Sillä välin Vasili Lukitsh oli aikonut tulla Serjozhan huoneeseen
ymmärtämättä alkuun, kuka vieras nainen siellä oli, kunnes oli
kuulemastaan keskustelusta huomannut, että tämä olikin se samainen
äiti, joka oli jättänyt miehensä ja jota hän ei myöhemmin taloon
tulleena tuntenut. Vasili Lukitsh ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä,
oliko mentävä huoneeseen vai eikö ja oliko asiasta ilmoitettava
Aleksei Aleksandrovitshille. Pääteltyään viimein, että hänen
velvollisuutensa oli pitää huolta Serjozhan nousemisesta määrättyyn
aikaan eikä tutkia, kuka hänen luonaan istui, äitikö vai joku muu,
hän päätti toimia sen mukaan, pukeutui valmiiksi, astui ovelle ja
avasi sen.
Mutta äidin ja pojan hyväilyt, heidän ääntensä sointi ja se, mitä
he puhuivat, -- kaikki tämä pakotti hänet peruuttamaan aikeensa.
Hän pudisti päätään, huoahti ja sulki oven. "Odotan vielä kymmenen
minuuttia", hän päätti itsekseen rykäisten pari kertaa ja pyyhkäisten
kyyneleet silmistään.
Talon palvelusväki oli samaan aikaan suuren jännityksen vallassa.
Kaikki olivat saaneet tietää, että rouva oli tullut ja että
Kapitonitsh oli päästänyt hänet sisään ja että hän nyt oli
lastenkamarissa. Kaikki tiesivät myös, että herra itse pistäytyi
joka aamu ennen yhdeksää poikansa luona, ja he ymmärsivät, ettei
puolisoiden kohtaaminen käynyt mitenkään päinsä ja että se oli
saatava estetyksi. Kornei, kamaripalvelija, oli käynyt ovenvartijalta
utelemassa, kuinka rouva oli päässyt sisään, ja ryhtynyt nuhtelemaan
Kapitonitshia kuultuaan, että ukko oli ottanut hänet vastaan ja
päästänyt sisään. Ovenvartija oli itsepintaisesti vaiti, mutta kun
Kornei sanoi, että sellaisesta teosta tämä ansaitsi lähtöpassit
talosta, Kapitonitsh kiepsahti hänen eteensä ja sanoi huitoen käsiään
hänen nenänsä edessä:
-- Sinäkö et muka olisi päästänyt! Kymmenen vuotta olet ihmistä
palvellut etkä pahaa sanaa häneltä kuullut ja sinä menisit muka
ja sanoisit hänelle: tehkää hyvin ja menkää matkoihinne. Hyvä on!
Olet sinäkin diplomaatti! Katso vain itse, ettet varastele herrasi
tavaroita ja käytä hänen turkkiaan.
-- Hyh, sotamies! sanoi Kornei halveksivasti ja kääntyi ovesta
tulevan hoitajamummon puoleen. -- Onkos tämä nyt laitaa, Marfa
Jefimovna, kun menee ja päästää sisään sanomatta kenellekään. Aleksei
Aleksandrovitsh tulee tuossa paikassa itse lastenkamariin.
-- No jo nyt jotakin! päivitteli hoitaja. -- Koettaisitte, Kornei
Vasiljevitsh jollain tavoin estellä sitä herraa, niin minä juoksen
sillaikaa rouvan luo ja houkuttelen pois. Jo nyt jotakin!
Kun hoitajamummo tuli lastenkamariin, Serjozha kertoi paraikaa
äidilleen, miten Nadenka ja hän olivat kaatuneet mäkeä laskiessaan ja
menneet kolme kerta ympäri. Anna kuunteli hänen äänensä sointia, näki
hänen kasvonsa ja ilmeiden väreilyn ja tunsi hänen kätensä hyväilyn,
mutta ei ymmärtänyt, mitä hän puhui. Täytyi pian lähteä, täytyi pian
jättää hänet -- tämä oli ainoa asia, jota hän kykeni ajattelemaan.
Hän oli kuullut Vasili Lukitshin käyvän ovella ja rykivän ja kuuli
nyt hoitajamummon lähenevät askeleet, mutta istui kuin kivettyneenä,
voimatta sanoa mitään tai nousta paikaltaan.
-- Rouva, kultarouvaseni! hoitaja sanoi tullen Annan luo ja suudellen
hänen käsiään ja olkapäitään. -- Kylläpä Luoja soi pojalle iloa
syntymäpäiväksi. Ette ole muuttunutkaan yhtään!
-- Voi, rakas ystävä, minä en tiennyt, että te olette vielä talossa,
Anna sanoi hetkeksi tointuen.
-- Enhän minä enää olekaan, asun tyttäreni luona, tulin vain nuorta
herraa onnittelemaan, Anna Arkadjevna, rouvakulta.
Hoitajamummo heltyi äkkiä itkemään ja alkoi taas suudella Annan kättä.
Silmät ja kasvot ilosta loistaen Serjozha tömisteli tukevia paljaita
jalkojaan mattoa. Hän piteli toisella kädellään kiinni äidistä,
toisella hoitajasta. Rakkaan hoitajamummon hellyys äitiä kohtaan sai
hänet ihastuksen valtaan.
-- Äiti! Hän käy usein luonani ja aina kun tulee... alkoi hän, mutta
pysähtyi huomatessaan, että hoitaja kuiskasi jotain äidille ja että
äiti näytti siitä pelästyvän ja olevan ikään kuin häpeissään, mikä ei
ollenkaan sopinut äidille.
Anna siirtyi lähemmäksi poikaansa.
-- Rakkaani! hän sanoi.
Hän ei voinut sanoa hyvästi, mutta hänen kasvojensa ilme sanoi sen
ja Serjozha ymmärsi. -- Rakas, rakas Pullukkani! hän käytti pojasta
tämän varhaislapsuuden lempinimeä, -- ethän sinä unohda minua,
poikaseni, ethän? Sinun... mutta enempää hän ei voinut sanoa.
Niin paljon kuin Anna jälkeenpäin olisi keksinytkin sanoja, joita
olisi voinut Serjozhalle sanoa, ei hän nyt osannut eikä voinut sanoa
mitään. Mutta Serjozha ymmärsi kaiken, mitä äiti tahtoi hänelle
sanoa. Hän ymmärsi, että äiti oli onneton ja rakasti häntä. Hän
ymmärsi senkin, mitä hoitaja kuiskasi. Hän oli kuullut sanat "aina
ennen yhdeksää" ja ymmärtänyt, että ne tarkoittivat isää ja että
äidin ei sopinut tavata häntä. Sitä hän vain ei käsittänyt, miksi
äiti näytti olevan niin peloissaan ja ikään kuin häpeissään... Eihän
äiti ollut tehnyt mitään pahaa ja kuitenkin hän pelkäsi ja häpesi
jotain. Hän aikoi tehdä kysymyksen, joka olisi selvittänyt hänen
epätietoisuutensa, mutta ei uskaltanut: hän näki, että äiti kärsi, ja
hänen oli tätä kovin sääli. Hän painautui hiljaa äitiään vasten ja
sanoi kuiskaten:
-- Älä mene vielä. Ei hän vielä tule.
Anna työnsi hänet hiukan kauemmaksi luotaan nähdäkseen, ajatteliko
hän mitä sanoi, ja huomasi pojan kasvojen pelokkaasta ilmeestä, että
hän tosiaankin tarkoitti isää ja aivan kuin kysyi äidiltä, mitä hänen
piti isästä ajatella.
-- Serjozha, kultaseni, sanoi Anna, -- rakasta häntä, hän on parempi
kuin minä, minä olen tehnyt hänelle väärin. Kun sinä tulet suureksi,
niin huomaat sen kyllä itsekin.
-- Sinua parempaa ei ole ketään! Serjozha kiljahti epätoivoissaan,
kyyneleet silmissä Hän tarttui äitiään hartioista ja likisti hänet
kaikin voimin, kädet ponnistuksesta vapisten, itseään vasten.
-- Sydänkäpyseni, oma pienokaiseni! soperteli Anna ja puhkesi
samanlaiseen vienoon lapsenitkuun kuin poikakin.
Samassa avautui ovi, ja Vasili Lukitsh astui sisään. Toisen oven
takaa alkoi kuulua askelia; hoitaja kuiskasi säikähtyneenä "tulee" ja
antoi Annalle hatun.
Serjozha heittäytyi vuoteelleen, painoi kasvot käsiään vasten ja itki
ääneensä. Anna veti hetkeksi kädet pois, suuteli vielä kerran hänen
märkiä kasvojaan ja lähti nopeasti poistuakseen huoneesta. Aleksei
Aleksandrovitsh tuli häntä vastaan. Huomatessaan Annan hän pysähtyi
ja painoi päänsä alas.
Vaikka Anna olikin vastikään sanonut, että hänen miehensä oli parempi
kuin hän, jo ensimmäinen nopea silmäys, jonka hän loi mieheensä ja
joka tavoitti heti koko tämän olemuksen pienimmätkin yksityiskohdat,
herätti hänessä entisen inhon- ja vihantunteen, johon liittyi vielä
kateus pojan omistamisesta. Hän veti nopeasti harson silmilleen ja
kiiruhti miltei juoksujalkaa ulos huoneesta.
Hän ei ollut lainkaan ehtinyt ottaa esiin tuomisiaan, ja niin sai hän
viedä takaisin kotiinsa ne leikkikalut, jotka oli suuri rakkaus ja
suru sydämessään eilen kaupasta valinnut.