Anna oli tullut Venäjälle siinä toivossa, että saisi tavata
poikansa. Siitä päivästä saakka, jolloin hän oli lähtenyt Italiasta,
oli tämä ajatus pitänyt häntä jännityksessä. Ja mitä lähemmäksi
Pietaria hän oli tullut, sitä suurempana oli jälleennäkemisen ilo
ja merkitys kangastellut hänen mielessään. Hän ei ollut kysellyt
itseltään, kuinka tuo tapaaminen kävisi päinsä; se oli näyttänyt niin
luonnolliselta ja yksinkertaiselta, kun he molemmat olisivat samassa
kaupungissa. Mutta saavuttuaan Pietariin hän oli äkkiä selvästi
käsittänyt nykyisen asemansa ja huomannut, ettei tapaaminen ollutkaan
helppoa.
Hän oli jo kaksi päivää ollut Pietarissa. Koko ajan hän oli ajatellut
poikaansa, mutta ei ollut vielä saanut nähdä tätä. Hän tunsi, ettei
hänelle ollut oikeutta mennä suoraan poikansa kotiin, jossa hän
olisi voinut kohdata Aleksei Aleksandrovitshin. Olisi voinut käydä
niin, että häntä olisi loukattu eikä päästetty sisään. Kirjeen
kirjoittamista miehelleen ja sovitteluja tämän kanssa Annan oli
piinallista ajatellakin: hän voi olla rauhallinen vain silloin, kun
ei ajatellut miestään. Anna olisi voinut ottaa selvää siitä, missä
poika kävi kävelemässä, ja nähdä tämän siellä, mutta se tuntui
hänestä riittämättömältä: hän oli niin kauan valmistautunut tapaamaan
häntä, hänellä oli niin paljon sanottavaa pojalle, hän tahtoi niin
kovasti syleillä ja suudella tätä. Serjozhan vanha hoitajamummo
olisi voinut auttaa ja neuvoa häntä. Mutta hän ei enää ollut Aleksei
Aleksandrovitshin palveluksessa. Tällaisessa neuvottomuudessa ja
hoitajamummon hakemisessa oli kulunut kaksi päivää.
Saatuaan kuulla Aleksei Aleksandrovitshin läheisistä suhteista
kreivitär Lidia Ivanovnaan Anna päätti kolmantena päivänä kirjoittaa
kreivittärelle kirjeen. Niin vaikeaa kuin tämän kirjeen laatiminen
hänelle olikin, hän kirjoitti varta vasten, että hänen pyytämänsä
lupa riippuisi täysin hänen miehensä jalomielisyydestä. Hän tiesi,
että jos Aleksei Aleksandrovitsh saisi nähdä kirjeen, tämä jatkaisi
entistä jalomielisen osaansa ja suostuisi hänen pyyntöönsä.
Hotellin lähetti, joka oli vienyt kirjeen, toi hänelle mitä
tylyimmän ja odottamattomimman tiedon, että vastausta ei tule. Hän
ei ollut koskaan tuntenut sellaista nöyryytystä kuin tuona hetkenä
kuunnellessaan lähetin seikkaperäistä selontekoa, kuinka ensin oli
annettu odottaa ja kuinka sitten oli sanottu, ettei mitään vastausta
tule. Anna tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi, mutta näki,
että omalta kannaltaan Lidia Ivanovna oli oikeassa. Hänen surunsa
oli sitä suurempi, kun hänen täytyi kantaa se yksin. Hän ei voinut
eikä tahtonut puhua siitä Vronskille. Hän tiesi, että Vronski, vaikka
olikin hänen onnettomuutensa tärkein aiheuttaja, piti kysymystä
hänen ja pojan tapaamisesta kokonaan toisarvoisena asiana. Hän
tiesi, ettei Vronski koskaan voisi käsittää hänen kärsimyksensä koko
syvyyttä; hän tiesi myös, että se kylmä sävy, jonka Vronski saattaisi
omaksua kosketellessaan tätä asiaa, saisi hänet vihaamaan tätä. Sitä
hän pelkäsi enemmän kuin mitään maailmassa ja salasi sen vuoksi
Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa.
Istuttuaan kotona koko päivän ja mietittyään keinoja poikansa
tapaamiseksi hän päätti viimein kirjoittaa miehelleen. Hän oli jo
ajatellut kirjeensä valmiiksi, kun hänelle tuotiin Lidia Ivanovnan
kirje. Kreivittären vaitiolo oli nöyryyttänyt ja lannistanut hänet,
mutta nyt tullut kirje rivien välistä luettavine pistoineen ärsytti
Annaa siinä määrin, tuo ilkeämielisyys hänen kiihkeän ja oikeutetun
äidintunteensa rinnalla tuntui niin inhottavalta, että hän lakkasi
syyttämästä itseään ja antautui vihansa valtaan.
"Tuo kylmyys, tuo tunteen teeskentely!" puheli hän itsekseen.
"Heidän tarkoituksenaan on vain loukata minua ja kiduttaa lastani,
mutta luulevatko he, että minä niin vain alistun! Saadaanpa
nähdä! Kyllä minä sentään olen parempi kuin tuo ihminen. Minä en
ainakaan valehtele." Sinä hetkenä hän päätti ajavansa huomenna,
Serjozhan syntymäpäivänä, suoraa päätä miehensä taloon, lahjovansa
palvelusväen, pettävänsä ja tekevänsä mitä hyvänsä, kunhan vain saa
nähdä poikansa ja repiä rikki tuon inhottavan valheverkon, jolla he
ovat ympäröineet hänen lapsiraukkansa.
Hän lähti leikkikalukauppaan, osti paljon leikkikaluja ja teki
toimintasuunnitelman. Hän saapuisi Serjozhan luo jo aamulla kello
8, jolloin Aleksei Aleksandrovitsh ei olisi vielä noussut. Hänellä
olisi käsissään valmiina rahaa, jota hän antaisi ovenvartijalle ja
lakeijalle päästäkseen sisään, ja hän sanoisi nostamatta harsoaan,
että hän tuli Serjozhan kummin puolesta onnittelemaan ja tuomaan
lahjoja, jotka hänen oli käsketty asettaa pojan vuoteen viereen.
Ainoa asia, jota hän ei ollut miettinyt valmiiksi, oli se mitä hän
sanoisi pojalleen. Niin paljon kuin hän oli sitä ajatellutkin, hän ei
ollut keksinyt mitään.
Seuraavana aamuna kello kahdeksalta Anna hyppäsi yksin
ajurinrattailta ja soitti entisen kotinsa ovikelloa.
-- Menepäs kysymään, mitä on asiaa. Näyttää olevan joku
rouvasihminen, sanoi Kapitonitsh, joka puolipukeissaan, päällystakki
yllään ja kalossit jalassa katsoi ikkunasta ja näki harsoon verhotun
naisen odottavan oven takana. Tuskin oli ovenvartijan apulainen,
nuori, Annalle tuntematon mies, avannut oven, kun hän jo puikahti
sisään, veti muhvinsa sisästä kolmen ruplan setelin ja pisti sen
nuorukaisen käteen.
-- Serjozha... Sergei Aleksejevitsh sanoi Anna ja lähti eteenpäin.
Ovenvartijan apulainen katsahti seteliin ja pysäytti hänet toisen
lasioven luona.
-- Ketä haluatte tavata? kysyi hän.
Anna ei kuullut hänen sanojaan eikä vastannut mitään. Huomattuaan
vieraan hämmingin tuli Kapitonitsh itse häntä vastaan, päästi ovesta
ja kysyi, mitä oli asiaa.
-- Ruhtinas Skorodumovilta Sergei Aleksandrovitshille, sanoi Anna.
-- Nuori herra on vielä vuoteessa, sanoi ovenvartija silmäillen
vierasta tarkasti.
Anna ei ollut odottanut, että hänen entisen, monivuotisen kotinsa
eteisen muuttumaton asu vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Iloisia
ja kipeitä muistoja värähteli hänen sielussaan, ja hän unohti
hetkeksi, mitä varten oli tullut.
-- Suvaitsetteko odottaa? kysyi Kapitonitsh auttaen takkia hänen
päältään.
Pantuaan turkin naulaan hän katsahti vierasta kasvoihin, tunnisti
tämän ja kumarsi äänettömästi ja syvään.
-- Tehkää hyvin, teidän armonne, sanoi hän.
Anna aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut ääntä kurkustaan; hän loi
ukkoon syyllisyydentuntoisen, rukoilevan katseen ja lähti nopein,
kevein askelin portaita ylös. Kapitonitsh harppoi hänen jäljessään
eteenpäin kumartuneena, kalossit lonksahdellen portaita vasten, ja
koetti päästä edelle.
-- Kotiopettaja on siellä, voi olla vielä puolipukeissa. Minä sanon
ensin.
Mutta Anna kiiruhti tuttuja portaita ylös ymmärtämättä, mitä ukko
sanoi.
-- Tänne vasemmalle, olkaa hyvä. Suokaa anteeksi, että täällä on
vielä siistimättä. Nuori herra asuu nyt entisessä sohvakamarissa,
puhui ovenvartija hengästyneenä, -- jos teidän armonne olisi hyvä ja
odottaisi hiukan, lisäsi hän ja päästyään edelle avasi korkean oven
ja hävisi sen taakse. Anna pysähtyi odottamaan. -- On vasta herännyt,
sanoi ovenvartija tullen pian takaisin.
Samana hetkenä Anna kuuli oven takaa lapsen haukotuksen. Jo tuon
haukotuksen äänestä hän tunsi poikansa ja näki tämän ilmielävänä
edessään.
-- Päästä minut, päästä! kiirehti Anna ja meni korkeasta ovesta
sisään. Oikealla ovesta oli sänky, jossa juuri istumaan noussut
poika lopetteli etukumarassa haukotustaan, yllään pelkkä avonainen
paita. Sinä hetkenä, jolloin hänen huulensa yhtyivät, ne vetäytyivät
onnelliseen, uneliaaseen hymyyn, ja tämä hymy huulillaan hän
laskeutui hitaasti ja nautinnollisesti takaisin pitkälleen.
-- Serjozha! Anna kuiskasi hiipien vuoteen luo.
Erossa olon aikana ja varsinkin viime aikoina tuntemansa rakkauden
lumossa Anna oli kuvitellut hänet nelivuotiaaksi pojaksi, jollaisena
hän oli häntä eniten rakastanut. Mutta Annan lähdettyä kotoa poika
oli muuttunut, kasvanut ja laihtunut vielä entisestään ja muistutti
yhä vähemmän nelivuotiasta. Voi poikarukkaa! Kuinka laiha hän oli
kasvoiltaan ja kuinka lyhyt tukka hänellä oli! Ja kuinka pitkät
kädet! Kylläpä poika oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Mutta
Serjozha se kuitenkin oli, hänen päänmuotonsa, hänen huulensa, hänen
pehmyt kaulansa ja leveät hartiansa.
-- Serjozha! toisti hän aivan lapsen korvan juuressa.
Poika nousi taas kyynärpäänsä varaan ja käänteli unista päätään
kummallekin puolelle, ikään kuin etsien jotain, ja avasi silmänsä.
Hiljaa ja kysyvästi hän katsoi muutaman silmänräpäyksen ajan edessään
liikkumatta seisovaan äitiin, kunnes hänen kasvoilleen yhtäkkiä
levisi onnellinen hymy, ja vajosi uniset silmät ummessa vuoteen
sijasta äitinsä syliin.
-- Serjozha, poikani, rakkaani! sanoi Anna tukahtuneesti ja syleili
molemmin käsin hänen pehmeää vartaloaan.
-- Äiti! äännähti poika, liikkuen hänen sylissään saadakseen tuntea
äidin käsien kosketuksen eri kohdissa kehoaan.
Kasvot unisessa hymyssä ja silmät yhä ummessa hän ponnisti pulleilla
käsillään sängyn päädystä ylös äitinsä kaulaan ja heittäytyi rentona
tätä vasten ympäröiden äitinsä sillä suloisella unisella tuoksulla
ja lämmöllä, joka on vain lapsissa, ja alkoi hieroa kasvojaan tämän
kaulaa ja olkapäitä vasten.
-- Minä tiesin, hän sanoi avaten silmänsä. -- Tänään on minun
syntymäpäiväni. Minä tiesin, että sinä tulet. Minä nousen pian.
Näin sanoessaan hän oli taas vaipumaisillaan uneen.
Anna katseli häntä ahnaasti; hän näki kuinka poika oli kasvanut
ja muuttunut hänen poissa ollessaan. Hän havaitsi sekä tuttuja
että outoja piirteitä noissa paljaissa, kovin isoiksi kasvaneissa
jaloissa, jotka pistivät esiin peitteen alta, noissa laihtuneissa
poskissa ja noissa lyhyiksi leikatuissa niskakiharoissa, joita hän
niin usein oli suudellut. Hän tunnusteli kaikkia noita kohtia eikä
voinut puhua: kyyneleet ahdistivat häntä.
-- Mitä sinä itket, äiti? sanoi Serjozha havahtuen kokonaan. -- Äiti,
mitä sinä itket? huudahti hän surkealla äänellä.
-- Enhän minä enää itkekään... Minä itkin ilosta. Kun en ole niin
pitkään aikaan nähnyt sinua. Enhän minä enää, enhän minä, hän sanoi
niellen kyyneliään ja kääntäen kasvonsa pois. -- No, etkö nouse
jo pukeutumaan? hän lisäsi hetken kuluttua hieman toinnuttuaan ja
istuutui pojan kädestä irti päästämättä vuoteen vieressä olevalle
tuolille, johon Serjozhan vaatteet oli asetettu.
-- Kuka on auttanut sinua pukeutumisessa, kun minä olen ollut poissa?
Kuinka sinä olet... hän koetti aloittaa luontevasti ja iloisesti,
mutta ei osannut, ja käänsi taas päänsä pois.
-- Minä en enää peseydy kylmällä vedellä: isä kielsi. Ai niin, Vasili
Lukitshiahan sinä et ole vielä nähnyt? Hän tulee kohta. Sinäpä istut
minun vaatteideni päällä!
Ja Serjozha remahti nauramaan. Anna katsoi häneen ja hymyili jälleen.
-- Äiti, rakas, kulta äiti! huudahti Serjozha heittäytyen taas
äitinsä syliin ja syleillen häntä. Oli kuin hän vasta äidin hymyn
nähdessään olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. -- Mitä tämä tekee
päässä? sanoi Serjozha ottaen häneltä hatun pois. Ja ikään kuin
nähden hänet nyt uudelleen, kun hattu oli poissa, heittäytyi hän taas
syleilemään äitiään.
-- Mutta mitä sinä olet ajatellut minusta? Etkö luullut, että minä
olen kuollut?
-- En ikinä uskonut sitä.
-- Etkö uskonut, rakkaani?
-- Minä tiesin, minä tiesin! Serjozha toisti mielilausettaan. Hän
tarttui äitinsä käteen, joka hyväili hänen tukkaansa, painoi sen
kämmenellään suutaan vasten ja alkoi suukotella sitä.