi ohjakset

Veslovskille ja lähti suolle.

Laska, joka oli jo kauan surkeasti vinkunut ja valittanut kärsimäänsä

vääryyttä, kiiti suoraa päätä kohti varmalta tuntuvaa saalispaikkaa,

tuttua mättäikköä, johon Krak ei vielä ollut poikennut.

-- Mikset sinä pysäytä sitä? huusi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ei se säikytä, vastasi Levin iloiten koirastaan ja kiiruhti sen

jäljestä.

Laskan etsintä kävi sitä vakavammaksi ja varovaisemmaksikin, mitä

lähemmäs tuttuja mättäitä se tuli. Pieni suolintu veti vain hetkeksi

huomion puoleensa. Koira teki kierroksen mättäiden ympäri ja alkoi

tehdä toista, kun se yhtäkkiä vavahti ja jähmettyi paikoilleen.

-- Joudu, joudu, Stiva! huudahti Levin tuntien sydämensä tykyttävän

yhä kiivaammin. Hän huomasi kuulonsa teroittuneen, aivan kuin jokin

salpa olisi väistynyt sen tieltä, niin että häntä hämmästyttivät

kaikki äänet. Ne olivat kirkkaita, mutta vailla kantomatkan luomaa

perspektiiviä ja järjestystä. Hän kuuli Stepan Arkadjevitshin

askeleet ja luuli kuulevansa hevosten kaukaista töminää, hän kuuli

murtuvan mättäänsyrjän hauraan raksahduksen ja luuli kuulevansa

heinäkurpan lentävän; myös läheltä takaapäin hän kuuli jotain

loiskahtelua, jonka laadusta hän ei päässyt selville.

Varovasti astellen hän lähestyi koiraansa.

-- Ota kiinni!

Taivaanvuohi pyrähti lentoon koiran edestä. Levin käänsi pyssynsä

lintua kohti, mutta hänen tähdätessään äskeinen loiskahtelu kuului

entistä lähempää ja kovemmin ja siihen yhtyi Veslovskin ääni, joka

huusi jotain oudon äänekkäästi. Levin näki, ettei enää tähdännyt

lintuun vaan sen taakse, mutta laukaisi kuitenkin.

Huomattuaan ampuneensa ohi Levin vilkaisi taakseen ja näki hevosten

rattaineen seisovan suossa.

Veslovski oli halunnut katsella toisten ampumista, ajanut suolle ja

juuttunut siihen hevosineen ja rattaineen.

-- Piru tuota lennättää! mutisi Levin itsekseen mennen takaisin

juuttuneiden rattaitten luo. -- Miksi ette pysynyt tiellä? hän sanoi

Veslovskille kuivasti, huusi sitten perässä tulleen kuskin avukseen

ja ryhtyi riisumaan hevosia.

Leviniä harmitti, että hänen ampumistaan oli häiritty ja että hänen

hevosensa oli upotettu suohon, mutta vielä enemmän häntä harmitti

se, etteivät Stepan Arkadjevitsh ja Veslovski kyenneet vähääkään

auttamaan häntä ja kuskia edes hevosten riisumisessa valjaista,

sillä kummallakaan noista herroista ei ollut mitään käsitystä

hevosten valjastamisesta. Levin puuhaili äänettömänä renkinsä kanssa

saadakseen hevoset pois suosta eikä vastannut sanaakaan Vasenkan

vakuutuksiin, että siinä oli ollut aivan kuivaa. Mutta myöhemmin,

työstä lämmettyään ja havaittuaan, miten Veslovski kiskoi rattaita

niin hartaasti ja innokkaasti, että lokasuoja irtosi, Levin alkoi

soimata itseään siitä, että hän eilisen tunteensa johdosta oli ollut

liian kylmäkiskoinen Veslovskia kohtaan, ja koetti erityisellä

ystävällisyydellä korvata äskeisen jäykkyytensä. Kun rattaat oli

vedetty tielle ja kaikki saatu taas kuntoon, Levin käski ottaa esiin

aamiaiseväät.

-- Bon appétit -- bonne conscience! Ce poulet va tomber jusqu'au

fond de mes bottes,[21] jälleen iloinen Vasenka lausui ranskalaisen

sutkauksen lopetellen toista kananpoikaansa. -- No, nyt ovat meidän

vastoinkäymisemme lopussa, tästä lähin kaikki sujuu hyvin. Mutta

minun pitää nyt syyni sovitukseksi istua kuskipukille. Eikö niin?

Mitä? Ei, ei, minä olen oikea Automedon, saattepa nähdä miten minä

ajan! hän vastasi eikä antanut ohjaksia, kun Levin pyysi häntä

päästämään kuskin paikalleen. -- Ei, minun täytyy sovittaa syntini ja

minun on tässä mainio istua. -- Ja hän lähti ajamaan.

Levin pelkäsi hiukan, että Veslovski uuvuttaisi hevoset, etenkin

vasemmalla olevan Ruskon, jota hän ei osannut ohjata, mutta mukautui

pian väkisinkin hänen iloiseen mielialaansa, kuulteli hänen koko

matkan ajan kuskinpukilta laulelemiaan lauluja, kertoilemiaan

tarinoita sekä lystikästä esitystä siitä, miten ohjattiin

englanniksi, four in hand. Mitä parhaimmalla tuulella he saapuivat

pian Gvozdevon suolle.

X

Vasenka oli ajanut niin nopeasti, että he tulivat suolle liian

varhain, niin että oli vielä kuuma.

Oltiin siis vihdoinkin oikealla metsästyssuolla, ja sitä

katsellessaan Levin ei voinut olla ajattelematta, miten pääsisi

Vasenkasta ja saisi kulkea yksin. Stepan Arkadjevitsh toivoi

nähtävästi samaa, ja Levin huomasi hänen kasvoillaan huolestuneen

ilmeen, joka näkyy aina oikean metsämiehen kasvoilla ennen

metsästyksen alkua, samalla kuin hänen silmistään kuvastui hänelle

ominainen, hyväntahtoinen oveluus.

-- Kuinkas me lähdemme? Mainio suo, näkyy haukkojakin, sanoi Stepan

Arkadjevitsh osoittaen kahta luhdan yllä leijailevaa isoa lintua. --

Missä on haukkoja, siellä on varmaan riistaakin.

-- No niin, hyvät herrat, sanoi Levin hieman synkeän näköisenä vetäen

saappaittensa varret suoriksi ja tarkastaen pyssynsä nallit, --

näettehän tuon luhdan tuolla? Levin osoitti joesta oikealle leviävän

suuren, puoleksi niitetyn soisen lakeuden ympäröimää tummanvihreää

saareketta.

-- Suo alkaa tästä aivan meidän edestämme, missä on vihreämpää,

näettehän. Tästä se jatkuu tuonne oikealle, missä kuljeksii hevosia

-- siellä mättäikössä on tavallisesti heinäkurppia --, tuon luhdan

ympäriltä aina tuohon lepikkoon ja myllyyn saakka. Tuolla, missä

on tuo joen lahti, On paras paikka. Siellä minä ammuin kerran

seitsemäntoista taivaanvuohta. Lähdemme tästä koirinemme eri

haaroille ja palaamme sitten myllyn luona yhteen.

-- No, kuka menee oikealle ja kuka vasemmalle? kysyi Stepan

Arkadjevitsh. -- Oikealla on avarampaa, menkää te kahden sitä puolta,

minä menen vasenta, hän sanoi mahdollisimman huolettomasti.

-- Hyvä! Me näytämme kuka saa enemmän. No, lähdetään, lähdetään pian!

kiiruhti Vasenka.

Levinin ei käynyt sanominen vastaan, ja he lähtivät.

Heti kun he olivat tulleet suolle, alkoivat koirat yhdessä etsiä

pyrkien kumpikin ruosteikkoa kohti. Levin tunsi Laskan varovaisen

ja epämääräisen etsimistavan, hän tunsi myös paikan ja odotti

taivaanvuohiparvea.

-- Veslovski, kulkekaa rinnallani! hän sanoi hillityllä äänellä

loiskutellen perässä tulevalle toverilleen, jonka pyssynpiipun suunta

tuli tuon tuostakin Levinin mieleen matkalla sattuneen odottamattoman

laukauksen jälkeen.

-- Ei, minä en tahdo häiritä teitä, älkää ajatelko minua.

Mutta Levin ei voinut olla ajattelematta häntä ja muistamatta Kittyn

sanoja: "Katsokaa ettette vain ammu toisianne." Koirat juoksivat

jo erillään, kumpikin omaa uraansa; Levin oli niin jännittynyt,

että hän luuli ruosteliejuun uponneen kengänkantansa mäiskähdystä

taivaanvuohen ääneksi ja puristi pyssynsä perää.

Pau! Pau! pamahti hänen korvansa juuresta. Vasenka oli ampunut

sorsaparveen, joka liiteli suon yllä hyvän matkan päässä

metsästäjistä. Levin ehti tuskin katsahtaa taakseen, kun kymmenkunta

taivaanvuohta nousi määkyen lentoon.

Stepan Arkadjevitsh ampui yhden juuri sinä hetkenä, jolloin se alkoi

ruveta mutkittelemaan, ja taivaanvuohi putosi myttynä rämeikköön.

Oblonski suuntasi hätäilemättä pyssynpiippunsa toista, alempana

lentävää kohti, ja laukauksen pamahtaessa putosi sekin niitetylle

luhdalle ja näkyi, kuinka se hyppeli siinä ja räpytteli toista,

ehyeksi jäänyttä valkeapohjaista siipeään.

Leviniä ei onnistanut yhtä hyvin; hän ampui ensin liian läheltä eikä

osunut, tähtäsi sitten uudelleen taivaanvuohen kohotessa ylemmäksi,

mutta samaan aikaan pyrähti toinen lentoon aivan hänen jalkojensa

juuresta häiriten hänen tarkkaavaisuuttaan, ja hän ampui toistamiseen

ohi.

Lataamisen aikana nousi lentoon vielä yksi taivaanvuohi, ja

Veslovski, joka oli ehtinyt ladata ennen muita, tyhjensi kaksi

haulipanosta sitä kohti. Stepan Arkadjevitsh korjasi lintunsa ja

katsahti Leviniin välähtelevin silmin.

-- No, nyt eroamme, sanoi Stepan Arkadjevitsh vihelsi koiralleen ja

lähti astelemaan omalle haaralleen pyssy valmiina, hiukan vasenta

jalkaansa ontuen. Levin ja Veslovski lähtivät toiselle haaralle.

Levinin metsäonnen laita oli aina niin, että jos hän alussa

epäonnistui, hän hermostui ja ampui koko päivän huonosti. Niin kävi

nytkin. Riistaa oli suolla paljon. Koiran ja metsämiesten jalkojen

alta lenteli tuon tuostakin taivaanvuohia, ja Levinillä olisi kyllä

ollut tilaisuus korjata harhalaukauksensa; mutta mitä enemmän hän

ampui, sitä enemmän hän häpäisi itseään Veslovskin nähden, joka ampua

paukutteli iloisena välittämättä matkan pituudesta, saamatta mitään

tapetuksi ja sitä vähääkään ujostelematta. Levin hätäili, ampui ennen

aikojaan, kiihottui yhä enemmän eikä lopulta enää itsekään luottanut

omaan tähtäykseensä. Laska näytti käsittävän sen. Se veltostui

etsinnässään ja katseli metsästäjiä neuvottoman ja nuhtelevan

näköisenä. Laukauksia kajahteli lakkaamatta. Ruudin savu leijaili

ympärillä, mutta tilavassa metsästyslaukussa oli vain kolme pientä

taivaanvuohta. Niistäkin oli yksi Veslovskin ampuma ja yksi yhteinen.

Sillä välin kuului suon toiselta puolen Stepan Arkadjevitshin pyssyn

pauke harvempana, mutta sitäkin merkitsevämpänä, kuten Levinistä

tuntui, ja melkein joka laukauksen jälkeen kuului usutus: "Krak.

Krak, mene hakemaan!"

Se kiihotti Leviniä vieläkin enemmän. Taivaanvuohia liiteli yhtenään

luhdan yllä. Joka puolelta kuului taukoamatonta määkinää maasta ja

raakkumista ilmasta; aikaisemmin lentoon pyrähtäneet taivaanvuohet

laskeutuivat maahan aivan metsästäjien eteen. Kahden haukan sijasta

niitä leijaili ja kirkui suon yllä nyt kymmenittäin.

Taivallettuaan suurimman osan suota Levin ja Veslovski tulivat

niittämättömälle alueelle, jossa risteili talonpoikien heinämaitten

rajaviivoja osaksi tallattuina, osaksi viikatteella aukaistuina

linjoina. Osa jaetuista kaistaleista oli jo niitetty.

Vaikka niittämättömältä alueelta oli varsin vähän toivoa löytää

yhtä paljon kuin niitetyltä, Levin oli luvannut edetä Stepan

Arkadjevitshia kohti sitä tietä ja kulki toverinsa kera yhä kauemmas

niitettyjä ja niittämättömiä kaistaleita pitkin.

-- Metsästäjät, hoi! huusi eräs valjaista päästettyjen rattaitten

luona istuvista talonpojista, -- tulkaa meidän kanssamme syömään ja

ryyppäämään.

Levin katsahti sivulleen.

-- Tule pois! huusi iloinen, punakasvoinen, parrakas mies hymyillen

niin, että valkeat hampaat näkyivät ja kohotti vihertävää tuoppia,

joka välkähteli auringossa.

-- Qu'est ce qu'ils disent[22]? kysyi Veslovski.

-- Pyytävät ryypyille. Ovat kai olleet heinämaan jaossa. Ei taitaisi

maistua hullummalle, sanoi Levin pieni viekkaus mielessä, toivoen

Veslovskin joutuvan kiusaukseen ja menevän miesten luo.

-- Miksi ne sitä meille tarjoavat?

-- Huvikseen vain. Menkääpä katsomaan. Teille se on uutta ja

huvittavaa.

-- Allons, c'est curieux[23].

-- Menkää, menkää, löydättehän te tien myllylle! huudahti Levin.

Sivulle katsahtaessaan hän näki ilokseen, kuinka Veslovski kompuroi

väsynein jaloin, selkä kyyryssä ja pyssy ojennetussa kädessä

vajottavaa suota pitkin talonpoikien luo.

-- Tule sinä kanssa! huusi talonpoika Levinille. -- Ka, tule pois!

Saat piirasta ryypyn päälle.

Levinin olisi kovasti tehnyt mieli viinaryyppyä ja leipäpalasta.

Hän oli uupunut ja sai horjahtelevat jalkansa vaivoin irtautumaan

suoliejusta, ja hän epäröi hetkisen. Mutta koira pysähtyi. Samassa

katosi koko väsymys ja hän astui keveästi hyllyvää suota pitkin

koiran luo. Hänen jalkansa alta pyrähti taivaanvuohi; hän ampui ja

osui lintuun, mutta koira seisoi yhä edelleen. "Ota kiinni!" Koiran

edestä nousi toinen. Levin ampui. Mutta päivä oli onneton; hän ei

osunut, ja kun hän sitten meni etsimään edellistä, hän ei löytänyt

sitäkään. Hän tallusteli koko luhdan ristiin rastiin, mutta Laska ei

uskonut hänen saaneen osuman, ja kun Levin usutti sitä hakemaan, se

teeskenteli hamuavansa, mutta ei hakenut.

Levinin metsäonni ei parantunut Vasenkan mentyäkään. Taivaanvuohia

oli paljon täälläkin, mutta Levin ampui koko ajan ohi.

Aurinko paistoi viistoin sätein mutta vielä kuumasti; hiestä

läpimärät vaatteet olivat tarttuneet ihoon kiinni; vasen saapas oli

täynnä vettä ja painoi ja litisi kävellessä; ruudinpölyn tahrimilta

kasvoilta valui hikipisaroita, suussa oli karvas maku, sieraimissa

ruudin ja ruosteen haju ja korvissa taivaanvuohien lakkaamaton

määkinä; pyssynpiippuihin ei voinut koskea, ne olivat niin kuumat;

sydän hakkasi nopeasti ja tiheään; kädet vapisivat jännityksestä, ja

väsyneet jalat kompuroivat mättäitä ja hetteitä pitkin; mutta hän

kulki ja ampui yhä. Lopulta, häpeällisen harhalaukauksen jälkeen, hän

heitti pyssynsä ja lakkinsa maahan.

"Ei, täytyy tulla järkiinsä!" hän sanoi itselleen. Otettuaan

pyssynsä ja hattunsa hän kutsui Laskan luokseen ja astui rämeiköstä

niitylle. Tultuaan kuivalle maalle hän istui mättäälle, riisui

saappaat jalastaan, kaatoi vedet niistä pois, meni suon laidalle,

joi ruosteelta maistuvaa vettä ja valeli sillä kasvonsa, kätensä

ja kuumentuneet pyssynpiiput. Virkistyttyään hän meni taas sitä

paikkaa kohti, johon taivaanvuohi oli laskeutunut, ja koetti olla

kiihottumatta.

Hän tahtoi pysyä tyynenä, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen

sormensa painoi liipaisinta jo ennen kuin hän oli saanut linnun

tähtäimeen. Ja hän ampui vielä huonommin kuin ennen.

Ennen kuin Stepan Arkadjevitsh tuli esiin, Levin näki hänen koiransa.

Maasta kiskaistun lepän juuren alta hypähti Krak löyhkäävän

suomudan yltäpäältä mustaksi tahraamana ja nuuski Laskan kuonoa

voitonriemuisen näköisenä. Krakin jäljestä ilmaantui leppien varjoon

myös Stepan Arkadjevitshin muhkea hahmo. Hän tuli lähemmäs punaisena

ja hikisenä, kaulus auki, ja ontui vieläkin kävellessään hiukan.

-- Mitäs kuuluu? Te paukutitte kovasti! hän sanoi iloisesti hymyillen.

-- Kuinkas sinua on onnistanut? kysyi Levin. Mutta kysymys oli

tarpeeton, sillä hän näki jo täyden metsästyslaukun.

-- Siinähän tuo on mennyt. Hänellä oli neljätoista kappaletta.

-- Mainio suo! Veslovski varmaan häiritsi sinua. Kahden on hankala

käyttää samaa koiraa, sanoi Stepan Arkadjevitsh vähätellen

riemuvoittoaan.