XXXI

Niin kovasti kuin Anna oli halunnutkin saada nähdä poikaansa,

niin kauan kuin hän oli ajatellutkin tämän tapaamista ja

valmistautunut siihen, hän ei mitenkään ollut osannut aavistaa, että

jälleennäkeminen vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Palattuaan

yksinäiseen hotellihuoneistoonsa hän ei pitkään aikaan voinut

käsittää, miksi oli siellä. "Niin, nyt se on kaikki mennyttä ja

minä olen taas yksin", hän sanoi itsekseen ja istuutui hattu päässä

uunin vieressä olevaan nojatuoliin. Hän tuijotti jähmettynein silmin

pronssikelloa, joka oli ikkunoiden välissä olevalla pöydällä, ja

vaipui ajatuksiinsa.

Ulkomailta tuotu ranskalainen kamarineito tuli tarjoamaan

pukeutumisapua. Anna katsahti häneen oudosti ja sanoi: -- Ei vielä.

Lakeija tarjosi kahvia. -- Ei vielä, sanoi Anna.

Italialainen imettäjä tuli sisään sievästi puettu tyttö sylissään ja

vei hänet Annan luo. Hyvinvoivan näköinen tyllerö teki kuten aina

äitinsä nähdessään: hampaaton pikku suu hymyssä hän käänsi kämmenensä

alaspäin ja alkoi haroa paljailla, palleroisilla käsillään kuin

kala evillään, kahisuttaen kirjaillun tärkätyn mekkonsa poimuja.

Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn ja suutelematta tyttöä; ei

voinut olla antamatta hänelle sormeaan, johon hän kimeästi kirkuen

ja reuhtoen tarttui; ei voinut olla kurottamatta hänelle huultaan,

jonka hän suudelmana sieppasi suuhunsa. Kaiken tämän Anna tekikin:

otti syliinsä, hypitti ja suuteli tytön raikasta pikku poskea ja

paljaita kyynärpäitä; mutta tätä lasta katsellessa hänelle kävi

vielä selvemmäksi, että hänen tunnettaan pikkutyttöään kohtaan voi

tuskin kutsua rakkaudeksi verrattuna siihen, mitä hän tunsi Serjozhaa

kohtaan. Tyttö oli kaikin puolin herttainen, mutta hänessä ei ollut

mitään, mikä olisi ahdistanut sydäntä. Ensimmäiselle lapselleen,

vaikka tämän olikin siittänyt mies, jota hän ei rakastanut, hän oli

antanut kaikki tyydytystä kaivanneet rakkautensa voimat; tyttö oli

syntynyt mitä raskaimmissa olosuhteissa eikä ollut saanut sadatta

osaa kaikesta siitä huolenpidosta, joka oli tullut edellisen osaksi.

Lisäksi tytön kohdalla kaikki oli vielä pelkkää odotusta, kun taas

Serjozha oli jo melkein täysi ihminen ja ihminen, jota saattoi

rakastaa; hänessä taistelivat jo ajatukset ja tunteet, hän ymmärsi,

rakasti ja osasi jo arvioida elämää, Anna ajatteli pojan sanoja ja

katseita muistellen. Nyt heidät oli erotettu iäksi paitsi fyysisesti

myös henkisesti, eikä asiaa voinut auttaa.

Anna antoi tytön imettäjälle, päästi hänet menemään ja avasi

medaljonkinsa, jossa oli Serjozhan kuva melkein samanikäisenä kuin

tyttö nyt oli. Sitten hän nousi, riisui hatun päästään ja otti

pöydältä albumin, jossa oli pojan valokuvia myöhemmältä iältä.

Hän tahtoi vertailla kuvia ja alkoi ottaa niitä irti albumista.

Hän irrottikin ne kaikki. Irrottamatta oli enää viimeinen, paras

kuva. Serjozha istui siinä kahareisin tuolilla valkeassa paidassa

ja hymyili silmät vakavina. Se oli hänen luonteenomaisin ja paras

ilmeensä. Anna nyki valokuvan kulmaa pienillä, näppärillä käsillään

-- kapeiden valkeiden sormien liikkeissä oli tänään erityinen jännite

--; mutta kehyspahvi repeytyi eikä hän saanut sitä lähtemään irti.

Paperiveistä ei pöydällä ollut, joten hän irrotti albumista viereisen

kuvan (se oli Roomassa otettu Vronskin valokuva, jossa hänellä oli

pitkä tukka ja pyöreä hattu) ja sysäsi sillä irti poikansa kuvan.

"Niin, siinä hän on!" sanoi Anna vilkaisten Vronskin kuvaan ja muisti

yhtäkkiä, kuka oli hänen surunsa syynä. Hän ei ollut kertaakaan

muistanut Vronskia koko tänä aamuna. Mutta nyt, kun nuo miehekkään

jalot, tutut ja rakkaat kasvot sattuivat hänen silmiinsä, hän tunsi

rinnassaan voimakkaan rakkauden kuohahduksen.

"Mutta missä hän on? Kuinka hän voi jättää minut niin yksin

kärsimyksineni?" hän ajatteli nuhtelevasti unohtaen, että oli itse

salannut Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa. Anna lähetti heti

pyytämään Vronskia luokseen ja odotti tätä ajatellen pakahtuvin

sydämin, kuinka kertoisi Vronskille kaiken ja kuinka tämän

rakkaudenosoitukset rauhoittaisivat hänet. Lähetti tuli takaisin

tuoden vastauksen, että Vronskilla oli vieras, mutta hän lupasi tulla

pian ja käski kysymään, saisiko tuoda mukanaan Pietariin saapuneen

ystävänsä ruhtinas Jashvinin. "Ei tule yksin, vaikkei ole tavannut

minua koko eilisiltana eikä tänään", ajatteli Anna; "ei tule niin,

että minä voisin sanoa hänelle kaiken, vaan tulee Jashvinin kanssa."

Äkkiä hänen mieleensä tuli omituinen ajatus: entä jollei Vronski enää

rakastanutkaan häntä?

Viime päivien tapahtumia muistellessaan Anna kuvitteli saavansa

kaikesta vahvistusta tuolle pelottavalle ajatukselleen: Vronski ei

eilen ollut syönyt päivällistä kotona, hän oli tahtonut, että he

Pietarissa asuisivat eri huoneistoissa, eikä hän nytkään tulisi

yksin vaan toisen kanssa, ikään kuin välttääkseen kahdenkeskistä

yhdessäoloa.

"Mutta hänen täytyy sanoa se minulle. Minun täytyy tietää se. Jos

vain saan siitä varmuuden, silloin tiedän myös, mitä teen", hän

sanoi itselleen kykenemättä kuvittelemaan mielessään asemaa, johon

joutuisi, jos saisi varmuuden rakastettunsa välinpitämättömyydestä.

Hän ajatteli Vronskin rakkauden kylmenneen, tunsi olevansa epätoivon

partaalla ja oli sen vuoksi erityisen kiihottunut. Hän kutsui

kamarineidon luokseen ja meni pukuhuoneeseensa. Hän kohdisti tänään

entistä suurempaa huolta pukeutumiseensa, ikään kuin mies olisi

rakkautensa kylmettyäkin voinut rakastua uudelleen, jos näkisi

hänellä sen puvun ja kampauksen, jotka parhaiten sopivat hänelle.

Hän kuuli ovikellon soivan jo ennen kuin oli valmis.

Kun hän astui saliin, Jashvinin katse kohtasi hänet ennen Vronskia.

Vronski tarkasteli hänen poikansa valokuvia, jotka Anna oli unohtanut

pöydälle, eikä kiiruhtanut katsomaan häneen.

-- Me olemme tuttuja, Anna sanoi laskien pienen kätensä ujostelevan

Jashvinin suunnattoman suureen kouraan -- niin kookkaassa ja

karkeakasvoisessa miehessä ujostelu näytti oudolta. -- Tutustuimme

viime vuoden kilparatsastuksessa. Antakaa tänne, hän sanoi kiiruhtaen

ottamaan Vronskilta pojan valokuvat, joita tämä oli katsellut, ja loi

mieheen paljonpuhuvan, välähtävän katseen. -- Oliko tänä vuonna hyvät

ratsastuskilpailut? Niiden sijaan minä sain nähdä kilparatsastuksen

Rooman Corsolla. Mutta tehän ette pidä elämästä ulkomailla, Anna

lisäsi ystävällisesti hymyillen. -- Minä tunnen teidät ja teidän

kaikki teidän mielitekonne, vaikka olemmekin niin vähän tavanneet

toisiamme.

-- Se on hyvin ikävää, sillä minun mielitekoni ovat enimmäkseen

huonoja, sanoi Jashvin pureksien vasenta viikseään.

Puheltuaan jonkin aikaa ja huomattuaan Vronskin katsovan kelloaan

Jashvin kysyi Annalta, kauanko tämä vielä viipyisi Pietarissa, ja

taivutti mahtavaa varttaan tarttuakseen lakkiinsa.

-- En luullakseni kauan, Anna vastasi hiukan hämillään ja katsahti

Vronskiin.

-- Emmekö siis tapaa enää? Jashvin sanoi nousten ja kääntyen Vronskin

puoleen. -- Missä sinä syöt päivällistä?

-- Tulkaa minun luokseni päivälliselle, sanoi Anna päättäväisesti,

ikään kuin suuttuneena itseensä oman nolostuksensa vuoksi; mutta hän

punastui nyt kuten aina ilmaistessaan asemansa uudelle ihmiselle.

-- Päivällinen ei ole täällä erityisen hyvä, mutta saattepahan

ainakin olla yhdessä hänen kanssaan. Aleksei ei pidä kenestäkään

rykmenttitoveristaan niin paljon kuin teistä.

-- Oikein mielelläni, sanoi Jashvin ja hymyili, mistä Vronski

huomasi, että Anna miellytti häntä.

Jashvin kumarsi ja lähti. Vronski jättäytyi hänen jälkeensä.

-- Menetkö sinä myös? kysyi Anna häneltä.

-- Minä olen jo myöhässä, hän vastasi. -- Mene vain! Minä kyllä saan

sinut kiinni! hän huudahti Jashvinille.

Anna otti häntä kädestä ja katsoi häneen hellittämättä etsien

mielessään mitä sanoisi, jotta saisi hänet jäämään.

-- Odotahan, minulla on sinulle jotain sanottavaa, sanoi Anna painaen

Vronskin käden kaulalleen. -- Niin, kuule, enhän tehnyt väärin, kun

kutsuin hänet päivälliselle?

-- Päinvastoin, se oli oikein hyvin tehty, Vronski sanoi hymyillen

tyynesti, niin että hänen tiivis hammasrivinsä tuli näkyviin, ja

suuteli Annan kättä.

-- Aleksei, ethän sinä ole muuttanut suhtautumistasi minuun? Anna

sanoi puristaen molemmin käsin hänen kättään. -- Aleksei, minä olen

niin tuskastunut täällä. Koska me lähdemme?

-- Pian, pian. Et usko, kuinka minuakin painaa meidän elämämme

täällä, sanoi Vronski ja veti kätensä pois.

-- No, mene, mene! sanoi Anna loukkaantuneena ja lähti nopeasti hänen

luotaan.

Anna Karenina(#49487) · 第 150 / 228 题