VI

Lasten ollessa illallisella aikuiset istuivat verannalla ja

puhelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaikki ja

etenkin Varenka ja Sergei Ivanovitsh tiesivät varsin hyvin, että oli

tapahtunut sangen tärkeä, joskin kielteinen asia. Molempien mieltä

painoi sama tunne, samantapainen kuin se, jota tuntee epäonnistuneen

tutkinnon johdosta luokalle jäänyt tai kokonaan oppilaitoksesta

erotettu oppilas. Tuntien jotain erityistä tapahtuneen kaikki

puhuivat vilkkaasti kaikenlaisista sivuasioista. Kitty ja Levin

olivat erityisen onnellisia tänä iltana. Heidän rakkautensa onnessa

piili ikään kuin jonkinlainen ikävä vihjaus niille, jotka olivat

tahtoneet samaa eivätkä olleet saaneet, ja siksi heistä tuntui

pahalta näyttää onneaan.

-- Saattepa nähdä, että Alexandre ei tule, sanoi vanha ruhtinatar.

Tänä iltana odotettiin junalta Stepan Arkadjevitshia, ja vanha

ruhtinas oli kirjoittanut, että hänkin kenties tulee.

-- Ja minä tiedän kyllä minkä vuoksi, jatkoi ruhtinatar, -- hän

sanoo, että nuorten täytyy alkuaikoina saada olla kahden kesken.

-- Isä on kokonaan jättänyt meidät. Emme ole pitkään aikaan nähneet

häntä, sanoi Kitty. -- Ja mitä nuoria me enää olemme? Mehän olemme jo

niin vanhoja.

-- Jollei hän tule, sanon minäkin teille hyvästit, sanoi ruhtinatar

surullisesti huoahtaen.

-- Älkää toki, äiti! toruivat molemmat tyttäret.

-- Mutta ajatelkaahan, millaista hänellä on! Nythän hän on...

Vanhan ruhtinattaren ääni alkoi äkkiä värähdellä ja katkesi.

Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. "Äiti keksii aina

jotain surullista", sanoi heidän katseensa. He eivät tienneet, että

niin hyvä kuin ruhtinattaren olikin olla tyttärensä luona ja niin

tarpeellinen kuin hän täällä tunsikin olevansa, hän oli surkutellut

sekä itseään että miestään syvästi aina siitä saakka, kun perheen

lemmikki oli annettu miehelään ja koti oli tyhjentynyt.

-- Mitä te tahdotte, Agafja Mihailovna? kysyi Kitty äkkiä Agafja

Mihailovnalta, joka oli salamyhkäisen ja merkitsevän näköisenä

ilmestynyt ovelle.

-- Tulin kysymään illallisesta.

-- No niin, hyvä on, sanoi Dolly. -- Mene sinä huolehtimaan siitä ja

minä menen kuulustelemaan Grishan läksyä. Muuten häneltä menee tämä

päivä aivan hukkaan.

-- Läksy minulle. Ei, Dolly, minä menen, sanoi Levin hypähtäen

paikaltaan.

Kymnaasiin päässeen Grishan oli kesän aikana kerrattava muutamia

aineita. Darja Aleksandrovna, joka oli jo Moskovassa lukenut latinaa

poikansa kanssa, oli ottanut tavaksi kerrata hänen kanssaan edes

jonkin verran joka päivä kaikkein vaikeimpia aineita, aritmetiikkaa

ja latinaa. Levin oli tarjoutunut tekemään sen Dollyn sijasta,

mutta kerran tämä oli tullut kuuntelemaan hänen opetustaan ja

huomannut, että hän opetti toisin kuin moskovalainen opettaja.

Dolly oli sanonut Levinille ujostellen ja hienotunteisesti mutta

kuitenkin päättäväisesti, että täytyi seurata oppikirjaa, kuten

opettaja teki, ja että hän ottaisi asian omaksi huolekseen. Levin oli

ollut harmissaan Stepan Arkadjevitshille, joka sälytti huolenpidon

lastensa opetuksestakin vaimonsa niskoille, vaikka tämä ei ollenkaan

ymmärtänyt niitä asioita; mutta myös opettajille, jotka opettivat

kovin huonosti, mutta oli luvannut kälylleen tehdä niin kuin tämä

tahtoi. Siitä lähtien hän oli opettanut Grishaa kirjan mukaan ja

kadottanut samalla kaiken entisen mielenkiintonsa opetustyöhön, niin

että hän usein saattoi unohtaa koko oppitunnin. Niin oli käynyt

nytkin.

-- Ei, minä menen, Dolly, istu sinä vain, hän sanoi. -- Me teemme

kaikki säädetyn järjestyksen mukaan. Mutta sitten kun Stiva tulee, me

lähdemme metsälle ja silloin sinä saat hoitaa Grishan.

Levin meni siis Grishan luo.

Samanlaista apuaan tarjosi Varenka Kittylle. Varenka osasi olla

hyödyksi myös Levinien onnellisessa ja hyvin järjestetyssä kodissa.

-- Minä pidän huolen illallisesta, istukaa te paikoillanne, hän sanoi

ja meni Agafja Mihailovnan luo.

-- Niin, ette kai ole saanut kananpoikia mistään. Täytynee sitten

ottaa omia... sanoi Kitty.

-- Me harkitsemme asiat Agafja Mihailovnan kanssa, sanoi Varenka ja

katosi hänen mukanaan oven taakse.

-- Mikä viehättävä tyttö! sanoi ruhtinatar.

-- Ei ainoastaan viehättävä, maman, vaan sellainen, jonka vertaista

ei ole toista.

-- Te siis odotatte tänään Stepan Arkadjevitshia? sanoi Sergei

Ivanovitsh ilmeisesti haluten kääntää keskustelun muualle.

-- On vaikea löytää langoksia, jotka olisivat enemmän erilaiset,

lisäsi hän hivenen hymyillen: -- toinen on liikkuva ja viihtyy

seuraelämässä kuin kala vedessä; toinen -- meidän Kostjamme -- on

vilkas, nopea, kaikelle herkkä, mutta vieraiden seurassa jähmettyy

joko kokonaan tai rimpuilee tolkuttomasti kuin kala kuivalla maalla.

-- Niin, hän suhtautuu asioihin kovin kevyesti, sanoi ruhtinatar

kääntyen Sergei Ivanovitshiin päin. -- Minä aioin juuri pyytää teitä

puhumaan hänelle, ettei Kitty mitenkään voi jäädä tänne, vaan että

hänen on välttämättä tultava Moskovaan. Hän sanoo tilaavansa lääkärin

tänne...

-- Maman, hän tekee kaiken, hän suostuu kaikkeen, sanoi Kitty

harmissaan siitä, että äiti tässä asiassa haastoi Sergei Ivanovitshia

tuomariksi.

Heidän puhellessaan alkoi lehtokujalta kuulua hevosen korskuntaa ja

soran rahinaa rattaanpyörien alla.

Dolly ei ehtinyt vielä nousta paikaltaan lähteäkseen miestään

vastaan, kun Levin oli jo hypännyt ulos Grishan kouluhuoneen

ikkunasta ja auttanut Grishan tulemaan samaa tietä.

-- Se on Stiva! huusi Levin verannan alta. -- Läksy on käyty läpi,

ole huoleti, Dolly! lisäsi hän ja lähti kuin ketterä poika juoksemaan

tulijoita vastaan.

-- Is, ea, id, ejus, ejus, ejus! huusi Grisha hypellen pitkin

lehtikujaa.

-- On toinenkin. Luultavasti isä! huusi Levin lehtokujan päästä. --

Kitty, älä tule jyrkkiä portaita, vaan kierrä ympäri.

Mutta Levin oli erehtynyt luullessaan toista vaunuissa olijaa

vanhaksi ruhtinaaksi. Kun hän tuli lähemmäksi vaunuja, hän näki

Stepan Arkadjevitshin rinnalla ruhtinaan sijasta nuoren, kauniin,

rotevan miehen, jolla oli päässään skottilaislakki takana riippuvine

nauhoineen. Se oli Vasenka Veslovski, Shtsherbatskien pikkuserkku,

moskovalais-pietarilainen seurapiirileijona, "mainio poika ja innokas

metsämies", kuten Stepan Arkadjevitsh hänet esitti.

Välittämättä vähääkään siitä pettymyksestä, jonka tuotti tullessaan

vanhan ruhtinaan sijasta, Veslovski tervehti Leviniä iloisesti

muistuttaen heidän aiemmasta tuttavuudestaan ja sieppasi Grishan

vaunuihin nostaen hänet Stepan Arkadjevitshin mukana olevan

lintukoiran yli.

Levin ei istuutunut vaunuihin, vaan astui jäljessä. Häntä harmitti

hiukan, että vanha ruhtinas, josta hän oli ruvennut pitämään

yhä enemmän ja enemmän, ei saapunutkaan ja että hänen sijastaan

oli tullut tuo outo ja tarpeeton vieras. Vieläkin oudommalta ja

tarpeettomammalta vieras tuntui Levinistä, kun hän tullessaan pääoven

luo, mihin aikuisten ja lasten eloisa joukko oli kokoontunut,

näki, kuinka Vasenka Veslovski suuteli erityisen ystävällisen ja

ritarillisen näköisenä hänen vaimonsa kättä.

-- Me olemme rouvanne kanssa serkukset ja vanhat tutut, sanoi Vasenka

Veslovski puristaen taas lujasti Levinin kättä.

-- No onko riistaa viljalti? Stepan Arkadjevitsh kysyi Leviniltä

ehdittyään tuskin tervehtiä kaikkia. -- Meillä on näet kummallakin

mitä julmimmat aikomukset... Tietysti, maman, hehän eivät ole sen

koommin käyneet Moskovassa. Kas tässä, Tanja, on sinulle. Otapas, ole

hyvä, se laukku sieltä vaunujen perältä, hän puheli joka suuntaan.

-- Oletpa sinä tullut terveen ja raikkaan näköiseksi, Dollinka, hän

sanoi vaimolleen suudellen vielä kerran tämän kättä, pidellen sitä

sitten omassaan ja silitellen sitä.

Levin, joka oli hetki sitten ollut mitä iloisimmassa mielentilassa,

katseli nyt kaikkia synkin silmin, eikä mikään miellyttänyt häntä.

"Ketähän lienee eilen suudellut noilla huulillaan?" hän ajatteli

katsellessaan Stepan Arkadjevitshin hellyydenosoituksia vaimoaan

kohtaan. Hän katsahti Dollyyn, eikä tämäkään miellyttänyt häntä.

"Eihän hän usko miehensä rakkauteen. Mistä hän sitten on niin

iloissaan? Inhottavaa!" ajatteli Levin.

Levin katsahti ruhtinattareen, joka hetki sitten oli ollut hänestä

niin herttainen, eikä pitänyt tavasta, jolla ruhtinatar otti vastaan

tuon nauhalakkisen vieraan, aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.

Jopa kuistille ilmaantunut Sergei Ivanovitsh näytti Levinistä

vastenmieliseltä tervehtiessään teennäisen ystävällisesti Stepan

Arkadjevitshia, kun Levin kuitenkin tiesi, ettei hänen veljensä

pitänyt Oblonskista eikä kunnioittanut häntä.

Varenkakin oli hänestä vastenmielinen tervehtiessään vierasta herraa

tuollaisena sainte nitouche'ina[20], kun hän kuitenkin ajatteli vain

naimisiinmenoa.

Kaikkein vastenmielisin oli Kitty, sillä hänkin antautui sen ilon

valtaan, jonka tuo maalletuloaan yleisenä ilojuhlana pitävä herra toi

mukanaan. Leviniä vaivasi erityisesti Kittyn hymyn tietty sävy hänen

vastatessaan vieraan hymyilyyn.

Joukko astui sisään äänekkäästi jutellen; mutta kun kaikki olivat

istuutuneet paikoilleen, Levin kääntyi ja lähti huoneesta.

Kitty huomasi, että hänen miehelleen oli sattunut jotain, ja lähti

tämän perään saadakseen puhua tämän kanssa kahden. Mutta Levin

kiiruhti ulos sanoen, että hänellä oli asiaa konttoriin. Talousasiat

eivät olleet pitkiin aikoihin tuntuneet hänestä niin tärkeiltä kuin

nyt. "Nuo vain juhlivat", ajatteli hän, "mutta minun täytyy hoitaa

arkitöitä, jotka eivät odota ja joita ilman ei elämä suju."