VII

Levin palasi takaisin vasta sitten, kun häntä lähetettiin pyytämään

illalliselle. Portaissa seisoivat Kitty ja Agafja Mihailovna

neuvotellen illallisviineistä.

-- Mitä te siitä sellaista numeroa teette? Antakaa samaa mitä

muulloinkin, sanoi Levin.

-- Ei, Stiva ei juo... Kostja, odota vähän, mikä sinun on? Kitty

aloitti kiiruhtaen hänen peräänsä, mutta Levin ei odottanut

yhtään, vaan harppoi säälimättä ruokasaliin ja yhtyi heti yleiseen

vilkkaaseen keskusteluun, jota Vasenka Veslovski ja Stepan

Arkadjevitsh pitivät yllä.

-- No kuinkas on, lähdemmekö huomenna metsälle? kysyi Stepan

Arkadjevitsh.

-- Lähdetään ihmeessä, sanoi Veslovski istuutuen sivuttain toiselle

tuolille ja koukistaen lihavan jalkansa alleen.

-- Kaikin mokomin minun puolestani. Oletteko jo ollut metsällä

tänä vuonna? kysyi Levin suunnaten katseensa vieraan jalkaan.

Hän koetti kyllä olla rakastettava, mutta Kitty huomasi heti

hänen teennäisyytensä ja oudoksui sitä. -- En tiedä, löydämmekö

heinäkurppia mutta taivaanvuohia on paljon. Pitää vain lähteä

aikaisin. Ettette vain väsähdä? Etkö ole väsynyt, Stiva?

-- Minä väsynyt? Kaikkea sitä kuuleekin! Valvotaan vaikka koko yö!

Lähdetään kävelemään!

-- Valvotaanpa tosiaankin! Mainio ehdotus! kannatti Veslovski.

-- Sen me kyllä uskomme, että sinä voit olla nukkumatta ja estää

muitakin pääsemästä levolle, sanoi Dolly miehelleen, äänessään hieno

ivansävy kuten useimmiten hänen puhutellessaan miestään. -- Mutta

minun mielestäni on aika mennä nukkumaan... Ja minä menenkin, minä en

syö enää illallista.

-- Ei, istu nyt sinäkin, Dollinka, sanoi Stepan Arkadjevitsh siirtyen

lie puolelle isoa ruokapöytää, jossa Kitty oli. -- Minulla on sinulle

vielä paljon kertomista.

-- Tuskin mitään kiinnostavaa.

-- Tiedättekö, Veslovski on käynyt Annan luona ja menee pian taas

heitä katsomaan. Hehän asuvat lähellä, noin seitsemänkymmenen virstan

päässä täältä. Minun täytyy myös välttämättä käydä siellä. Veslovski,

tule tänne!

Vasenka siirtyi naisten puolelle ja istuutui Kittyn viereen.

-- Kertokaa, olkaa hyvä, kävittekö te Annan luona? Kuinka hän voi?

uteli Darja Aleksandrovna.

Levin jäi toiseen päähän pöytää, ja puhellessaan vanhan ruhtinattaren

ja Varenkan kanssa hän näki koko ajan, että Stepan Arkadjevitshin,

Dollyn, Kittyn ja Veslovskin kesken oli meneillään vilkas ja

salaperäinen keskustelu. Hän näki myös, kuinka hänen vaimonsa koko

ajan katseli omituisen vakavan näköisenä Vasenkan kauniita kasvoja

tämän vilkkaasti kertoessa jotain.

-- Heillä on hyvin hauskaa, Vasenka kertoi Vronskista ja Annasta. --

Minä en tietysti ota arvostellakseni heidän välejään, mutta heidän

talossaan tuntee olevansa perheessä.

-- Mitä he aikovat tehdä?

-- Luullakseni he aikovat tulla talveksi Moskovaan.

-- Kuinka hauskaa olisi käydä yhdessä heidän luonaan! Koska sinä

lähdet sinne? kysyi Stepan Arkadjevitsh Vasenkalta.

-- Minä aion viettää heidän luonaan heinäkuun.

-- Lähdetkö sinä mukaan? kysyi Stepan Arkadjevitsh vaimoltaan.

-- Olen kauan ajatellut käydä siellä ja varmasti jonain päivänä

lähdenkin, sanoi Dolly. -- Minun on sääli Annaa, minä tunnen hänet

niin hyvin ja tiedän, että hän on oikein hyvä ihminen. Sinun mentyäsi

lähden yksin hänen luokseen, silloin en ole kenellekään haitaksi. On

parempikin, kun et sinä ole mukana.

-- No, hyvä on, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Entä sinä, Kitty?

-- Minä? Mitä minä siellä tekisin? sanoi Kitty sävähtäen punaiseksi

ja vilkaisten mieheensä.

-- Ettekö ole tuttu Anna Arkadjevnan kanssa? kysyi Veslovski. -- Hän

on hyvin viehättävä nainen.

-- Niin on, vastasi Kitty punastuen vieläkin enemmän ja siirtyi

miehensä luo.

-- Sinä siis lähdet huomenna metsälle? hän sanoi Levinille.

Tänä lyhyenä aikana Levinin mustasukkaisuus oli kasvanut kasvamistaan

ja saanut voimakkaan kiihdykkeen siitä, että Kitty oli punastunut

puhellessaan Veslovskin kanssa. Ja nyt Levin ymmärsi omalla tavallaan

vaimonsa kysymyksen. Niin oudolta kuin se tuntuikin jälkeenpäin,

nyt hänestä oli selvää, että Kitty kysyi hänen huomista metsälle

lähtöään vain siksi, että halusi tietää, soisiko hän sen ilon Vasenka

Veslovskille, johon Kitty oli hänen käsityksensä mukaan jo rakastunut.

-- Lähden, lähden, vastasi Levin luonnottomalla, itselleen

vastenmielisellä äänellä.

-- Viipykää vielä huominen päivä kotona, muutenhan Dolly ei saa nähdä

miestään ollenkaan, ehdotti Kitty.

Kittyn sanojen merkitys oli Levinin mielestä tämä: "Älä erota minua

hänestä. Sinun lähdöstäsi minä vähät, mutta salli minun nauttia tuon

viehättävän nuoren miehen seurasta."

-- No, jos sinä niin tahdot, niin me viivymme huomispäivän kotona,

Levin vastasi erityisen rakastettavasti.

Sillä välin Vasenka, joka ei vähääkään aavistanut, millaisia

kärsimyksiä hänen läsnäolonsa tuotti, oli noussut pöydästä ja

lähtenyt Kittyn perään saatellen tätä ystävällisin, hymyilevin

katsein.

Levin näki tuon katseen. Hän kalpeni hetkeksi ja hänen henkensä

salpautui. "Kuinka hän ilkeääkin katsoa tuolla tavoin minun

vaimooni!" Hän oli kuohuksissaan.

-- Huomispäivänkö täällä? Lähdetään mieluummin, sanoi Vasenka

istuutuen tuolille ja koukistaen tapansa mukaan jalkansa alleen.

Levinin mustasukkaisuus meni vieläkin pidemmälle. Hän näki jo itsensä

petettynä aviomiehenä, joka oli vaimolleen ja tämän rakastajalle

tarpeen vain elämän mukavuuden ja huvin hankkijana... Mutta siitä

huolimatta hän kyseli rakastettavasti ja vieraanvaraisesti Vasenkan

metsästysretkistä, pyssystä, saappaista ja jos mistäkin ja lupasi

lähteä jo huomenna.

Onneksi vanha ruhtinatar keskeytti hänen kärsimyksensä nousten

pöydästä ja kehottaen Kittyä menemään nukkumaan. Mutta ennen kuin

Kitty ehti lähteä, Levin sai vielä kestää uusia koettelemuksia.

Sanoessaan hyvää yötä talon emännälle Vasenka aikoi taas suudella

hänen kättään, mutta Kitty veti punastuen kätensä pois ja sanoi

lapsellisen suorasukaisesti: "Se ei ole meillä tapana", joista

sanoista hän myöhemmin sai äidiltään nuhteita.

Levinin mielestä Kitty oli menetellyt alun alkaen väärin salliessaan

moisen suhtautumisen itseensä, ja kaksin verroin väärin hän teki

osoittaessaan niin kömpelösti, ettei pitänytkään siitä.

-- Kuka nyt vielä voi mennä nukkumaan! sanoi Stepan Arkadjevitsh

joka oli illallispöydässä muutaman lasillisen viiniä juotuaan

tullut parhaaseen runolliseen mielentilaansa. -- Katsos, Kitty, hän

sanoi osoittaen lehmusten takaa nousevaa kuuta, -- kuinka ihanaa!

Veslovski, nyt olisi serenadin aika. Tiedätkö, hänellä on mainio

ääni, me lauloimme hänen kanssaan hevosmatkalla. Hän toi ihania

lauluja mukanaan, joukossa kaksi uutta. Koettaisitte laulaa yhdessä

Varvara Andrejevnan kanssa.

* * * * *

Kun kaikki olivat jo hajaantuneet makuuhuoneisiinsa, Stepan

Arkadjevitsh käveli Veslovskin kanssa lehtokujaa pitkin ja

harjoitteli hänen kanssaan uutta laulua.

Levin istui sillä aikaa synkkänä vaimonsa makuukamarin nojatuolissa

laulajia kuunnellen eikä vastannut mitään vaimonsa tiedusteluihin,

mikä häntä vaivasi; mutta kun Kitty viimein sanoi arasti hymyillen:

"Eihän vain Veslovski ole jollain lailla pilannut tuultasi?"

pato murtui ja Levin purki sydämensä tuskan. Hänen omat sanansa

loukkasivat häntä ja tekivät hänet entistä hermostuneemmaksi.

Hän seisoi vaimonsa edessä: silmät välähtelivät pelottavasti

kurtistuneiden kulmien alta, ja voimakkaat kädet pusertuivat rintaa

vasten, aivan kuin hän olisi pinnistänyt voimansa äärimmilleen

itseään hillitäkseen. Hänen kasvojensa ilme olisi ollut kova,

melkeinpä julmakin, jollei se samalla olisi kuvastanut kärsimystä,

joka liikutti Kittyä. Hänen leukapielensä vapisivat ja ääni katkeili.

-- Mustasukkainen minä en ole, se on iljettävä sana. Minä en voi olla

mustasukkainen, enkä voi uskoa, että... Minä en voi sanoa mitä minä

tunnen, mutta kauheaa se on... Minä en ole mustasukkainen, mutta minä

olen loukkaantunut, masentunut ja raivostunut siitä, että kukaan

rohkenee ajatella, rohkenee katsoa sinua sellaisin silmin...

-- Millaisin silmin? kysyi Kitty koettaen mahdollisimman

tunnollisesti palauttaa mieleensä kaikki tämän illan sanat ja eleet

ja niiden eri vivahteet.

Sisimmässään hän tunsi, että jotain outoa oli ollut juuri sinä

hetkenä, jolloin Veslovski oli siirtynyt hänen jäljestään pöydän

toiseen päähän, mutta hän ei uskaltanut myöntää sitä edes itselleen,

vielä vähemmän miehelleen, jonka kärsimystä se vain olisi lisännyt.

-- Ja mitä viehättävää minussa voisikaan olla tällaisena?

-- Voi! huudahti Levin tarttuen päähänsä. -- Et edes puhuisi noin!...

Jos siis olisit viehättävä...

-- Ei, Kostja, älähän nyt, kuulehan! Kitty sanoi kärsimyksensekaisen

myötätunnon ilme kasvoillaan. -- Kaikkea sinä voitkin ajatella! Kun

minulle muita ihmisiä ei ole olemassakaan! -- Tahdotko, etten edes

näkisi ketään?

Alkuun miehen mustasukkaisuus oli loukannut häntä; häntä oli

harmittanut, että kaikkein pienin ja viattomin mielenvirkistyskin

kiellettiin; mutta nyt hän olisi ollut valmis uhraamaan kaikkensa

saadakseen miestään kalvavan tuskan tyyntymään.

-- Ymmärrätkö sinä, kuinka kauhea ja koominen minun asemani on,

jatkoi Levin epätoivoisesti kuiskaten, -- kun hän on vieraana

talossani eikä oikeastaan käyttäydy mitenkään sopimattomasti, paitsi

tuota ujostelemattomuuttaan ja säärien nostelua tuolille. Hän pitää

sitä maailman hienoimpana käytöstapana, ja siksi minun täytyy olla

kohtelias hänelle.

-- Mutta Kostja, sinä liioittelet, sanoi Kitty. Hän oli pohjimmiltaan

iloinen, sillä tuo mustasukkaisuus kertoi häneen kohdistuvan

rakkauden voimasta.

-- Kaikkein kauheinta on se, että sinä, sellaisena kuin

tavallisestikin olet ja varsinkin nyt, kun olet sellainen minulle

pyhä olento, ja niin onnellisia kuin me olemme, aivan erityisen

onnellisia, ja yhtäkkiä tuommoinen surkea otus... Ei, miksi minä

häntä haukun? Mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan? Mutta miksi

pitää minun ja sinun onnesi...

-- Tiedätkö, nyt minä ymmärrän, mistä se johtui, alkoi Kitty.

-- No, mistä, mistä?

-- Minä näin kuinka sinä katsoit, kun me puhelimme illallispöydässä.

-- No niin! sanoi Levin pelästyneesti.

Kitty kertoi hänelle mistä he olivat jutelleet. Ja sitä kertoessaan

hän aivan hengästyi jännityksestä. Levin oli hetkisen vaiti, katsahti

sitten tarkasti hänen kalpeita, pelästyneitä kasvojaan ja tarttui

äkkiä molemmin käsin päähänsä.

-- Katja, minä olen näännyttänyt sinut! Anna minulle anteeksi,

rakkaani! Sehän oli mielettömyyttä! Katja, minä olen ollut kokonaan

väärässä. Kuinka sitä saattaakaan kiusata itseään aivan syyttä.

-- Ei, minun on sääli sinua.

-- Minua? Minua? Että olen hullu!... Entä itseäsi?... Tuntuu

kauhealta ajatella, että kuka tahansa vieras ihminen voi horjuttaa

meidän onneamme.

-- Niin, sehän se juuri on loukkaavinta...

-- Ei, minä pyydän hänet varta vasten tänne koko kesäksi ja hukutan

hänet kohteliaisuuksiin, sanoi Levin suudellen Kittyn käsiä. --

Saatpa nähdä. Huomenna... Niin, mutta huomennahan me lähdemme.