III

Kitty oli erityisen hyvillään saadessaan tilaisuuden olla kahden

kesken miehensä kanssa, sillä Kitty oli huomannut mielipahan varjon

vilahtavan hänen herkkäilmeisillä kasvoillaan sinä hetkenä, jolloin

hän oli tullut kuistikolle ja kysynyt, mistä puhuttiin, eikä kukaan

ollut vastannut.

Kun he olivat lähteneet kävelemään muiden edellä ja päässeet

kartanon näkyvistä sileäksi ajellulle, pölyiselle tielle, jolle oli

varissut rukiintähkiä ja jyviä, Kitty nojautui lujemmin miehensä

käsivarteen ja puristi sitä itseään vasten. Levin oli jo unohtanut

äskeisen mielipahansa. Nyt hän ei kahden vaimonsa kanssa ollessaan

hetkeksikään unohtanut tämän raskaudentilaa, vaan tunsi uutta ja

riemukasta, aistillisuudesta täysin vapaata nautintoa rakastetun

naisen läheisyydestä. Ei ollut mitään puhumista, mutta hänen teki

mieli kuunnella Kittyn äänen sointia, joka, kuten myös hänen

katseensa, oli raskauden aikana muuttunut. Äänessä, samoin kuin

katseessakin, oli sellaista pehmeyttä ja vakavuutta, jota tapaa

rakastamaansa asiaan kokonaan keskittyneissä ihmisissä.

-- Et kai sinä väsy? Nojaa enemmän minuun, sanoi Levin.

-- En väsy. Minä olen niin hyvilläni, kun saan olla sinun

kanssasi kahden. Vaikka minulla onkin hauskaa heidän parissaan,

täytyy kuitenkin tunnustaa, että kaipaan meidän kahdenkeskisiä

talvi-iltojamme.

-- Silloin oli hyvä olla ja hyvä on nytkin. "Molempi parempi", sanoi

Levin pusertaen hänen käsivarttaan.

-- Tiedätkö mistä me puhuimme, kun sinä tulit kuistikolle?

-- Hillosta.

-- Niin, hillosta myös; mutta sitten myös siitä, miten kositaan.

-- Vai niin! Levin sanoi kuunnelleen enemmän hänen ääntään kuin

sanojaan ja ajatellen koko ajan tietä, jota he kulkivat ja joka

paraikaa vei metsän poikki, ja vältellen sellaisia paikkoja, joissa

Kitty olisi voinut horjahtaa.

-- Ja Sergei Ivanovitshista ja Varenkasta. Oletko sinä huomannut

mitään?... Minä toivoisin sitä kovasti, jatkoi Kitty. -- Mitä sinä

siitä arvelet? Ja hän katsahti miestään silmiin.

-- En tiedä mitä arvelisin, vastasi Levin hymyillen. -- Sergei on

siinä suhteessa hyvin omituinen. Olenhan minä kertonut...

-- Että hän oli rakastunut siihen tyttöön, joka sitten kuoli...

-- Se oli minun lapsuusaikanani: olen vain kuullut muiden puhuvan

siitä. Minä muistan Sergein siltä ajalta. Hän oli siihen aikaan hyvin

viehättävä. Mutta sen jälkeen olen huomannut häntä naisten seurassa

katsellessani, että hän on hyvin kohtelias ja näyttää joskus olevan

ihastunutkin, mutta sittenkin tuntee, että he ovat hänelle pelkkiä

ihmisiä eikä naisia.

-- Niin, mutta nyt hänen ja Varenkan välillä näyttää olevan

syntymässä jotain.

-- Kenties... Mutta hän on niin merkillinen, erikoinen ihminen. Hän

elää pelkkää henkielämää. Hän on liian puhdas ja ylevä mies.

-- Alentaisiko se sitten häntä?

-- Ei, mutta hän on niin tottunut elämään pelkkää henkielämää,

ettei hän voi sopeutua todellisuuteen, ja Varenka on sittenkin

todellisuutta.

Levin oli jo tottunut lausumaan ajatuksensa rohkeasti, välittämättä

aina pukea niitä täsmällisiin sanoihin; hän tiesi, että tällaisina

rakkauden hetkinä vaimo ymmärtäisi hänen tarkoituksensa jo

viittauksestakin. Ja Kitty ymmärsi nytkin.

-- Niin, mutta Varenkassa ei ole samaa todellisuutta kuin esimerkiksi

minussa; minä käsitän, ettei Sergei Ivanovitsh koskaan voisi rakastua

minunlaiseeni naiseen. Mutta Varenka on kokonaan henkinen.

-- Pitäähän Sergei sinusta paljon, ja minusta tuntuu aina niin

hyvältä, kun omaiseni pitävät sinusta...

-- Niin, onhan hän hyvä minulle, mutta...

-- Mutta ei sillä tavoin kuin esimerkiksi Nikolenka-vainaja... te

piditte toisistanne, myönsi Levin. -- Miksipä siitä ei voisi puhua?

lisäsi hän. -- Minä soimaan välillä itseäni: kaikki päättyy lopulta

unohdukseen. Niin, hän oli kauhea ja ihana ihminen... Mutta mistä me

äsken puhuimmekaan? hän jatkoi oltuaan hetkisen vaiti.

-- Sinä siis luulet, ettei Sergei Ivanovitsh osaa rakastua? kysyi

Kitty kääntäen Levinin äskeisen otaksuman omalle kielelleen.

-- En sano, ettei hän osaisi rakastua, vastasi Levin hymyillen, --

mutta hänellä ei ole sitä heikkoutta, jota siihen tarvitaan... Minä

olen aina kadehtinut häntä ja kadehdin nytkin, niin onnellinen kuin

olenkin.

-- Kadehdit sitä, ettei hän osaa rakastua?

-- Minä kadehdin sitä, että hän on parempi kuin minä, sanoi

Levin hymyillen. -- Hän ei elä itseään varten. Hän on alistanut

koko elämänsä velvollisuudentunnolleen. Ja siksi hän voikin olla

rauhallinen ja tyytyväinen.

-- Entäs sinä? kysyi Kitty rakastava, kiusoitteleva hymy huulillaan.

Kitty ei olisi mitenkään osannut selittää ajatuksenjuoksuaan, joka

sai hänet hymyilemään; mutta sen viimeinen johtopäätös oli, ettei

Levin ollut täysin vilpitön ihastellessaan veljeään ja alentaessaan

itseään tämän rinnalla. Kitty tiesi, että Levinin vilpillisyys tässä

asiassa johtui rakkaudesta veljeä kohtaan ja oman, liiankin suurelta

tuntuvan onnen herättämistä tunnonvaivoista sekä varsinkin hänen

alituisesta halustaan tulla paremmaksi ihmiseksi. Kaikkea tätä Kitty

miehessään rakasti ja sen vuoksi hän hymyili.

-- Entä sinä? Mihin sinä sitten olet tyytymätön? kysyi hän mieheltään

suu hymyssä.

Leviniä ilahdutti se, ettei Kitty tuntunut uskovan hänen olevan

tyytymätön, ja vaistomaisesti hän houkutteli vaimoaan lausumaan julki

tuon epäilyksen syyt.

-- Minä olen onnellinen, mutta tyytymätön itseeni... sanoi hän.

-- Mutta kuinka sinä voit olla tyytymätön, jos kerran olet onnellinen?

-- Niin, miten sen sanoisi?... En toivo yhtään mitään muuta, kuin

että sinä vain et kompastuisi. No mutta, eihän toki noin saa harppoa!

katkaisi hän puheensa nuhdellen vaimoaan siitä, että tämä oli tehnyt

liian nopean liikkeen astuessaan polulla olevan oksan yli. -- Mutta

kun ajattelen itseäni ja vertaan itseäni toisiin, varsinkin veljeeni,

tunnen huonouteni.

-- Missä suhteessa sitten? jatkoi Kitty yhä vain hymyillen. -- Etkö

sinä tee mitään toisten hyväksi? Entä sinun maatilasi, taloudenpitosi

ja kirjasi?...

-- Ei, minä tunnen, ja varsinkin nyt, että syy on sinun... sanoi

Levin pusertaen vaimonsa käsivartta. -- Minä teen sitä kaikkea vain

sivumennen. Jos minä voisin rakastaa sitä työtä niin kuin minä

rakastan sinua... mutta se on ollut minulle viime aikoina kuin

pakollista läksyä.

-- No, mitä sinä sitten sanot minun isästäni? kysyi Kitty. -- Onko

hänkin huono ihminen, koska hän ei ole tehnyt mitään yhteiseksi

hyväksi?

-- Hänkö? Ei. Mutta silloin täytyykin olla yhtä koruton, selkeä ja

hyvä kuin isäsi on. Ja sitä en minä ole. Minua vaivaa se, etten toimi

yhteiseksi hyväksi. Sen kaiken olet sinä saanut aikaan. Kun sinua

ei vielä ollut eikä myöskään häntä, sanoi Levin silmäten vaimonsa

vyötäisiin, -- minä panin kaikki voimani työhön. Mutta nyt en voi, ja

se vaivaa minua. Minä toimin juuri niin kuin minulle olisi annettu

läksyjä, teeskentelen...

-- No olisitko sinä halukas heti vaihtamaan osasi Sergei Ivanovitshin

kanssa? keskeytti Kitty. -- Olisitko halukas tekemään tuota yhteistä

työtä ja pitämään tuosta läksystä niin kuin hän, välittämättä mistään

muusta?

-- En tietenkään, sanoi Levin. -- Minä olen niin onnellinen, etten

totta puhuen ymmärrä mitään... Niin, sinäkö siis luulet, että hän jo

tänään kosii Varenkaa? lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti.

-- Luulen ja en luule. Mutta kauheasti tahtoisin. Odotahan. Kitty

kumartui, ja taittoi tienvarresta päivänkakkaran. -- No, koetetaanpa:

kosii, ei kosi, hän aloitti antaen kukan miehelleen.

-- Kosii, ei kosi, Levin mutisi repien pois kapeita, valkeita,

uurteisia terälehtiä Kittyn seuratessa jännittyneenä hänen sormiensa

kulkua.

-- Ei, ei! Kitty huudahti tarttuen miehensä käteen ja pysäyttäen sen.

-- Sinä repäisit kaksi.

-- No sen sijaan emme ota tuota pientä lukuun, sanoi Levin repäisten

pois pienen surkastuneen terälehden. -- Kas, tuossahan tulevat jo

rattaatkin.

-- Etkö ole jo väsynyt, Kitty? huusi ruhtinatar.

-- En vähääkään.

-- Voisit nousta rattaille, jos hevoset pysyvät hiljaa; voimme ajaa

käymäjalkaa.

Mutta ei kannattanut enää nousta rattaille, sillä määränpää oli jo

lähellä ja kaikki lähtivät kävellen eteenpäin.

Anna Karenina(#49487) · 第 155 / 228 题