Kitty oli erityisen hyvillään saadessaan tilaisuuden olla kahden
kesken miehensä kanssa, sillä Kitty oli huomannut mielipahan varjon
vilahtavan hänen herkkäilmeisillä kasvoillaan sinä hetkenä, jolloin
hän oli tullut kuistikolle ja kysynyt, mistä puhuttiin, eikä kukaan
ollut vastannut.
Kun he olivat lähteneet kävelemään muiden edellä ja päässeet
kartanon näkyvistä sileäksi ajellulle, pölyiselle tielle, jolle oli
varissut rukiintähkiä ja jyviä, Kitty nojautui lujemmin miehensä
käsivarteen ja puristi sitä itseään vasten. Levin oli jo unohtanut
äskeisen mielipahansa. Nyt hän ei kahden vaimonsa kanssa ollessaan
hetkeksikään unohtanut tämän raskaudentilaa, vaan tunsi uutta ja
riemukasta, aistillisuudesta täysin vapaata nautintoa rakastetun
naisen läheisyydestä. Ei ollut mitään puhumista, mutta hänen teki
mieli kuunnella Kittyn äänen sointia, joka, kuten myös hänen
katseensa, oli raskauden aikana muuttunut. Äänessä, samoin kuin
katseessakin, oli sellaista pehmeyttä ja vakavuutta, jota tapaa
rakastamaansa asiaan kokonaan keskittyneissä ihmisissä.
-- Et kai sinä väsy? Nojaa enemmän minuun, sanoi Levin.
-- En väsy. Minä olen niin hyvilläni, kun saan olla sinun
kanssasi kahden. Vaikka minulla onkin hauskaa heidän parissaan,
täytyy kuitenkin tunnustaa, että kaipaan meidän kahdenkeskisiä
talvi-iltojamme.
-- Silloin oli hyvä olla ja hyvä on nytkin. "Molempi parempi", sanoi
Levin pusertaen hänen käsivarttaan.
-- Tiedätkö mistä me puhuimme, kun sinä tulit kuistikolle?
-- Hillosta.
-- Niin, hillosta myös; mutta sitten myös siitä, miten kositaan.
-- Vai niin! Levin sanoi kuunnelleen enemmän hänen ääntään kuin
sanojaan ja ajatellen koko ajan tietä, jota he kulkivat ja joka
paraikaa vei metsän poikki, ja vältellen sellaisia paikkoja, joissa
Kitty olisi voinut horjahtaa.
-- Ja Sergei Ivanovitshista ja Varenkasta. Oletko sinä huomannut
mitään?... Minä toivoisin sitä kovasti, jatkoi Kitty. -- Mitä sinä
siitä arvelet? Ja hän katsahti miestään silmiin.
-- En tiedä mitä arvelisin, vastasi Levin hymyillen. -- Sergei on
siinä suhteessa hyvin omituinen. Olenhan minä kertonut...
-- Että hän oli rakastunut siihen tyttöön, joka sitten kuoli...
-- Se oli minun lapsuusaikanani: olen vain kuullut muiden puhuvan
siitä. Minä muistan Sergein siltä ajalta. Hän oli siihen aikaan hyvin
viehättävä. Mutta sen jälkeen olen huomannut häntä naisten seurassa
katsellessani, että hän on hyvin kohtelias ja näyttää joskus olevan
ihastunutkin, mutta sittenkin tuntee, että he ovat hänelle pelkkiä
ihmisiä eikä naisia.
-- Niin, mutta nyt hänen ja Varenkan välillä näyttää olevan
syntymässä jotain.
-- Kenties... Mutta hän on niin merkillinen, erikoinen ihminen. Hän
elää pelkkää henkielämää. Hän on liian puhdas ja ylevä mies.
-- Alentaisiko se sitten häntä?
-- Ei, mutta hän on niin tottunut elämään pelkkää henkielämää,
ettei hän voi sopeutua todellisuuteen, ja Varenka on sittenkin
todellisuutta.
Levin oli jo tottunut lausumaan ajatuksensa rohkeasti, välittämättä
aina pukea niitä täsmällisiin sanoihin; hän tiesi, että tällaisina
rakkauden hetkinä vaimo ymmärtäisi hänen tarkoituksensa jo
viittauksestakin. Ja Kitty ymmärsi nytkin.
-- Niin, mutta Varenkassa ei ole samaa todellisuutta kuin esimerkiksi
minussa; minä käsitän, ettei Sergei Ivanovitsh koskaan voisi rakastua
minunlaiseeni naiseen. Mutta Varenka on kokonaan henkinen.
-- Pitäähän Sergei sinusta paljon, ja minusta tuntuu aina niin
hyvältä, kun omaiseni pitävät sinusta...
-- Niin, onhan hän hyvä minulle, mutta...
-- Mutta ei sillä tavoin kuin esimerkiksi Nikolenka-vainaja... te
piditte toisistanne, myönsi Levin. -- Miksipä siitä ei voisi puhua?
lisäsi hän. -- Minä soimaan välillä itseäni: kaikki päättyy lopulta
unohdukseen. Niin, hän oli kauhea ja ihana ihminen... Mutta mistä me
äsken puhuimmekaan? hän jatkoi oltuaan hetkisen vaiti.
-- Sinä siis luulet, ettei Sergei Ivanovitsh osaa rakastua? kysyi
Kitty kääntäen Levinin äskeisen otaksuman omalle kielelleen.
-- En sano, ettei hän osaisi rakastua, vastasi Levin hymyillen, --
mutta hänellä ei ole sitä heikkoutta, jota siihen tarvitaan... Minä
olen aina kadehtinut häntä ja kadehdin nytkin, niin onnellinen kuin
olenkin.
-- Kadehdit sitä, ettei hän osaa rakastua?
-- Minä kadehdin sitä, että hän on parempi kuin minä, sanoi
Levin hymyillen. -- Hän ei elä itseään varten. Hän on alistanut
koko elämänsä velvollisuudentunnolleen. Ja siksi hän voikin olla
rauhallinen ja tyytyväinen.
-- Entäs sinä? kysyi Kitty rakastava, kiusoitteleva hymy huulillaan.
Kitty ei olisi mitenkään osannut selittää ajatuksenjuoksuaan, joka
sai hänet hymyilemään; mutta sen viimeinen johtopäätös oli, ettei
Levin ollut täysin vilpitön ihastellessaan veljeään ja alentaessaan
itseään tämän rinnalla. Kitty tiesi, että Levinin vilpillisyys tässä
asiassa johtui rakkaudesta veljeä kohtaan ja oman, liiankin suurelta
tuntuvan onnen herättämistä tunnonvaivoista sekä varsinkin hänen
alituisesta halustaan tulla paremmaksi ihmiseksi. Kaikkea tätä Kitty
miehessään rakasti ja sen vuoksi hän hymyili.
-- Entä sinä? Mihin sinä sitten olet tyytymätön? kysyi hän mieheltään
suu hymyssä.
Leviniä ilahdutti se, ettei Kitty tuntunut uskovan hänen olevan
tyytymätön, ja vaistomaisesti hän houkutteli vaimoaan lausumaan julki
tuon epäilyksen syyt.
-- Minä olen onnellinen, mutta tyytymätön itseeni... sanoi hän.
-- Mutta kuinka sinä voit olla tyytymätön, jos kerran olet onnellinen?
-- Niin, miten sen sanoisi?... En toivo yhtään mitään muuta, kuin
että sinä vain et kompastuisi. No mutta, eihän toki noin saa harppoa!
katkaisi hän puheensa nuhdellen vaimoaan siitä, että tämä oli tehnyt
liian nopean liikkeen astuessaan polulla olevan oksan yli. -- Mutta
kun ajattelen itseäni ja vertaan itseäni toisiin, varsinkin veljeeni,
tunnen huonouteni.
-- Missä suhteessa sitten? jatkoi Kitty yhä vain hymyillen. -- Etkö
sinä tee mitään toisten hyväksi? Entä sinun maatilasi, taloudenpitosi
ja kirjasi?...
-- Ei, minä tunnen, ja varsinkin nyt, että syy on sinun... sanoi
Levin pusertaen vaimonsa käsivartta. -- Minä teen sitä kaikkea vain
sivumennen. Jos minä voisin rakastaa sitä työtä niin kuin minä
rakastan sinua... mutta se on ollut minulle viime aikoina kuin
pakollista läksyä.
-- No, mitä sinä sitten sanot minun isästäni? kysyi Kitty. -- Onko
hänkin huono ihminen, koska hän ei ole tehnyt mitään yhteiseksi
hyväksi?
-- Hänkö? Ei. Mutta silloin täytyykin olla yhtä koruton, selkeä ja
hyvä kuin isäsi on. Ja sitä en minä ole. Minua vaivaa se, etten toimi
yhteiseksi hyväksi. Sen kaiken olet sinä saanut aikaan. Kun sinua
ei vielä ollut eikä myöskään häntä, sanoi Levin silmäten vaimonsa
vyötäisiin, -- minä panin kaikki voimani työhön. Mutta nyt en voi, ja
se vaivaa minua. Minä toimin juuri niin kuin minulle olisi annettu
läksyjä, teeskentelen...
-- No olisitko sinä halukas heti vaihtamaan osasi Sergei Ivanovitshin
kanssa? keskeytti Kitty. -- Olisitko halukas tekemään tuota yhteistä
työtä ja pitämään tuosta läksystä niin kuin hän, välittämättä mistään
muusta?
-- En tietenkään, sanoi Levin. -- Minä olen niin onnellinen, etten
totta puhuen ymmärrä mitään... Niin, sinäkö siis luulet, että hän jo
tänään kosii Varenkaa? lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti.
-- Luulen ja en luule. Mutta kauheasti tahtoisin. Odotahan. Kitty
kumartui, ja taittoi tienvarresta päivänkakkaran. -- No, koetetaanpa:
kosii, ei kosi, hän aloitti antaen kukan miehelleen.
-- Kosii, ei kosi, Levin mutisi repien pois kapeita, valkeita,
uurteisia terälehtiä Kittyn seuratessa jännittyneenä hänen sormiensa
kulkua.
-- Ei, ei! Kitty huudahti tarttuen miehensä käteen ja pysäyttäen sen.
-- Sinä repäisit kaksi.
-- No sen sijaan emme ota tuota pientä lukuun, sanoi Levin repäisten
pois pienen surkastuneen terälehden. -- Kas, tuossahan tulevat jo
rattaatkin.
-- Etkö ole jo väsynyt, Kitty? huusi ruhtinatar.
-- En vähääkään.
-- Voisit nousta rattaille, jos hevoset pysyvät hiljaa; voimme ajaa
käymäjalkaa.
Mutta ei kannattanut enää nousta rattaille, sillä määränpää oli jo
lähellä ja kaikki lähtivät kävellen eteenpäin.