Seuraavana päivänä, naisten vielä nukkuessa, ilmestyivät pääoven
eteen avarat talonpoikaisrattaat ja työkärryt. Laska, joka oli jo
aamulla tajunnut, että tänään lähdettäisiin metsälle, oli kyllikseen
vinguttuaan ja hypittyään asettunut rattaille kuskin viereen ja
katseli jännittyneenä ovelle, josta metsästäjien piti tulla; se ei
näyttänyt hyväksyvän heidän viivyttelyään. Ensimmäisenä tuli Vasenka
Veslovski uusissa suurissa saappaissaan, joiden varret ulottuivat
paksujen reisien puoliväliin saakka, vihreässä, uuden, nahalta
haisevan patruunavyön kiristämässä nutussaan, nauhallinen lakki
päässään ja uuden uutukainen englantilainen kannikehihnaton pyssy
kädessään. Laska hyppäsi häntä vastaan, nuolaisi häntä tervehdykseksi
ja tiedusteli hypellen, joko toiset pian tulevat, mutta kun ei
saanut vastausta, se palasi entiseen vahtiasentoonsa ja odotti siinä
hievahtamatta, pää kallellaan ja toinen korva hörössä. Viimein aukeni
ovi jyristen ja ulos lennähti Stepan Arkadjevitshin kellertävä
pointteri Krak, joka pyöri ja kieppui ilmassa, ja sen jäljestä astui
itse Stepan Arkadjevitsh pyssy kädessä ja sikari suussa. "Hei, hei,
Krak!" huudahteli hän koiralleen, joka hyppeli hänen rintaansa,
vatsaansa ja metsästyslaukkuaan vasten. Stepan Arkadjevitshilla oli
jalassaan remmeillä sidottavat talonpoikaisruojut ja repaleiset
housut ja yllään lyhyt päällystakki. Päässä oli jokin vanha
hatunreuhka, mutta uudenaikainen pyssy oli mainio kapistus, ja
metsästyslaukku ja patruunavyö olivat ensiluokkaista lajia, joskin jo
käytöstä kuluneet.
Vasenka Veslovski ei ollut ennen ymmärtänyt tuota oikeaa metsämiehen
keikaruutta, joka piili vaatetuksen rääsyisyydessä ja parasta laatua
olevissa metsästysvälineissä. Hän ymmärsi sen nyt katsoessaan
Stepan Arkadjevitshia, joka noissa rääsyissäkin säteili tyylikkään,
hyvinsyötetyn ja iloisen herraskaisen olemuksensa viehätysvoimaa, ja
hän päätti lujasti pukeutua seuraavalle metsästysretkelle samalla
tavoin.
-- Missähän meidän isäntämme viipyy? kysyi hän.
-- Nuori vaimo, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.
-- Ja vielä niin suloinen.
-- Kyllä hän oli jo pukeissa. On varmaan taas juossut vaimonsa luo.
Stepan Arkadjevitsh arvasi oikein. Levin oli taas juossut vaimonsa
luo kysyäkseen häneltä vielä kerran, oliko tämä antanut anteeksi
hänen eilisen tyhmyytensä, ja pyytääkseen tätä herran tähden
noudattamaan varovaisuutta. Ennen kaikkea piti pysyä loitompana
lapsista, jotka saattoivat milloin hyvänsä tönäistä. Sitä paitsi
täytyi Levinin saada varma vakuutus siitä, ettei vaimo suuttunut
häneen, kun hän lähti kahdeksi päiväksi pois kotoa, ja pyytää vaimoa
varmasti kirjoittamaan hänelle edes muutama sana, jotka tämä voisi
lähettää huomisaamuna ratsastajan mukana, jotta hän voisi olla
rauhallinen.
Kittyn oli nyt kuten aina vaikea erota miehestään niin pitkäksi
ajaksi; mutta kun hän nyt näki tämän eloisan, metsästyssaappaissa
ja valkeassa metsästyspuserossa erityisen suurelta ja voimakkaalta
näyttävän hahmon ja tämän kasvojen käsittämättömän innostuneen
säteilyn, hän unohti miehensä ilon vuoksi oman surunsa ja hyvästeli
tätä iloisesti matkalle.
-- Anteeksi, hyvät herrat! sanoi Levin tullen kuistille.
-- Ovatko eväät mukana? Miksi Rusko on valjastettu oikealle puolen?
No, samantekevää. Laska, noh, istu!
-- Päästä nuoren karjan sekaan, hän sanoi karjanhoitajalle, joka oli
odotellut kuistin luona vastausta oinaita koskevaan kysymykseensä.
-- Anteeksi, tuolla tulee vielä yksi pahantekijä, hän sanoi, hyppäsi
uudelleen alas rattailta, joihin oli ollut jo istuutumaisillaan, ja
lähti mittapuu kädessä lähestyvän urakoitsija-kirvesmiehen luo.
-- Eipäs tullut eilen konttoriin, vaan tulee nyt viime hetkellä...
No, mitä asiaa?
-- Jos laittaisi siihen vielä yhden käänteen. Kaikkiaan kolme
askelmaa lisää. Silloin se sattuu ihan paikalleen ja tulee paljon
parempi.
-- Olisit totellut minua, vastasi Levin harmissaan. -- Minähän
sanoin, että viritä linjalangat ensin ja veistä sen mukaan. Miten
niitä nyt enää korjaa? Tee niin kuin minä käskin ja laita uudet.
Oli käynyt niin, että urakkamies oli pilannut rakenteilla olevan
sivurakennuksen portaat veistämällä ne erikseen, sen tarkemmin nousua
laskematta, niin että kun portaat asetettiin paikoilleen, askelmat
olivat aivan kaltevat. Nyt mies tahtoi korjata niitä lisäämällä kolme
askelmaa.
-- Tulee paljon parempi.
-- Mihin ne portaat sitten johtavat, kun lisätään kolme askelmaa?
-- Hyvä ihme, sanoi kirvesmies ylenkatseellisesti hymyillen, -- sinne
minne pitääkin. Ihan kohdalleen. Kun ne lähtevät siitä alhaalta näin,
selitti hän vakuuttavin elein, -- niin ne menevät näin ja näin ja
sattuvat juuri kohdalleen.
-- Mutta kyllähän kolme askelmaa pituuttakin tuo lisää... Mihin ne
oikein vievät?
-- No tällä lailla, kun ne siitä alhaalta lähtevät, niin vievät
kohdalleen, vakuutti urakkamies sinnikkäästi.
-- Vievät räystään alle seinään.
-- Miten ne nyt sinne? Alhaaltahan ne lähtevät. Menevät näin ja näin
ja vievät oikeaan kohtaan.
Levin otti latainpuikon ja alkoi tehdä portaiden piirustusta
hiekkatomuun.
-- No, näetkös nyt?
-- Niin kuin tahdotte, sanoi kirvesmies, jonka silmät kirkastuivat
hänen nähtävästi viimeinkin oivaltaessaan asian. -- Pitänee sitten
tehdä uudet.
-- No niin, ja teekin niin kuin on käsketty, huudahti Levin istuutuen
rattaille. -- Antaa mennä! Filipp, pidäpäs kiinni koirista!
Hetkeksi kaikista perhe- ja taloushuolistaan päästyään Levin
oli nyt niin voimakkaan elämänilon ja odotuksen vallassa, ettei
häntä haluttanut puhua. Lisäksi hänen mielensä oli keskittyneen
jännittynyt, kuten jokaisella metsämiehellä metsästyspaikkaa
lähestyttäessä. Häntä kiinnosti vain se, löytyisikö Kolpenon suolta
mitään ja pitäisikö Laska puolensa Krakin rinnalla ja kuinka
hänen itsensä onnistuisi ampua tänään. "Kunpa Oblonski ei ampuisi
paremmin!" tuli myös hänen mieleensä.
Oblonski oli samanlaisessa mielentilassa eikä myöskään puhunut
paljoa. Vain Vasenka Veslovski jutteli yhtenään. Kuunnellessaan
hänen tarinaansa Levin tunsi häpeävänsä eilisiltaisia ajatuksiaan.
Vasenka oli tosiaankin kunnon poika, teeskentelemätön, hyväluontoinen
ja iloinen. Jos Levin olisi naimattomana joutunut hänen seuraansa,
olisi hän varmaan ystävystynytkin tämän kanssa. Tosin Leviniä
hiukan vaivasi hänen kevyt suhtautumisensa elämään ja hänen
huolettomansävyinen keikarointinsa; oli kuin hän olisi katsonut
olevansa jokin epäämättä merkittävä henkilö, kun hänellä kerran oli
pitkät kynnet ja nauhalakki ja muuta sellaista. Mutta sen saattoi
kyllä suoda anteeksi hänen hyväluontoisuutensa ja kunnollisuutensa
vuoksi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, äänsi erinomaisesti ranskaa
ja englantia ja kuului samaan säätyyn kuin Levinkin, ja kaikki tämä
miellytti Leviniä.
Vasenka oli hyvin ihastunut vasemmalla puolen olevaan donilaiseen
arohevoseen. "Olisipa hauskaa ratsastaa pitkin aroa arohevosella!
Eikö olisikin?" huudahti hän. Hänen mielestään arohevosella
ratsastamisessa oli jotain hurjaa ja runollista, jota hän ei
mitenkään osannut selittää; mutta hänen naiiviutensa, komeutensa,
herttainen hymynsä ja sulavat liikkeensä eivät voineet olla
viehättämättä. Nyt Levinistä oli joka tapauksessa mukava olla
hänen seurassaan, olipa siihen syynä sitten luontainen myötätunto
Veslovskin kaltaista ihmistä kohtaan tai eilisen väärän arvostelun
aiheuttama hyvittämistarve.
Kun oli ajettu noin kolme virstaa, Veslovski huomasi yhtäkkiä,
että hänen sikarikotelonsa ja lompakkonsa olivat poissa, eikä hän
tiennyt, oliko hän kadottanut ne vai jättänyt pöydälle. Lompakossa
oli kolmesataaseitsemänkymmentä ruplaa ja oli siis mahdotonta jättää
asiaa sillensä.
-- Kuulkaas, Levin, minäpä otan tuon donilaisen ja ratsastan sillä
kotiin. Sehän käy mainiosti. Eikö niin? hän ehdotti, valmiina
hyppäämään rattailta.
-- Mitä varten? vastasi Levin oivaltaen heti, että Vasenka painoi
vähintään kuusi puutaa. -- Minä lähetän kuskin.
Kuski lähti donilaisella aisahevosella kotiin, ja Levin ohjasi itse
jäljellejäänyttä paria.