Niin kovasti kuin Anna oli halunnutkin saada nähdä poikaansa,
niin kauan kuin hän oli ajatellutkin tämän tapaamista ja
valmistautunut siihen, hän ei mitenkään ollut osannut aavistaa, että
jälleennäkeminen vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Palattuaan
yksinäiseen hotellihuoneistoonsa hän ei pitkään aikaan voinut
käsittää, miksi oli siellä. "Niin, nyt se on kaikki mennyttä ja
minä olen taas yksin", hän sanoi itsekseen ja istuutui hattu päässä
uunin vieressä olevaan nojatuoliin. Hän tuijotti jähmettynein silmin
pronssikelloa, joka oli ikkunoiden välissä olevalla pöydällä, ja
vaipui ajatuksiinsa.
Ulkomailta tuotu ranskalainen kamarineito tuli tarjoamaan
pukeutumisapua. Anna katsahti häneen oudosti ja sanoi: -- Ei vielä.
Lakeija tarjosi kahvia. -- Ei vielä, sanoi Anna.
Italialainen imettäjä tuli sisään sievästi puettu tyttö sylissään ja
vei hänet Annan luo. Hyvinvoivan näköinen tyllerö teki kuten aina
äitinsä nähdessään: hampaaton pikku suu hymyssä hän käänsi kämmenensä
alaspäin ja alkoi haroa paljailla, palleroisilla käsillään kuin
kala evillään, kahisuttaen kirjaillun tärkätyn mekkonsa poimuja.
Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn ja suutelematta tyttöä; ei
voinut olla antamatta hänelle sormeaan, johon hän kimeästi kirkuen
ja reuhtoen tarttui; ei voinut olla kurottamatta hänelle huultaan,
jonka hän suudelmana sieppasi suuhunsa. Kaiken tämän Anna tekikin:
otti syliinsä, hypitti ja suuteli tytön raikasta pikku poskea ja
paljaita kyynärpäitä; mutta tätä lasta katsellessa hänelle kävi
vielä selvemmäksi, että hänen tunnettaan pikkutyttöään kohtaan voi
tuskin kutsua rakkaudeksi verrattuna siihen, mitä hän tunsi Serjozhaa
kohtaan. Tyttö oli kaikin puolin herttainen, mutta hänessä ei ollut
mitään, mikä olisi ahdistanut sydäntä. Ensimmäiselle lapselleen,
vaikka tämän olikin siittänyt mies, jota hän ei rakastanut, hän oli
antanut kaikki tyydytystä kaivanneet rakkautensa voimat; tyttö oli
syntynyt mitä raskaimmissa olosuhteissa eikä ollut saanut sadatta
osaa kaikesta siitä huolenpidosta, joka oli tullut edellisen osaksi.
Lisäksi tytön kohdalla kaikki oli vielä pelkkää odotusta, kun taas
Serjozha oli jo melkein täysi ihminen ja ihminen, jota saattoi
rakastaa; hänessä taistelivat jo ajatukset ja tunteet, hän ymmärsi,
rakasti ja osasi jo arvioida elämää, Anna ajatteli pojan sanoja ja
katseita muistellen. Nyt heidät oli erotettu iäksi paitsi fyysisesti
myös henkisesti, eikä asiaa voinut auttaa.
Anna antoi tytön imettäjälle, päästi hänet menemään ja avasi
medaljonkinsa, jossa oli Serjozhan kuva melkein samanikäisenä kuin
tyttö nyt oli. Sitten hän nousi, riisui hatun päästään ja otti
pöydältä albumin, jossa oli pojan valokuvia myöhemmältä iältä.
Hän tahtoi vertailla kuvia ja alkoi ottaa niitä irti albumista.
Hän irrottikin ne kaikki. Irrottamatta oli enää viimeinen, paras
kuva. Serjozha istui siinä kahareisin tuolilla valkeassa paidassa
ja hymyili silmät vakavina. Se oli hänen luonteenomaisin ja paras
ilmeensä. Anna nyki valokuvan kulmaa pienillä, näppärillä käsillään
-- kapeiden valkeiden sormien liikkeissä oli tänään erityinen jännite
--; mutta kehyspahvi repeytyi eikä hän saanut sitä lähtemään irti.
Paperiveistä ei pöydällä ollut, joten hän irrotti albumista viereisen
kuvan (se oli Roomassa otettu Vronskin valokuva, jossa hänellä oli
pitkä tukka ja pyöreä hattu) ja sysäsi sillä irti poikansa kuvan.
"Niin, siinä hän on!" sanoi Anna vilkaisten Vronskin kuvaan ja muisti
yhtäkkiä, kuka oli hänen surunsa syynä. Hän ei ollut kertaakaan
muistanut Vronskia koko tänä aamuna. Mutta nyt, kun nuo miehekkään
jalot, tutut ja rakkaat kasvot sattuivat hänen silmiinsä, hän tunsi
rinnassaan voimakkaan rakkauden kuohahduksen.
"Mutta missä hän on? Kuinka hän voi jättää minut niin yksin
kärsimyksineni?" hän ajatteli nuhtelevasti unohtaen, että oli itse
salannut Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa. Anna lähetti heti
pyytämään Vronskia luokseen ja odotti tätä ajatellen pakahtuvin
sydämin, kuinka kertoisi Vronskille kaiken ja kuinka tämän
rakkaudenosoitukset rauhoittaisivat hänet. Lähetti tuli takaisin
tuoden vastauksen, että Vronskilla oli vieras, mutta hän lupasi tulla
pian ja käski kysymään, saisiko tuoda mukanaan Pietariin saapuneen
ystävänsä ruhtinas Jashvinin. "Ei tule yksin, vaikkei ole tavannut
minua koko eilisiltana eikä tänään", ajatteli Anna; "ei tule niin,
että minä voisin sanoa hänelle kaiken, vaan tulee Jashvinin kanssa."
Äkkiä hänen mieleensä tuli omituinen ajatus: entä jollei Vronski enää
rakastanutkaan häntä?
Viime päivien tapahtumia muistellessaan Anna kuvitteli saavansa
kaikesta vahvistusta tuolle pelottavalle ajatukselleen: Vronski ei
eilen ollut syönyt päivällistä kotona, hän oli tahtonut, että he
Pietarissa asuisivat eri huoneistoissa, eikä hän nytkään tulisi
yksin vaan toisen kanssa, ikään kuin välttääkseen kahdenkeskistä
yhdessäoloa.
"Mutta hänen täytyy sanoa se minulle. Minun täytyy tietää se. Jos
vain saan siitä varmuuden, silloin tiedän myös, mitä teen", hän
sanoi itselleen kykenemättä kuvittelemaan mielessään asemaa, johon
joutuisi, jos saisi varmuuden rakastettunsa välinpitämättömyydestä.
Hän ajatteli Vronskin rakkauden kylmenneen, tunsi olevansa epätoivon
partaalla ja oli sen vuoksi erityisen kiihottunut. Hän kutsui
kamarineidon luokseen ja meni pukuhuoneeseensa. Hän kohdisti tänään
entistä suurempaa huolta pukeutumiseensa, ikään kuin mies olisi
rakkautensa kylmettyäkin voinut rakastua uudelleen, jos näkisi
hänellä sen puvun ja kampauksen, jotka parhaiten sopivat hänelle.
Hän kuuli ovikellon soivan jo ennen kuin oli valmis.
Kun hän astui saliin, Jashvinin katse kohtasi hänet ennen Vronskia.
Vronski tarkasteli hänen poikansa valokuvia, jotka Anna oli unohtanut
pöydälle, eikä kiiruhtanut katsomaan häneen.
-- Me olemme tuttuja, Anna sanoi laskien pienen kätensä ujostelevan
Jashvinin suunnattoman suureen kouraan -- niin kookkaassa ja
karkeakasvoisessa miehessä ujostelu näytti oudolta. -- Tutustuimme
viime vuoden kilparatsastuksessa. Antakaa tänne, hän sanoi kiiruhtaen
ottamaan Vronskilta pojan valokuvat, joita tämä oli katsellut, ja loi
mieheen paljonpuhuvan, välähtävän katseen. -- Oliko tänä vuonna hyvät
ratsastuskilpailut? Niiden sijaan minä sain nähdä kilparatsastuksen
Rooman Corsolla. Mutta tehän ette pidä elämästä ulkomailla, Anna
lisäsi ystävällisesti hymyillen. -- Minä tunnen teidät ja teidän
kaikki teidän mielitekonne, vaikka olemmekin niin vähän tavanneet
toisiamme.
-- Se on hyvin ikävää, sillä minun mielitekoni ovat enimmäkseen
huonoja, sanoi Jashvin pureksien vasenta viikseään.
Puheltuaan jonkin aikaa ja huomattuaan Vronskin katsovan kelloaan
Jashvin kysyi Annalta, kauanko tämä vielä viipyisi Pietarissa, ja
taivutti mahtavaa varttaan tarttuakseen lakkiinsa.
-- En luullakseni kauan, Anna vastasi hiukan hämillään ja katsahti
Vronskiin.
-- Emmekö siis tapaa enää? Jashvin sanoi nousten ja kääntyen Vronskin
puoleen. -- Missä sinä syöt päivällistä?
-- Tulkaa minun luokseni päivälliselle, sanoi Anna päättäväisesti,
ikään kuin suuttuneena itseensä oman nolostuksensa vuoksi; mutta hän
punastui nyt kuten aina ilmaistessaan asemansa uudelle ihmiselle.
-- Päivällinen ei ole täällä erityisen hyvä, mutta saattepahan
ainakin olla yhdessä hänen kanssaan. Aleksei ei pidä kenestäkään
rykmenttitoveristaan niin paljon kuin teistä.
-- Oikein mielelläni, sanoi Jashvin ja hymyili, mistä Vronski
huomasi, että Anna miellytti häntä.
Jashvin kumarsi ja lähti. Vronski jättäytyi hänen jälkeensä.
-- Menetkö sinä myös? kysyi Anna häneltä.
-- Minä olen jo myöhässä, hän vastasi. -- Mene vain! Minä kyllä saan
sinut kiinni! hän huudahti Jashvinille.
Anna otti häntä kädestä ja katsoi häneen hellittämättä etsien
mielessään mitä sanoisi, jotta saisi hänet jäämään.
-- Odotahan, minulla on sinulle jotain sanottavaa, sanoi Anna painaen
Vronskin käden kaulalleen. -- Niin, kuule, enhän tehnyt väärin, kun
kutsuin hänet päivälliselle?
-- Päinvastoin, se oli oikein hyvin tehty, Vronski sanoi hymyillen
tyynesti, niin että hänen tiivis hammasrivinsä tuli näkyviin, ja
suuteli Annan kättä.
-- Aleksei, ethän sinä ole muuttanut suhtautumistasi minuun? Anna
sanoi puristaen molemmin käsin hänen kättään. -- Aleksei, minä olen
niin tuskastunut täällä. Koska me lähdemme?
-- Pian, pian. Et usko, kuinka minuakin painaa meidän elämämme
täällä, sanoi Vronski ja veti kätensä pois.
-- No, mene, mene! sanoi Anna loukkaantuneena ja lähti nopeasti hänen
luotaan.