XXXIII

Vronski tunsi ensimmäisen kerran olevansa närkästynyt, melkeinpä

vihastunut Annaan, joka tahallaan heittäytyi niin tietämättömäksi

asemastaan. Tunnetta kasvatti vielä sekin seikka, ettei hän voinut

suoraan sanoa Annalle harminsa syytä. Jos hän olisi ilmaissut

ajatuksensa suoraan, hän olisi sanonut: saapumalla tuossa puvussa ja

kaikkien tunteman ruhtinattaren seurassa teatteriin Anna tunnustaisi

olevansa langennut nainen ja uhmaavansa seuramaailmaa, toisin sanoen

luopuvansa siitä ainiaaksi.

Hän ei voinut sanoa sitä Annalle. "Mutta kuinka hän ei sitä itse

ymmärrä, ja mikä hänen oikein on?" mietti Vronski itsekseen. Hän

tunsi, kuinka hänen kunnioituksensa Anna kohtaan väheni ja kuinka

tietoisuus tämän kauneudesta samalla kasvoi.

Synkännäköisenä hän palasi huoneeseensa ja istuutui Jashvinin luo,

joka oli ojentanut pitkät jalkansa tuolille ja joi konjakkia ja

seltterivettä. Vronski käski tuoda itselleen samaa.

-- Sinä puhuit Lankovskin "Voimasta". Se on hyvä hevonen, neuvon

sinua ostamaan sen, sanoi Jashvin silmäten synkeää toveriaan. --

Sillä on kyllä hiukan riippuvat lautaset, mutta jalat ja pää ovat

sellaiset, ettei parempaa voi toivoa.

-- Luultavasti minä otan sen, vastasi Vronski.

Keskustelu hevosista kiinnosti häntä, mutta hän ei hetkeksikään

unohtanut Annaa, kuulosteli tahtomattaankin askelten kaikua

käytävästä ja vilkuili uunin reunalla olevaa kelloa.

-- Anna Arkadjevna pyysi sanomaan, että hän on lähtenyt teatteriin,

ilmoitti lakeija.

Jashvin kaatoi vielä ryyppylasillisen konjakkia poreilevaan veteen,

joi lasinsa pohjan ja nousi seisomaan pannen kiinni takkinsa nappeja.

-- No niin, emmekö lähde? hän sanoi hymyillen hiukan viiksiensä

varjossa ja osoittaen tuolla hymyllään, että ymmärsi kyllä syyn

Vronskin huonoon tuuleen, mutta ei pitänyt sitä niin merkitsevänä.

-- Minä en tule, vastasi Vronski synkästi.

-- Mutta minun täytyy mennä, minä lupasin. No, näkemiin sitten. Mutta

voithan sinäkin tulla permantopaikalle, ota Krasinskin paikka, lisäsi

Jashvin mennessään ovesta.

-- Ei, minulla on muuta tekemistä.

"Jos on huolta vaimosta, niin taitaapa olla vaimon korvikkeestakin",

ajatteli Jashvin poistuessaan hotellista.

Jäätyään yksin Vronski nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa.

"Mikäs tänään onkaan? Neljäs tilausnäytäntö... Jegor on siellä

vaimonsa kanssa ja äiti luultavasti myös. Siellä on toisin sanoen

koko Pietari. Nyt hän on jo perillä, on riisunut turkkinsa ja astunut

valoisaan aitioon. Tushkevitsh Jashvin, ruhtinatar Varvara... hän

kuvitteli kaikkea mielessään. -- Entä minä sitten? Pelkäänkö, vai

olenko jättänyt huolenpidon hänestä Tushkevitshille? Miten tyhmää

kaikki. Miksi hän saattaa minut tällaiseen inhottavaan asemaan?" hän

sanoi heilauttaen kättään.

Tuolla liikkeellään hän tönäisi pientä pöytää, jolla oli

seltteripulloja ja konjakkikarahvi, niin että karahvi oli vähällä

kaatua kumoon. Hän yritti ottaa siitä kiinni, mutta pudotti sen,

sysäsi harmissaan pöytää jalallaan ja soitti kelloa.

-- Jos tahdot pysyä palveluksessani, hän sanoi huoneeseen tulleelle

kamaripalvelijalleen, -- niin muistakin tehtäväsi. Sinun täytyy

katsoa, ettei tuollaista tapahdu. Korjaisit pullot ajoissa pois.

Kamaripalvelija tunsi olevansa syytön ja aikoi puolustautua, mutta

herraan vilkaistuaan hän katsoi parhaaksi olla vaiti, polvistui

kiireesti matolle ja alkoi koota ehjiä ja särkyneitä pulloja ja

laseja.

-- Se ei ole sinun asiasi; kutsu lakeija siivoamaan ne ja tuo minulle

hännystakkini.

* * * * *

Vronski tuli teatteriin puoli yhdeksän aikaan. Näytäntö oli täydessä

vauhdissa. Vanha teatteripalvelija auttoi turkin hänen yltään,

puhutteli heti tunnistettuaan "kreivilliseksi korkeudeksi" ja

ehdotti, ettei hän ottaisi numerolappua, vaan huutaisi vain Fjodoria,

koska saisi siten nopeimmin vaatteensa takaisin. Valaistussa

käytävässä ei ollut muita kuin teatteripalvelija ja pari lakeijaa,

jotka turkit sylissä kuuntelivat ovella. Suljetun oven takaa kuului

orkesterin staccato-säestys ja naisääni, joka lauloi huolellisesti

ääntäen säettään. Ovi avautui teatteripalvelijan pujahtaessa ulos,

ja loppuaan lähenevä säe kantautui kirkkaana Vronskin korvaan. Ovi

sulkeutui samassa eikä Vronski kuullut loppua, mutta oven takaa

kuuluvista kiivaista kättentaputuksista hän ymmärsi, että säveljakso

oli päättynyt. Kun hän astui kruunujen ja kaasulamppujen kirkkaasti

valaisemaan saliin, hälinä jatkui yhä. Laulajatar hymyili ja

kumarteli näyttämöllä paljaat olkapäät ja jalokivet välkkyen, ja

häntä kädestä pitelevä tenori auttoi kokoilemaan näyttämöpartaan

taa lentäneitä kukkavihkoja. Sitten laulajatar lähestyi herraa,

joka päälaelle kammattu hiustukko voiteesta kiillellen kurottautui

ojentamaan partaan yli jotain esinettä, ja koko yleisö permannolla

samoin kuin aitioissa kurottautui innostuneena eteenpäin, huusi

ja taputti käsiään. Kapellimestari auttoi korokkeeltaan lahjaa

partaan yli ja korjasi valkeata solmukettaan. Vronski astui keskelle

permantoa ja pysähtyi katselemaan ympärilleen. Tänään hän kiinnitti

entistäkin vähemmän huomiota tuttuun, tavanomaiseen ympäristöön,

näyttämöön, hälinään ja tuohon täpötäyden teatterin tuttuun,

joutavaan, kirjavaan katsojalaumaan.

Aitioissa istui kuten ennenkin seurapiiridaameja taaempana

pysyttelevine upseereineen; samoja, herra ties keitä, naisia

värikkäissä puvuissaan, virkapukuja ja pitkiä takkeja näkyi joka

puolella, sama väki kurkisteli nytkin yläparvelta, ja koko joukossa

oli aitioissa ja ensimmäisillä tuoliriveillä nelisenkymmentä oikeaa

miestä ja naista. Näihin keitaisiin Vronski suuntasi huomionsa ja

pääsikin heti niiden yhteyteen.

Näytös oli päättynyt hänen astuessaan saliin, ja siksi hän, veljensä

aitioon poikkeamatta, meni suoraan ensimmäisen tuolirivin ja

rampin luo, missä Serpuhovskoi seisoi polvi koukussa ja koputti

kengänkorkoaan näyttämön parrasaitaan. Hän oli jo kaukaa huomannut

Vronskin ja kutsunut tätä hymyllään tulemaan luokseen.

Vronski ei ollut vielä nähnyt Annaa ja oli tahallaan katsomatta

häneen päin. Mutta katseiden suunnasta hän tiesi, missä Anna oli.

Hän silmäili varovasti ympärilleen odottaen näkevänsä jossain

Aleksei Aleksandrovitshin. Mutta onneksi Annan mies ei ollut tänään

teatterissa.

-- Kuinka vähän sinussa enää onkaan sotilasta! sanoi Serpuhovskoi

hänelle. -- Valtiomies tai taiteilija tai jotain sellaista.

-- Niin, kotimaahan palattuani pistinkin hännystakin ylleni, vastasi

Vronski ottaen hitaasti esiin kiikarinsa.

-- Täytyy tunnustaa, että sitä minä kyllä kadehdin. Aina kun tulen

ulkomailta ja panen tämän taas päälleni, hän kosketti hopeista

olkanauhaansa, -- minun on surku vapauttani.

Serpuhovskoi oli jo kauan sitten luopunut toivosta Vronskin

virkauran suhteen, mutta piti hänestä kuten ennenkin ja oli hänelle

tällä kertaa erityisen ystävällinen. -- Vahinko, että myöhästyit

ensimmäisestä näytöksestä.

Toisella korvalla toveriaan kuunnellen Vronski siirsi kiikarinsa

permantoaitiosta ensimmäiselle parvelle ja katseli sitten aitioita.

Turbaanipäisen naisen ja kaljun, äkäisesti silmiään räpyttelevän

ukon rinnalla Vronski näki yhtäkkiä Annan ylpeän, häikäisevän

kauniina hymyilevän pitsien kehystämän pään. Hän oli viidennessä

permantoaitiossa, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä Vronskista.

Hän istui edessä ja puhui jotain Jashvinille, pää hiukan sivulle

kääntyneenä. Hänen päänsä asento kauniiden, leveiden olkapäiden

yllä ja silmien ja koko kasvojen hillityn kiihkeä säteily palautti

hänet Vronskin mieleen aivan samannäköisenä kuin tämä oli nähnyt

hänet tanssiaisissa Moskovassa. Mutta hän koki tuon kauneuden nyt

aivan toisella tavalla kuin silloin. Hänen tunteensa ei ollut enään

salaperäinen, ja siksi tuo kauneus nyt loukkasi häntä, samalla kuin

se entistä enemmän veti häntä puoleensa. Anna ei katsonut Vronskiin

päin, mutta Vronski tunsi, että Anna oli jo nähnyt hänet.

Kun Vronski taas suuntasi kiikarinsa sinnepäin, hän pani merkille,

että ruhtinatar Varvara oli erityisen punainen ja nauroi

luonnottomasti ja vilkuili yhtenään vasemmanpuoleiseen aitioon; Anna

taas tähyili jonnekin naputellen kokoontaitettua viuhkaansa aition

punaiseen samettireunukseen eikä ilmiselvästi ollut huomaavinaan,

mitä viereisessä aitiossa tapahtui. Jashvinin kasvoilla näkyi sama

ilme, joka hänellä oli hänen hävitessään korttipelissä. Hän istui

otsa rypyssä, veti vasenta viikseään yhä syvemmälle suuhunsa ja

katseli hänkin syrjäsilmällä samalla puolella olevaan aitioon.

Siinä aitiossa istuivat Kartasovit. Vronski tunsi heidät ja

tiesi, että Annakin oli heidän kanssaan tuttu. Rouva Kartasova,

laiha, pieni nainen, seisoi aitiossaan selin Annaan pukien ylleen

viittaansa, jota hänen miehensä auttoi hänen hartioilleen. Hänen

kasvonsa olivat kalpeat ja vihaiset ja hän puhui jotain näyttäen

olevan kuohuksissaan. Kartasov itse, lihava kaljupää herra, vilkuili

lakkaamatta Annaan päin ja koetti rauhoitella vaimoaan. Kun hänen

vaimonsa oli jo lähtenyt aitiosta, hän seisoi kauan paikoillaan

tavoitellen silmillään Annan katsetta, tahtoen nähtävästi kumartaa

tälle hyvästiksi. Mutta Anna oli nähtävästi tahallaan huomaamatta

häntä ja puhui toisaalle kääntyneenä jotain Jashvinille, joka

kumartui hänen puoleensa. Kartasov lähti kumartamatta, ja aitio jäi

tyhjäksi.

Vronski ei tiennyt, mitä Annan ja Kartasovien välillä oli tapahtunut,

mutta sen hän huomasi, että oli tapahtunut jotain, mikä häpäisi

Annaa. Hän ymmärsi sen jo siitäkin, mitä oli nähnyt, ja ennen kaikkea

Annan kasvoista, joista näkyi, että hän pinnisti viimeisetkin

voimansa suorittaakseen osansa horjumatta loppuun. Ja hän osasikin

hyvin säilyttää ulkonaisen tyyneytensä. Ne, jotka eivät tunteneet

häntä ja hänen tuttavapiiriään eivätkä kuulleet muiden naisten

lakkaamattomia surkutteluja ja suuttumuksen ja ihmettelyn ilmauksia

sen johdosta, että hän oli tohtinut näyttäytyä seuramaailmassa,

vieläpä niin julkeasti korukudospäähineessään ja koko kauneudessaan,

ne ihastelivat tuon naisen kauneutta ja tyyneyttä eivätkä

aavistaneet, että hän siinä istuessaan tunsi samaa kuin häpeäpaaluun

kytketty ihminen.

Tietäen jotain tapahtuneen, mutta tietämättä, mitä se oli, Vronski

tunsi piinallista rauhattomuutta ja lähti veljensä aitioon saadakseen

selkoa tapahtumasta. Valittuaan tahallaan Annan aitiosta kauimpana

olevan oven hän kohtasi mennessään entisen rykmenttinsä komentajan,

joka puheli kahden tuttavansa kanssa. Vronski kuuli heidän

mainitsevan Kareninin nimen ja huomasi, kuinka rykmentinkomentaja

hänet nähdessään kiiruhti huutamaan hänen nimensä vilkaisten samalla

vihjailevasti tovereihinsa.

-- Vronski, kas! Koskas sinä tulet rykmenttiin? Emme päästä

kantajoukkoamme ilman kemuja, sanoi rykmentinkomentaja.

-- En ehdi nyt, ikävä kyllä. Toisella kertaa, vastasi Vronski ja

juoksi portaita ylös veljensä aitioon.

Vanha harmaakiharainen kreivitär, Vronskin äiti, istui poikansa

aitiossa. Varja ja ruhtinatar Sorokina kohtasivat Vronskin

ensimmäisen parven käytävässä.

Saatettuaan ruhtinatar Sorokinan anoppinsa luo Varja pisti kätensä

lankonsa käsikoukkuun ja alkoi heti puhua hänelle siitä, mikä täytti

hänen mielensä. Vronski oli ani harvoin nähnyt häntä niin kuohuksissa

kuin hän oli nyt.

-- Minusta se on alhaista ja inhottavaa eikä rouva Kartasovalla ollut

mitään oikeutta siihen. Rouva Karenina... alkoi hän.

-- Mitä niin? Minä en tiedä mitään.

-- Kuinka, etkö sinä ole kuullut?

-- Ymmärräthän, että minulle siitä viimeksi kerrotaan.

-- Onko ketään ilkeämpää olentoa kuin tuo rouva Kartasova!

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Jegor kertoi... Hän loukkasi rouva Kareninaa. Hänen miehensä

oli alkanut viereisestä aitiosta puhua Anna Arkadjevnan kanssa,

mutta rouvapa nostikin melun. Kertovat hänen sanoneen ääneen jotain

loukkaavaa ja lähteneen pois.

-- Kreivi, teidän äitinne kutsuu teitä, sanoi ruhtinatar Sorokina

kurkistaen aition ovesta.

-- Olen pitkän aikaa odottanut sinua, sanoi vanha kreivitär hänelle

pilkallisesti hymyillen, -- sinua ei ole näkynyt ensinkään.

Vronski näki, ettei äiti voinut salata iloaan.

-- Hyvää iltaa, maman. Olin juuri tänne tulossa, vastasi hän kylmästi.

-- Miksi sinä et mene faire la cour à madame Karénine[15]? sanoi

kreivitär, kun ruhtinatar Sorokina oli siirtynyt syrjemmäksi. -- Elle

fait sensation. On oublie la Patti pour elle[16].

-- Maman, olen pyytänyt teitä olemaan puhumatta minulle siitä,

vastasi Vronski kulmat kurtussa.

-- Minähän sanoin vain saman asian, josta kaikki täällä puhuvat.

Vronski ei vastannut mitään. Sanottuaan ruhtinatar Sorokinalle

muutaman sanan hän poistui. Ovessa hän tapasi veljensä.

-- Kas, Aleksei! sanoi veli. -- Mikä inhottava juttu. Se ämmä on

houkka... Aioin juuri mennä rouva Kareninan luo. Mennään yhdessä.

Vronski ei kuunnellut mitä hän puhui, vaan kiiruhti nopein askelin

alas. Hän tunsi, että hänen oli tehtävä jotain, mutta ei tiennyt

mitä. Harmi siitä, että Anna oli saattanut itsensä ja hänet niin

noloon asemaan, sekä sääli tämän kärsimysten vuoksi kuohuttivat

hänen mieltään. Hän laskeutui alas ja meni suoraa päätä Annan

permantoaitiota kohti. Aition luona seisoi Stremov keskustellen Annan

kanssa.

-- Tenoreja ei ole enää. Le moule en est brisé[17].

Vronski kumarsi Annalle ja pysähtyi tervehtimään Stremovia.

-- Te tulitte luullakseni niin myöhään, ettette kuullutkaan

parasta aariaa, sanoi Anna, ja hänen katseensa vaikutti Vronskista

pilkalliselta.

-- Minä olen huono musiikintuntija, sanoi Vronski katsoen häneen

ankarasti.

-- Niin kuin ruhtinas Jashvin, sanoi Anna hymyillen, -- jonka

mielestä Patti laulaa liian kovaa. Kiitos, hän lisäsi ottaen Vronskin

nostaman ohjelmalehtisen pitkän hansikkaan verhoamaan pieneen

käteensä, ja silloin hänen kauniit kasvonsa äkkiä värähtivät. Hän

nousi ja meni aitionsa takaosaan.

Huomatessaan Annan aition seuraavan näytöksen alkaessa jääneen

tyhjäksi Vronski nousi permantopaikaltaan saaden alkanutta aariaa

kuuntelevan yleisön sihisemään häiriölle, poistui salista ja lähti

majapaikkaansa.

Anna oli jo kotona. Kun Vronski tuli hänen luokseen, hänellä oli

vielä yllään sama vaalea silkkipuku. Hän istui ensimmäisellä oven

vieressä olevalla tuolilla ja katsoi eteensä. Hän vilkaisi Vronskiin,

mutta asettui heti taas entiseen asentoonsa.

-- Anna, sanoi Vronski.

-- Sinun, sinun syytäsi kaikki! Anna huudahti epätoivon ja vihan

itkunväreet äänessään ja nousi tuoliltaan.

-- Minähän pyysin, minä rukoilemalla pyysin, ettet sinä menisi, minä

tiesin, että siitä tulisi sinulle vain ikävyyksiä...

-- Ikävyyksiä! huudahti Anna. -- Oi, se oli kauheata! En koskaan

eläessäni voi unohtaa sitä. Hän sanoi, että on häpeä istua minun

rinnallani.

-- Vähät tyhmän naisen sanoista! sanoi Vronski, -- mutta miksi

antautua sellaiseen uhkapeliin...?

-- Minä vihaan sinun tyyneyttäsi. Sinun ei olisi pitänyt saattaa

minua siihen. Jos sinä rakastaisit minua...

-- Anna! Miksi sinä vedät tähän minun rakkauteni...

-- Niin, jos sinä rakastaisit minua, niin kuin minä rakastan, jos

sinä olisit kärsinyt niin kuin minä... sanoi Anna silmäillen Vronskia

pelästynein ilmein.

Vronskin oli sääli Annaa, mutta sittenkin häntä harmitti. Hän

vakuutteli Annalle rakkauttaan, koska näki, ettei mikään muu nyt

rauhoittaisi tätä, eikä nuhdellut häntä sanoillaan; mutta soimasi

tätä mielessään.

Anna imi ahnaasti sieluunsa ne rakkauden vakuutukset, jotka

Vronskista tuntuivat niin kuluneilta, että niitä oli vaikea enää

toistaa, ja rauhoittui vähitellen. Seuraavana päivänä he lähtivät

täyteen sopuun päässeinä Vronskin maatilalle.