Kun Vronski palasi kotiin, Anna ei ollut vielä tullut takaisin.
Vronskille kerrottiin, että pian hänen lähdettyään Annan luo oli
tullut joku nainen, jonka kanssa tämä oli lähtenyt kaupungille. Se,
että Anna oli lähtenyt sanomatta minne ja ettei häntä vieläkään
kuulunut, kuten sekin, että hän oli aamulla salavihkaa käynyt
jossain, sai vakaviin mietteisiin Vronskin, jolla oli kipeänä
mielessään Annan tämänpäiväinen oudon kiihottunut ilme ja se, miten
epäystävällisesti tämä oli Jashvinin läsnä ollessa miltei tempaissut
hänen käsistään poikansa valokuvat. Hänestä oli välttämätöntä
selvittää asiat ja hän odotti Annaa tämän vierassalissa. Mutta
Anna ei tullutkaan yksin, vaan toi mukanaan tätinsä, naimattoman
ruhtinatar Oblonskajan. Kyseessä oli sama naishenkilö, joka oli
käynyt aamupäivällä ja jonka kanssa Anna oli ollut ostoksilla. Anna
ei ollut huomaavinaan Vronskin huolestunutta ja kysyvää ilmettä,
vaan kertoi hänelle iloisesti, mitä kaikkea oli ostanut kaupungilla
käydessään. Vronski näki, että hänen mielessään liikkui jotain
erikoista: loistavissa silmissä, jotka välillä hetkeksi osuivat
häneen, näkyi tarkkaavainen jännite, puheessa ja liikkeissä tuntui
tietty hermostunut nopeus ja viehkeys, joka oli heidän suhteensa
alkuaikoina ihastuttanut Vronskia suuresti, mutta joka nyt
omituisesti pelotti häntä.
Päivällinen oli katettu neljälle hengelle. Kaikki olivat jo koolla
astuakseen pieneen ruokasaliin, kun Tushkevitsh saapui. Ruhtinatar
Betsy oli lähettänyt hänet Annan luo pyytämään anteeksi, ettei ollut
huonon vointinsa vuoksi voinutkaan tulla jäähyväiskäynnille; sen
sijaan ruhtinatar toivoi, että Anna tulisi hänen luokseen puoli
seitsemän ja yhdeksän välillä. Vronski vilkaisi Annaan kuullessaan
tuon määräajan, joka osoitti ruhtinattaren pitävän tarkkaa huolta
siitä, ettei Anna sattuisi paikalle samaan aikaan kuin muut; mutta
Anna ei ollut sitä huomaavinaan.
-- Ikävää, että juuri puoli seitsemän ja yhdeksän välillä en voi
tulla, hän sanoi hivenen hymyillen.
-- Ruhtinatar tulee olemaan hyvin pahoillaan.
-- Minä myös.
-- Te menette varmaan kuuntelemaan Pattia? kysyi Tushkevitsh. --
Pattia?... Tepä annoitte minulle hyvän ajatuksen. Minä lähtisin, jos
vain voisi saada aition.
-- Minä voin sen hankkia, tarjoutui Tushkevitsh.
-- Olisin siitä hyvin kiitollinen, sanoi Anna. -- Kuulkaa, ettekö
tahtoisi syödä päivällistä kanssamme?
Vronski kohautti hiukan olkapäitään. Hän ei voinut ollenkaan
käsittää, mitä Anna teki. Mitä varten hän oli tuonut tuon vanhan
ruhtinattaren, miksi hän pyysi Tushkevitshia päivälliselle ja mitä
kummaa hän teki teatteriaitiolla? Kuinka hänen asemassaan saattoi
ajatellakaan menoa Pattin näytäntöön, jossa oli läsnä koko hänelle
tuttu seurapiiriväki? Vronski loi häneen vakavan katseen, mutta
Anna vastasi hänelle samalla uhittelevalla, puoleksi iloisella,
puoleksi epätoivoisella katseella, jonka merkitystä Vronski ei voinut
ymmärtää. Päivällispöydässä Anna oli valloittavan iloinen; hän
ikään kuin keimaili Tushkevitshille ja Jashvinille. Kun oli noustu
pöydästä ja Tushkevitsh oli lähtenyt hankkimaan aitiota ja Jashvin
mennyt tupakoimaan, Vronski lähti Jashvinin kanssa omalle puolelleen.
Istuttuaan vähän aikaa hän juoksi ylös. Anna oli jo pukeutunut
vaaleaan, avokaulaiseen samettisomisteiseen silkkipukuun, jonka hän
oli teettänyt Pariisissa, ja kiinnittänyt päähänsä kalliin valkean
korukudoksen, joka kehysti hänen kasvojaan korostaen erityisesti
hänen säkenöivää kauneuttaan.
-- Menettekö tosiaankin teatteriin? Vronski kysyi koettaen olla
katsomatta häneen.
-- Miksi te sitä niin pelästyneesti kysytte? Anna sanoi
loukkaantuneena siitä, ettei Vronski taaskaan katsonut häntä silmiin.
-- Miksi minä en saisi mennä?
Hän teeskenteli, ettei ymmärtänyt Vronskin sanojen merkitystä.
-- Ei tietenkään ole mitään estettä, sanoi Vronski kulmat kurtussa.
-- Sitähän minä juuri sanoin, Anna sanoi ollen tahallaan ymmärtämättä
hänen sanoissaan piilevää ivaa ja kääri tyynesti kokoon pitkää
tuoksuvaa hansikastaan.
-- Anna, luojan tähden, mikä teidän on? sanoi Vronski koettaen
herättää häntä samalla tavoin kuin hänen miehensä aikoinaan oli
tehnyt.
-- Minä en käsitä mitä te kyselette.
-- Tehän tiedätte, että on mahdotonta mennä.
-- Miksi niin? Enhän minä lähde yksin. Ruhtinatar Varvara meni
pukeutumaan ja tulee mukaani.
Vronski kohautti olkapäitään neuvottomana ja epätoivoisena.
-- Mutta ettekö te tiedä..., hän aloitti.
-- En tahdo tietää mitään! sanoi Anna miltei huutaen. -- En tahdo.
Kadunko minä sitten tekoani? En, en, en. Jos kaikki olisi aloitettava
alusta, niin minä tekisin samalla tavalla. Meille, minulle ja teille,
on tärkeää vain se, rakastammeko toisiamme. Vähät muusta. Miksi me
sitten asumme täällä erillämme emmekä päiväkausiin näe toisiamme?...
Miksi minä en saisi mennä? Minä rakastan sinua ja muu on minulle
yhdentekevää, Anna lisäsi venäjäksi katsahtaen häneen silmissään
erikoinen, Vronskille käsittämätön välke, -- jollet sinä ole
muuttunut. Miksi sinä et katso minuun?
Vronski katsoi Annaan. Hän näki Annan kasvojen ja aistikkaan puvun
koko kauneuden. Mutta juuri tuo kauneus ja viehätysvoima hermostutti
häntä tänä hetkenä.
-- Minun tunteeni eivät voi muuttua, te tiedätte sen; mutta minä
pyydän teitä hartaasti: älkää lähtekö, sanoi Vronski jälleen
ranskaksi, hellä rukouksensävy äänessään, mutta katse kylmänä.
Anna ei kuunnellut sanoja, vaan näki katseen kylmyyden ja vastasi
hermostuneesti:
-- Minä pyydän teitä ilmoittamaan, miksi minä en voisi mennä.
-- Siksi, että se voi tuottaa teille... hän sekaantui hämmingissään.
-- En ymmärrä vähääkään. Jashvin n'est pas compromettant[14] eikä
ruhtinatar Varvara ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Siinähän hän jo
tuleekin.