Tultuaan Pietariin Vronski ja Anna asettuivat asumaan erääseen
parhaista hotelleista. Vronski asui erillään alakerrassa ja Anna
lapsensa, imettäjän ja kamarineidin kanssa toisessa kerroksessa,
suuressa nelihuoneisessa huoneistossa.
Ensimmäisenä päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni veljensä luo.
Siellä hän tapasi äitinsä, joka oli saapunut Moskovasta hoitamaan
asioita. Äiti ja käly ottivat hänet vastaan kuten ennenkin, kyselivät
hänen ulkomaanmatkastaan ja puhuivat yhteisistä tuttavista, mutta
eivät sanoneet sanaakaan hänen ja Annan suhteesta. Sen sijaan
seuraavana päivänä Vronskin luona käydessään veli kyseli yhtä
ja toista Annasta, ja Aleksei sanoi hänelle suoraan, että piti
suhdettaan Annaan oikeana avioliittona ja toivoi avioeroasian
järjestyvän voidakseen naida Annan. Mutta myös ennen sitä hän piti
Annaa täysin oikeana aviovaimonaan ja pyysi veljeään kertomaan tämän
äidille ja vaimolleen.
-- Jollei seuramaailma sitä hyväksy, se on minulle aivan
yhdentekevää, hän sanoi, -- mutta jos sukulaiseni tahtovat pysyä
kanssani sukulaisuussuhteissa, heidän täytyy kohdella vaimoanikin
sukulaisenaan.
Vanhempi veli, joka oli aina kunnioittanut nuoremman mielipiteitä,
ei oikein tiennyt, kuinka niihin tällä kertaa oli suhtauduttava,
kun seuramaailma ei ensin ollut ratkaissut tuota kysymystä; hänellä
itsellään taas ei ollut mitään asiaintilaa vastaan, ja hän lähti
Aleksein mukana Annan luo.
Kuten aina muiden läsnä ollessa, Vronski teititteli Annaa ja
puhutteli häntä kuin läheistä tuttavaa, mutta sanomattakin oli
selvää, että veli tiesi heidän suhteensa laadun. Puhuttiin muun
muassa siitä, että Anna lähtee Vronskin maatilalle.
Huolimatta seuramaailman tuntemuksestaan Vronski oli uuden asemansa
suhteen omituisen harhaluulon vallassa. Olisi luullut hänet
ymmärtävän, että seuramaailma oli häneltä ja Annalta suljettu, mutta
nyt oli hänen päässään syntynyt se kuvitelma, että niin oli ollut
vain entisaikaan ja että nykyään, kaiken nopeasti edistyessä --
hän oli huomaamattaan tullut kaiken edistyksen kannattajaksi --,
yleinen näkemys asiasta oli kokonaan toinen ja ettei kysymys heidän
suhteestaan seuramaailmaan siis ollut vielä ratkaistu. "Tietenkään
hovimaailma ei ota häntä vastaan", ajatteli Vronski, "mutta
läheisimpien ihmisten täytynee toki ymmärtää asia oikealta kannalta."
Ihminen voi istua tuntikausia jalat ristissä allaan tietäessään,
ettei mikään estä muuttamasta asentoa; mutta jos hän tietää, että on
pakko istua niin, hän saa kouristuksia, jalat alkavat vavahdella ja
painua siihen suuntaan, mihin ne tekisi mieli ojentaa. Vronski joutui
kokemaan saman ilmiön seurapiirien suhteen. Vaikka hän sielunsa
sisimmässä tiesikin, että seurapiirimaailma oli heiltä suljettu, hän
kokeili, eikö se olisi aikojen saatossa muuttunut ja eikö se nyt
ottaisi heitä vastaan. Mutta hän sai hyvin pian huomata, että vaikka
tämä maailman olikin avoinna hänelle, se oli Annalta suljettu. Samat
kädet, jotka kuin kissa ja hiiri -- leikissä kohotettiin portiksi
hänelle, laskeutuivat sulkemaan tien Annalta.
Ensimmäinen Vronskin tapaamista pietarilaisen seuramaailman daameista
oli hänen serkkunsa, ruhtinatar Betsy.
-- No, vihdoinkin! huudahti ruhtinatar iloisena tavatessaan hänet.
-- Kuinka Anna voi? Kuinka hauskaa! Missä te asutte? Voi kuvitella,
miten kauhealta meidän Pietarimme tuntuu teidän ihanan matkanne
jälkeen. Kuherruskuukausi Roomassa! Voin kuvitella teidän onneanne!
Kuinka on avioeron laita? Joko kaikki on valmista?
Vronski huomasi, että Betsyn ihastus laimeni, kun hän kuuli, ettei
eroa vielä ollut hankittu.
-- Minua tullaan kivittämään, minä tiedän sen, sanoi Betsy, -- mutta
minä tulen Annan luo, ehdottomasti tulen. Ette varmaankaan viivy
täällä kauan?
Ja hän tuli tosiaankin jo sinä päivänä Annan luo, mutta suhtautui
tähän toisin kuin ennen. Hän näytti ylpeilevän rohkeudestaan ja
toivovan, että Anna ymmärtäisi uskollisen ystävänsä arvon. Hän
viipyi vain kymmenisen minuuttia, kertoi seurapiiriuutisia ja sanoi
lähtiessään:
-- Te ette sanonut minulle, koska hankitte eron. Minä itse olen ehkä
uhkarohkea, mutta luulenpa, että muu seuramaailma tulee pysyttelemään
teistä kaukana niin kauan kuin ette ole naimisissa. Ja sehän käy
niin helposti nykyään. Ça se fait[13]. Te lähdette siis perjantaina?
Ikävä, ettemme enää tapaa.
Betsyn käytöksestä Vronski olisi voinut ymmärtää, mitä hänen
tuli odottaa seuramaailmalta, mutta hän teki vielä kokeen omien
sukulaistensa keskuudessa. Äitiinsä hän ei luottanut. Hän tiesi, että
äiti, joka oli niin ihaillut Annaa heidän tuttavuutensa alkuaikana,
vihasi nyt sielunsa pohjasta tuota naista, jota hän piti syynä
poikansa uran katkeamiseen. Mutta Vronski pani toivonsa Varjaan,
veljensä vaimoon. Hän ei ainakaan -- niin Vronski arveli -- heittäisi
kiveä, vaan tulisi mutkattomasti ja päättäväisesti Annan luo ja
kutsuisi tämän kotiinsa.
Toisena päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni hänen luokseen ja
tavattuaan kälynsä yksin kotona kertoi heti hänelle toivomuksensa.
-- Sinä tiedät, Aleksei, sanoi Varja kuultuaan Vronskin asian, --
kuinka minä pidän sinusta ja miten valmis minä olen tekemään kaikkeni
sinun hyväksesi; mutta minä olen tiennyt, etten voi olla sinulle
ja Anna Arkadjevnalle hyödyksi, ja siksi olen ollut vaiti tässä
asiassa, hän sanoi lausuen erityisen huolellisesti Annan nimen. --
Sinun ei pidä luulla, että minä tuomitsen. En koskaan; minä olisin
kenties tehnyt samoin hänen sijassaan. Minä en mene enkä voi mennä
yksityiskohtiin, puhui hän vilkaisten arasti lankonsa synkkiin
kasvoihin. -- Mutta asioista täytyy puhua niiden omalla nimellä. Sinä
tahdot, että minä menisin hänen luokseen, avaisin hänelle kotini ja
koettaisin siten saada hänet entiseen maineeseensa seurapiireissä.
Mutta etkö ymmärrä, että minä en voi tehdä sitä. Minulla on
itselläni tyttäriä, ja minun itsenikin täytyy mieheni vuoksi ottaa
osaa seuraelämään. Jos minä tulisinkin Anna Arkadjevnan luo, hän
ymmärtäisi itse, etten voi kutsua häntä luokseni tai vierailu
pitäisi ainakin järjestää niin, ettei hän tapaisi täällä tavallisia
sovinnaisia ihmisiä; ja sehän loukkaisi häntä. Minä en voi nostaa
häntä...
-- Minun mielestäni hän ei ole enemmän langennut kuin ne sadat
naiset, joille teidän kotinne on avoinna! Vronski keskeytti hänet
vielä synkempänä. Todettuaan kälynsä päätöksen järkähtämättömäksi hän
nousi enempää puhumatta.
-- Aleksei, älä ole minulle vihainen. Koeta nyt ymmärtää, ettei syy
ole minun, puolustautui Varja katsoen häneen arasti hymyillen.
-- Minä en ole vihainen, sanoi Vronski yhä synkkänä, -- mutta tämä
asia on minulle kaksinverroin ikävä. Ikävä senkin vuoksi, että
se repii rikki ystävyytemme. Tai jollei revi rikki, niin ainakin
heikentää sitä. Ymmärräthän, että tämä vaikuttaa minunkin suhteeseeni
sinuun.
Näin sanottuaan hän lähti.
Vronski huomasi, ettei kannattanut yrittääkään enempää ja että nämä
muutamat päivät Pietarissa oli vietettävä kuin jossain vieraassa
kaupungissa, vältellen tarkasti yhteydenpitoa entisen seuramaailman
kanssa, jottei joutuisi alttiiksi ikävyyksille ja loukkauksille,
jotka niin kiusasivat häntä. Erityisen vaikeaksi hänen asemansa
Pietarissa teki se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh ja hänen
nimensä tuntuivat olevan vastassa kaikkialla. Kaikissa keskusteluissa
tuli esiin hänen nimensä, ja minnekään ei voinut mennä tapaamatta
häntä. Ainakin Vronskista tuntui siltä, niin kuin ihmisestä, jonka
sormi on kipeä, tuntuu kuin hän aina satuttaisi kipeän sormensa joka
paikkaan.
Oleskelu Pietarissa kävi Vronskille vaikeaksi vielä senkin vuoksi,
että hän huomasi Annan olevan uuden ja käsittämättömän mielialan
vallassa. Väliin Anna oli kuin rakastunut häneen, väliin taas
kylmäkiskoinen, hermostunut ja umpimielinen. Jokin asia vaivasi
häntä, hän salasi jotain Vronskilta eikä näyttänyt huomaavankaan
niitä loukkauksia, jotka myrkyttivät Vronskin elämää ja joiden
olisi pitänyt Annan tapaiselle herkälle ihmiselle olla erityisen
kiusallisia.