II

Talon naiset olivat kokoontuneet kuistikolle. He istuivat siellä

yleensä mielellään aina päivällisen jälkeen, mutta nyt heillä oli

siellä tekemistäkin. Sen lisäksi, että kaikilla riitti puuhaa

vauvanpaitojen ompelemisessa ja kapalovöiden kutomisessa, kuistilla

keitettiin tänään myös hilloa uudella menetelmällä, johon Agafja

Mihailovna ei ollut tottunut: keitokseen ei lisätty vettä kuten hänen

oli ollut tapana tehdä. Kittyn kotona oli käytetty tätä keittotapaa

ja hän tahtoi ottaa sen käyttöön täälläkin. Agafja Mihailovna, jonka

huolena hillonkeitto aikaisemmin oli ollut, oli kuitenkin arvellut,

ettei Levineillä vanhastaan käytetty tapa voinut olla huono, ja oli

kaatanut vettä puutarha- ja metsämansikkahilloihin. Hänet oli saatu

kiinni itse teosta. Nyt vadelmahillo kiehui kaikkien näkyvissä, ja

tarkoituksena oli saada Agafja Mihailovnakin uskomaan, että hillosta

tulee hyvää ilman vettäkin.

Nyt Agafja Mihailovna heilutteli pahantuuliset kasvot hehkuen,

hiukset pörrössä ja laihat kyynärvarret paljaina keittoastiaa kuuman

hiillospannun yllä ja katseli nyrpeästi vadelmahilloon toivoen

sydämestään, että se hyytyisi eikä kiehuisikaan kypsäksi. Vanha

ruhtinatar, joka oli ollut pääneuvojana vadelmien keitossa, tunsi

olevansa eniten syypää Agafja Mihailovnan huonoon tuuleen ja koetti

näyttää siltä kuin olisi ajatellut muita asioita eikä kiinnittänyt

erityistä huomiota vadelmiin, mutta silmäili kuitenkin vähän väliä

hiillospannuun päin.

-- Olen aina itse ostanut palvelustytöilleni vaatteita

alennusmyynnistä, puheli ruhtinatar jatkaen aloitettua keskustelua.

-- Eiköhän vaahtoa pitäisi jo kuoria pois, ystäväiseni? lisäsi hän

kääntyen Agafja Mihailovnan puoleen. -- Kitty, mitä sinä itse joka

paikkaan! Siinä on liian kuumakin, pidätti hän Kittyä.

-- Minä kuorin, sanoi Dolly, nousi paikaltaan ja alkoi

varovasti kuoria lusikallaan vaahtoavaa sokerilientä, koputellen

lusikkaa välillä lautaseen, jonka pohja oli jo monivivahteisen,

kellanpunertavan vaahdon ja verenpunaisen, valuvan mehun peitossa.

"Tämä se lapsista onkin herkkua teen kanssa!" hän ajatteli muistaen,

miten oli itse lapsena ihmetellyt, etteivät aikuiset syöneet

ollenkaan vaahtoa, parasta kaikesta.

-- Stiva sanoo, että on paljon parempi antaa rahaa, jatkoi Dolly

äskeistä mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä oli paras

lahjoittaa palvelusväelle, -- mutta...

-- Eihän toki mitenkään! sanoivat ruhtinatar ja Kitty yhteen ääneen.

-- Kyllä ne ymmärtävät antaa arvoa muullekin.

-- No, minä en esimerkiksi viime vuonna ostanut meidän Matrjona

Semjonovnalle popliinia, vaan jotain sen tapaista kangasta, sanoi

ruhtinatar.

-- Minä muistan, teidän nimipäivänänne hän oli siinä puvussa.

-- Se oli tavattoman kaunis kuosi, niin yksinkertainen ja juhlava.

Olisin teettänyt itselleni, jollei hänellä olisi ollut. Vähän

samantapaista kuin Varenkalla. Kovin sievää ja huokeata.

-- No nyt tämä kai alkaa olla valmista, sanoi Dolly pudistaen mehua

lusikasta.

-- Kun pinta menee pieniin renkaisiin, se on valmista. Keittäkää

vielä vähän aikaa, Agafja Mihailovna.

-- Nuo kärpäset! sanoi Agafja Mihailovna äkäisesti. -- Samanlaista

siitä tulee, hän lisäsi.

-- Oi, katsokaa, älkää säikyttäkö! sanoi Kitty äkkiä katsoen

varpusta, joka istuutui kaiteelle ja alkoi nokkia vadelman kantoja.

-- Mutta kuule, älä istu niin lähelle hiillospannua, huomautti äiti.

-- Apropos de Varenka, hän sanoi ranskan kielellä, jota he melkein

koko ajan olivat puhuneet jottei Agafja Mihailovna ymmärtäisi heitä.

-- Tiedättekö, maman, että jostain syystä odotan tänään erästä

ratkaisua. Ymmärrättekö mitä? Se olisi niin mukavaa!

-- Siinä onkin oikea mestarinaittaja! sanoi Dolly. -- Osaa niin

varovasti ja ovelasti saattaa yhteen...

-- Ei, sanokaas, maman, mitä te arvelette?

-- Mitäs siitä osaa arvella! Se mies --, hän tarkoitti Sergei

Ivanovitshia, -- olisi voinut tehdä vaikka kuinka hyvät naimakaupat;

nyt hän ei enää ole nuori, mutta siitä huolimatta moni menisi hänelle

vielä nytkin... Varenka on kyllä hyvä tyttö, mutta...

-- Ei, äiti, te ette ymmärrä, miksi he sopisivat niin hyvin

toisilleen. Parempaa ei voi ajatella kummallekaan. Ensinnäkin hän on

ihana tyttö! Kitty sanoi koukistaen yhden sormensa.

-- Sergei Ivanovitsh on kovin ihastunut häneen, se on varma, vahvisti

Dolly.

-- Toiseksi Sergei Ivanovitshilla on sellainen yhteiskunnallinen

asema, ettei hänen vaimollaan tarvitse olla varallisuutta eikä

huomattavaa asemaa seuramaailmassa. Hänenlaiselleen miehelle on vain

tärkeää saada hyvä, herttainen ja rauhallinen vaimo.

-- Sen tytön ei tosiaan luulisi rauhaa rikkovan, kannatti Dolly.

-- Kolmanneksi, Varenka rakastaisi häntä... Ja se olisi... Voi kuinka

äärettömän hyvin se kaikki sopisikin... Minä vain odotan, että he

tulevat metsästä ja kaikki on selvää. Minä näen sen heti silmistä.

Ilahtuisin kovasti! Mitä sinä arvelet, Dolly?

-- Älä innostu liikaa. Sinä et saa kiihtyä, huomautti äiti.

-- Enhän minä kiihdykään. Minä vain luulen, että hän kosii tänään.

-- Se, milloin ja missä mies kosii, on kovin arvaamatonta... On

ollut jokin este, ja yhtäkkiä se murtuu, sanoi Dolly miettiväisesti

hymyillen ja muistellen omaa menneisyyttään ja silloista Stepan

Arkadjevitshia.

-- Äiti, kuinka isä kosi teitä? kysyi Kitty äkkiä.

-- Ei siinä mitään sen kummempaa ollut, ihan tavalliseen tapaan,

vastasi ruhtinatar, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat hänen sitä

muistellessaan.

-- Niin mutta miten? Piditte kai te hänestä jo aikaisemminkin,

vaikkette saanut sitä sanoa?

Kittyä viehätti erityisesti se, että hän saattoi nyt puhua äitinsä

kanssa noista naisen elämän pääkysymyksistä aivan kuin vertaistensa

kanssa.

-- Pidin tietenkin; hänhän kävi väliin meidän luonamme maalla.

-- No, miten se sitten tapahtui, äiti?

-- Sinä kai luulet, että te olette keksineet jotain uutta! Samaa se

on kaikki. Katseet ja hymyt sen ratkaisivat.

-- Sen te sanoitte hyvin, äiti! Juuri katseet ja hymyt, vahvisti

Dolly.

-- Mutta mitä hän sanoi?

-- Mitäs Kostja sinulle sanoi?

-- Hän kirjoitti liidulla. Se oli ihmeellistä... Kuinka kauan siitä

jo tuntuu olevan! sanoi Kitty.

Ja kolme naista vaipui miettimään samaa. Kitty alkoi ensimmäisenä

puhua. Hänen mieleensä oli muistunut koko hänen viimeinen

tyttövuotensa ja hänen ihastuksensa Vronskiin.

-- Se siinä vain on... että Varenka on ollut kiintynyt erääseen

toiseen, hän sanoi näistä mietteistään mieleensä johtuneen asian. --

Minun olisi pitänyt jotenkin valmistella Sergei Ivanovitshia siihen.

Kaikki miehet, hän lisäsi, -- ovat kauhean mustasukkaisia meidän

menneisyydellemme.

-- Eivät kaikki, sanoi Dolly, -- sinä päättelet oman miehesi

perusteella. Häntä kiusaa vielä tänäkin päivänä Vronskin muisto. Eikö

kiusaakin!

-- Totta se on, vastasi Kitty silmät miettiväisessä hymyssä.

-- Minä en vain käsitä, sanoi vanha ruhtinatar äidillistä

valvontaansa puolustaakseen, -- mikä seikka sinun menneisyydessäsi

voisi kiusata häntä? Se että Vronski liehitteli sinua?... Ketähän

tyttöä ei olisi yhtään liehitelty?...

-- No niin, emmehän me nyt siitä puhu, sanoi Kitty punastuen.

-- Ei, anna minun sanoa, jatkoi äiti, -- sinähän et itse antanut

minun puhua siitä silloin Vronskin kanssa. Muistatko?

-- Voi, voi, äiti! sanoi Kitty kärsivän näköisenä.

-- Nyt teitä ei pidättele mikään... Sinun suhteesi ei voinut mennä

pidemmälle kuin oli luvallista. Minä olisin itse vaatinut hänet

tilille. Mutta sinä, lapsukaiseni, et saa kiihtyä. Muista se ja ole

rauhallinen.

-- Minä olen aivan rauhallinen, äiti.

-- Koitui suureksi onneksi Kittylle, että Anna tuli, sanoi Dolly, --

ja suureksi onnettomuudeksi hänelle. Niin, juuri päinvastoin, lisäsi

hän tuon ajatuksen yllättämänä. -- Silloin Anna oli niin onnellinen,

ja Kitty piti itseään niin onnettomana. Aivan päinvastoin kuin oli!

Minä ajattelen usein Annaa.

-- Kaikkea sinä ajatteletkin! Sellainen iljettävä, inhottava nainen,

jolla ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa, sanoi ruhtinatar, joka ei

voinut unohtaa, että Kitty ei ollut mennyt naimisiin Vronskin vaan

Levinin kanssa.

-- Miksi ihmeessä te haluatte puhua siitä! sanoi Kitty

kiusaantuneena. -- Minä en ajattele sitä enkä tahdo ajatellakaan...

En tahdo ajatella, toisti hän kuullen samassa miehensä tutut askeleet

kuistikon portailta.

-- Mitä sinä et tahdo ajatella? kysyi Levin tullen kuistikolle. Mutta

kukaan ei vastannut hänelle eikä hän toistanut kysymystään.

-- Ikävä, että tulin häiritsemään tätä naisten valtakuntaa, hän sanoi

vilkaisten tyytymättömästi kaikkiin ja ymmärtäen, että oli puhuttu

jotain sellaista, mitä ei hänen kuultensa voinut puhua.

Hän tunsi hetken ajan olevansa samaa pataa Agafja Mihailovnan kanssa:

hän oli tyytymätön siihen, että hilloa keitettiin ilman vettä, ja

yleensä koko vieraaseen shtsherbatskilaiseen komentoon. Pian hän

kuitenkin meni hymyillen Kittyn luo.

-- Kuinka sinä jaksat? hän kysyi vaimoltaan, katseessaan sama ilme,

joka kasvoillaan kaikki nykyään puhuttelivat Kittyä.

-- Oikein hyvin, sanoi Kitty hymyillen. -- No, kuinkas siellä oli

asiat?

-- Mahtuu kolme kertaa niin paljon kuin tavallisiin työkärryihin. No,

lähdemmekö sienenkerääjiä katsomaan? Minä käskin valjastamaan hevosen.

-- Aiotko sinä viedä Kittyn rattailla? kysyi ruhtinatar soimaavasti.

-- Me ajamme käymäjalkaa, ruhtinatar.

Levin ei koskaan kutsunut ruhtinatarta äidiksi, kuten vävyt

tavallisesti tekevät, ja se harmitti ruhtinatarta. Mutta niin paljon

kuin Levin rakasti ja kunnioittikin ruhtinatarta, hän ei voinut

kutsua tätä sillä nimellä häpäisemättä sen tunteen pyhyyttä, jota hän

tunsi äitivainajaansa kohtaan.

-- Lähtekää mukaan, maman, ehdotti Kitty.

-- Katselemaan sellaista tolkuttomuutta! Ei kiitos!

-- No minä lähden jalkaisin. Sehän on minulle terveellistä. Kitty

nousi, meni miehensä luo ja otti häntä kädestä.

-- Terveellistä, jollei mene liiallisuuksiin, huomautti ruhtinatar.

-- No, Agafja Mihailovna, onko hillo valmista? Levin kysyi ja hymyili

Agafja Mihailovnalle koettaen saada hänet hyvälle tuulelle. --

Tuleeko uudella tavalla hyvää?

-- Hyvää kai. Meikäläisen mielestä liiaksi keitettyä.

-- Se siinä juuri onkin hyvä, Agafja Mihailovna, että se saa kiehua

kauan; sitten se ei happane. Missä me sitä muuten säilyttäisimmekään,

kun jääkin on meiltä loppunut, sanoi Kitty, joka oli heti

ymmärtänyt miehensä tarkoituksen ja koetti hänkin lepyttää mummoa

ystävällisyydellä. -- Sen sijaan teidän suolauksenne on niin

erinomaista, että äiti sanoo, ettei ole missään saanut sellaisia

kurkkuja, hän lisäsi hymyillen ja silitti mummon hiuksia.

Agafja Mihailovna katsahti äkäisesti Kittyyn.

-- Älkää te lohdutelko minua, rouva. Kun minä katson häneen

ja teihin, siinä on minulle iloa kylliksi, hän sanoi, ja tuo

suorasukaisuus liikutti Kittyä.

-- Lähtekää meidän kanssamme sieneen, voitte neuvoa meille paikkoja.

Agafja Mihailovnan kasvot sulivat hymyyn, ja hän heilautti päätään

ikään kuin sanoen: "Eipä teihin voi suuttua, vaikka tahtoisikin."

-- Tehkää te vain niin kuin minä olen neuvonut, sanoi vanha

ruhtinatar: -- Pankaa hillon päälle paperi ja kostuttakaa se

rommilla, niin se pysyy homehtumatta ilman jäätäkin.