IV

Varenka oli hyvin sievän näköinen häärätessään valkea liina päässä

lasten keskellä iloisena, ystävällisenä ja nähtävästi jännittyneenä

siitä mahdollisuudesta, että mies, joka häntä miellytti, saattoi

tuossa tuokiossa tunnustaa hänelle tunteensa. Sergei Ivanovitsh

kulki hänen rinnallaan ja katseli häntä herkeämättömän ihastuneena,

muistellen hänen viehättäviä puheitaan ja kaikkea sitä, mitä oli

hänestä kuullut: ja hän huomasi yhä selvemmin, että tuo tyttö herätti

hänessä erityisen, vain kerran kauan sitten nuoruuden päivinä koetun

tunteen. Tytön läheisyyden herättämä ilo kasvoi Sergei Ivanovitshissa

yhä voimakkaammaksi, ja kun hän pisti Varenkan koppaan löytämänsä

ison, ohutjalkaisen ja koveralakkisen tatin, vilkaisi tätä silmiin

ja huomasi tämän kasvoilla iloisen ja aran jännityksen punan, hän

hämmentyi itsekin ja hymyili hymyä, joka puhui liiankin selvää kieltä.

"Jos niin on ", päätteli Sergei Ivanovitsh itsekseen, "minun täytyy

harkita ja ratkaista asia eikä antautua poikapahasen tavoin hetken

viehätykseen."

-- Minäpä menen keräämään erikseen, muuten minun saaliini ei tule

näkymään missään, hän sanoi ja lähti metsän reunasta, jonka matalaa,

silkkistä ruohikkoa he olivat kävelleet, syvemmälle metsään, missä

valkeiden koivunrunkojen lomista näkyi haapojen harmaita runkoja

ja tummia pähkinäpensaita. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen

päähän täydessä kukassa olevan punertavan evonymuspensaan taakse

Sergei Ivanovitsh pysähtyi tietäen, ettei kukaan sieltä nähnyt

häntä. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus. Ainoastaan

ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset

herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa

lasten ääniä. Yhtäkkiä kajahti läheltä metsän reunasta Varenkan

altto kutsuen Grishaa, ja iloinen hymy levisi Sergei Ivanovitshin

kasvoille. Huomatessaan hymynsä hän pudisti vakavasti päätään omalle

mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pisti sen suuhunsa. Hän ei

pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään raapiessaan sitä koivun

runkoa vasten. Tuohen hieno pinta kietoutui rikin ympärille ja tuli

sammui. Viimein hän sai yhden tikun syttymään. Tuoksuva sikarinsavu

lähti leijailemaan ilmassa kuin väreilevä liina ja levittäytyi eheänä

ja tasaisena pensaan yli, riippuilevien koivunoksien alle. Sergei

Ivanovitsh seurasi savuvanaa katseellaan ja lähti hitaasti kävelemään

miettien tilaansa.

"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Jos tämä olisi pelkkä tunteenpuuska

tai intohimo, jos se olisi vain hetken kestävää, molemminpuolista

viehtymystä -- voin sanoa sen olevan molemminpuolista --, joka

olisi ristiriidassa koko minun elämänsuuntani kanssa, jos minä

tuntisin, että tuo viehtymys johdattaa minut pois kutsumuksestani

ja velvollisuuteni täyttämisestä, niin silloin minun pitäisi varoa,

mutta sitähän tämä ei ole. Ainoa kielteinen seikka on se, että

minä Marien menetettyäni lupasin itselleni pysyä uskollisena hänen

muistolleen. Mitään muuta minä en voi sanoa tunnettani vastaan...

Se on tärkeää", päätteli Sergei Ivanovitsh tuntien, ettei tuo asia

merkinnyt hänelle itselleen mitään. Se saattoi ehkä ainoastaan pilata

hänen runollisen osansa muiden ihmisten silmissä. "Mutta vaikka minä

kuinka hakisin, niin en löydä mitään muuta, mikä puhuisi tunnettani

vastaan. Järjen kannalta katsoen voisin tuskin koskaan löytää mitään

parempaa!"

Vaikka hän kuinka olisi muistellut tuntemiaan naisia ja tyttöjä,

hän ei voinut muistaa ainoatakaan, jossa olisivat siinä määrin

yhdistyneet juuri kaikki ne ominaisuudet, jotka hän järkevästi

harkiten toivoi tapaavansa vaimossaan. Varenkassa oli vielä jäljellä

nuoruuden viehkeys ja tuoreus, mutta lapsi hän ei enää ollut, ja kun

hän rakasti, hän rakasti tietoisesti, kuten naisen tuleekin. Toiseksi

Varenkalla ei ollut lainkaan maailmannaisen tavallisia heikkouksia,

mutta hän tunsi silti seuramaailmaa ja noudatti käytöksessään

hyvien piirien elämään perehtyneen naisen sivistyneitä tapoja,

joita Sergei Ivanovitsh välttämättä edellytti elämäntoveriltaan.

Kolmanneksi hän oli uskonnollinen, eikä hänen uskonnollisuutensa ja

hyvyytensä ollut, kuten esimerkiksi Kittyn kohdalla oli asianlaita,

lapsellisesti perustelematonta mielialaa, vaan uskonnollisten

vakaumusten tukemaa. Varenka vastasi yksityiskohtia myöten Sergei

Ivanovitshin vaimoihannetta: hän oli köyhä ja yksinäinen eikä siis

voinut tuoda mukanaan sukulaisjoukkoa ja sen sananvaltaa miehensä

taloon, kuten hän näki Kittyn tehneen, vaan tulisi olemaan kaikesta

kiitollisuudenvelassa miehelleen, mitä Sergei Ivanovitsh oli aina

toivonut. Ja tyttö, jossa oli kaikki nuo ominaisuudet, rakasti häntä.

Kaikessa vaatimattomuudessaankaan Sergei Ivanovitsh ei voinut olla

huomaamatta sitä. Ja hän itsekin rakasti. Hiukan häntä arvelutti

hänen oma ikänsä. Mutta hänen sukunsa oli sitkeää, hänellä ei ollut

vielä ainoatakaan harmaata hiusta, kukaan ei olisi luullut häntä

neljääkymmentä vuotta vanhemmaksi, ja hän muisti Varenkan sanoneen,

että ainoastaan Venäjällä viisikymmenvuotiaat miehet pitävät itseään

vanhuksina ja että Ranskassa viisikymmenvuotias mies katsoo olevansa

dans la force de l'âge[18] ja nelikymmenvuotias on vielä mielestään

un jeune homme[19]. Ja mitä merkitsi vuosien lukumäärä, kun hän

kerran tunsi olevansa sielultaan yhtä nuori kuin kaksikymmentä vuotta

sitten? Eikö ollut nuoruutta se tunne, joka valtasi hänet, kun hän

taas metsän laitaan tullessaan näki Varenkan siron hahmon keltaisessa

puvussaan ja koppa kädessä vilahtavan auringon viistojen säteiden

kirkkaassa valossa vanhan koivunrungon ohi? Tämä vaikutelma sulautui

yhteen taustalla avautuvan hämmästyttävän kauniin maiseman kanssa:

hän näki viistojen säteiden kultaaman kellertävän kaurapellon ja sen

takana vanhan, keltaisenkirjavan, etäisyyden sineen yhtyvän metsän.

Hänen sydäntään kouristi riemukas tunne. Outo liikutus valtasi hänet

ja hän tiesi ratkaisseensa asian. Varenka, joka oli juuri kyyristynyt

ottamaan sientä, nousi notkeasti pystyyn ja katsahti ympärilleen.

Sergei Ivanovitsh heitti sikarin metsään ja lähti päättäväisesti

Varenkaa kohti.

V

"Varvara Aleksandrovna, minulla on nuoruudesta asti ollut erityinen

ihannekuva naisesta, johon voisin rakastua ja jollaisen vaimoksi

saadessani olisin onnellinen. Olen elänyt pitkän elämän ja nyt olen

ensimmäisen kerran löytänyt teissä sen, mitä olen etsinyt. Minä

rakastan teitä ja tarjoan teille käteni."

Sergei Ivanovitsh mietti valmiiksi nämä sanat ollessaan jo lähes

kymmenen askeleen päässä Varenkasta, joka polvillaan suojeli

löytämäänsä sienisikermää Grishan hyökkäyksiltä ja kutsui pikku

Mashaa poimimaan.

-- Tänne, tänne! Pieniä ja paljon! puheli hän herttaisella

rintaäänellään.

Hän näki Sergei Ivanovitshin tulevan, mutta ei noussut paikaltaan

eikä muuttanut asentoaan. Sergei Ivanovitsh huomasi kuitenkin

kaikesta, että Varenka tunsi hänen lähestymisensä ja iloitsi siitä.

-- No, oletteko löytänyt mitään? kysyi Varenka kääntäen valkean

liinan takaa näkyviin kauniit, hiljaa hymyilevät kasvonsa.

-- En ainoatakaan, sanoi Sergei Ivanovitsh. -- Entä te?

Varenka oli niin kokonaan ympäröivien lasten vallassa, ettei joutanut

vastaamaan.

-- Tuolla on vielä, oksan vieressä, osoitti hän pikku Mashalle

haperoa, jonka joustavan, punertavan lakin kuiva heinänkorsi oli

leikannut kahtia. Kun Masha oli halkaissut sienen ja pistänyt

molemmat valkeat puoliskot koppaansa, Varenka nousi pystyyn. -- Tämä

tuo mieleen lapsuusaikani, hän sanoi astellessaan Sergei Ivanovitshin

rinnalla poispäin lasten luota.

He astuivat äänettöminä muutaman askeleen. Varenka näki, että Sergei

Ivanovitsh aikoi puhua jotain, hän arvasi mitä se oli, ja hänen

sydämensä turtui ilon ja pelon sekaisesta jännityksestä. He olivat

jo tulleet niin kauas, ettei kukaan enää olisi voinut kuulla heidän

puheitaan, mutta Sergei Ivanovitsh ei vieläkään sanonut mitään.

Varenkan oli parempi olla vaiti. Vaitiolon jälkeen saattoi helpommin

kuin sienikeskustelun perästä sanoa sen, mitä heillä oli sanottavaa;

mutta tahtomattaan ja aivan kuin vahingossa Varenka sanoi:

-- Vai ette te löytänytkään mitään? Keskellä metsää onkin aina

vähemmän.

Sergei Ivanovitsh huoahti eikä sanonut mitään. Häntä harmitti,

että Varenka oli taas alkanut puhua sienistä. Hän oli tahtonut

kääntää puheen takaisin niihin sanoihin, jotka Varenka oli sanonut

lapsuudestaan, mutta aivan kuin vastoin tahtoaan hänkin lisäsi

hetkisen vaitiolon jälkeen:

-- Olen vain kuullut, että herkkutatteja on enimmäkseen

metsänlaidassa, vaikken minä osaakaan erottaa niitä muista.

Meni vielä muutama minuutti, ja he kulkivat vieläkin kauemmaksi

lapsista ja olivat nyt kokonaan kahden kesken. Varenkan sydän sykki

niin, että hän kuuli sen lyönnit ja tunsi punastuvansa, kalpenevansa

ja taas punastuvansa.

Hänestä olisi tuntunut korkeimmalta onnelta päästä holhokinasemastaan

rouva Stahlin luota sellaisen miehen puolisoksi kuin Koznyshev

oli. Lisäksi hän tunsi melkein varmasti olevansa rakastunut Sergei

Ivanovitshiin. Ja tuossa tuokiossa asia ratkeaisi. Varenkaa pelotti.

Pelotti, mitä Sergei Ivanovitsh sanoisi ja mitä hän ei sanoisi.

Tunnustus oli tehtävä nyt tai ei koskaan, sen tunsi myös Sergei

Ivanovitsh. Varenkan maahan luotu katse, kasvojen puna ja koko hänen

olemuksensa ilmaisi tuskallista odotusta. Sergei Ivanovitsh näki sen

ja sääli häntä. Hän tunsi, että nyt olisi suorastaan loukkaavaa olla

mitään sanomatta, ja kertasi nopeasti mielessään äskeiset päätelmänsä

asian tueksi. Hän kertasi myös sanat, joilla hän aikoi kosia; mutta

jokin äkillinen mielenjohde saikin hänet sen sijaan kysymään:

-- Mikä ero on herkkutatin ja punatatin välillä? Varenkan huulet

vapisivat jännityksestä, kun hän vastasi:

-- Lakissa ei ole juuri mitään eroa, mutta jalassa on.

Ja heti kun nämä sanat oli sanottu, molemmat ymmärsivät, että asia

oli nyt käsitelty ja että se, mitä olisi pitänyt sanoa, jäi kuin

jäikin sanomatta, ja korkeimmilleen kohonnut jännitys alkoi raueta.

-- Eikö punatatin jalan pinta muistutakin parin päivän vanhaa ruskeaa

parransänkeä? sanoi Sergei Ivanovitsh rauhallisesti.

-- Se on totta, vastasi Varenka hymyillen, ja heidän kävelynsä suunta

muuttui kuin itsestään. He alkoivat lähetä lapsia. Varenkaa suretti

ja hävetti, mutta samalla hän tunsi olevansa helpottunut.

Muistellessaan paluumatkalla äskeisiä mietteitään Sergei Ivanovitsh

tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli päätellyt väärin. Kuinka

hän olisi voinut olla uskoton Marien muistolle.

* * * * *

-- Hiljaa, hiljaa, lapset! huusi Levin melkein vihoissaan asettuen

suojaamaan vaimoaan häntä vastaan juoksevan ja ilosta vinkuvan

lapsilauman rajuudelta.

Lasten jälkeen tulivat metsästä myös Sergei Ivanovitsh ja Varenka.

Kittyn ei tarvinnut kysyä Varenkalta mitään: kummankin kasvojen

tyynestä ja hieman nolosta ilmeestä hän ymmärsi, etteivät hänen

suunnitelmansa olleet toteutuneet.

-- No kuinkas sen asian kävi? kysyi hänen miehensä häneltä, kun he

olivat jo kotimatkalla.

-- Ei ota tulta, sanoi Kitty, ja hänen hymynsä ja puhetapansa

muistutti hänen isäänsä, minkä yhtäläisyyden Levin oli usein ilokseen

huomannut.

-- Miten niin ei?

-- Tällä tavoin, sanoi Kitty ottaen miehensä käden, kohottaen sen

suunsa luo ja koskettaen sitä suljetuin huulin. -- Niin suudellaan

vain ylipapin kättä.

-- Kummalla ei ota tulta? kysyi Levin nauraen.

-- Ei kummallakaan. Pitäisi tehdä näin...

-- Tuolla ajaa talonpoikia...

-- Eivät ne nähneet.