XXVII

Opettajan mentyä seurasi isän tunti. Isän viipyessä Serjozha

istuutui pöydän ääreen, leikitteli kynäveitsellään ja mietti. Hänen

mielipuuhiaan oli etsiskellä äitiä kävelyn aikana. Hän ei uskonut

kuolemaan yleensä eikä varsinkaan äitinsä kuolemaan, vaikka Lidia

Ivanovna oli siitä puhunut ja isäkin oli sanonut samaa; ja sen vuoksi

hän etsi aina kävelemässä ollessaan äitiään vielä senkin jälkeen, kun

hänelle oli kerrottu, että äiti oli kuollut. Jokainen täyteläisempi,

siro ja tummatukkainen nainen oli hänen äitinsä. Aina kun hän näki

sellaisen naisen, hänen rinnassaan nousi niin voimakas hellyyden

tunne, että hänen hengityksensä salpautui ja kyyneleet kihosivat

silmiin. Ja hän odotti naisen aivan pian tulevan hänen luokseen ja

nostavan harsonsa kasvoiltaan. Hän näkisi äitinsä kasvot ja hymyn,

äiti syleilisi häntä ja hän tuntisi tämän vaatteiden tuoksun ja

käden hellän hyväilyn ja itkisi onnesta niin kuin sinä iltana,

jolloin hän oli paneutunut pitkälleen äitinsä jalkoihin ja äiti

oli kutitellut häntä ja hän oli nauranut ja ollut purevinaan tämän

valkeaa, monisormuksista kättä. Kun hän oli sitten sattumalta saanut

kuulla entiseltä hoitajaltaan, ettei äiti ollutkaan kuollut, ja kun

isä ja Lidia Ivanovna olivat selittäneet, että hänelle, Serjozhalle,

äiti oli kuollut, koska oli ollut paha -- mitä Serjozha ei mitenkään

voinut ymmärtää, sillä rakasti äitiään --, hän jatkoi samaa äitinsä

etsiskelyä eikä lakannut odottamasta tätä. Tänään oli Kesäpuistossa

ollut eräs siniharsoinen nainen, jota hän oli vavahtelevin sydämin

seurannut, kun tämä oli yksin lähestynyt häntä käytävää pitkin. Se

nainen ei ollut tullut heidän luokseen saakka, vaan kääntynyt ja

kadonnut jonnekin. Tänään Serjozha oli voimakkaammin kuin koskaan

tuntenut rinnassaan rakkauden sykkeen äitiään kohtaan; ja nyt,

odottaessaan isän tuloa ja tuijottaessaan kirkkain silmin eteensä,

hän oli niin vaipunut ajattelemaan äitiään, ettei huomannut

leikelleensä koko pöydän kulman naarmuja täyteen.

-- Isänne tulee, Vasili Lukitshin ääni herätti hänet.

Serjozha hypähti pystyyn, meni isänsä luo ja suudeltuaan häntä

kädelle katsahti häneen tarkkaavaisena, hakien hänen kasvoiltaan ilon

merkkejä Aleksander Nevskin johdosta.

-- Oliko kävelyllä hauskaa? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh istuutuen

nojatuoliinsa, vetäen eteensä Vanhan testamentin ja avaten sen.

Huolimatta siitä, että hän oli usein sanonut Serjozhalle, että

jokaisen kristityn täytyi tarkasti tuntea pyhät kirjoitukset, piti

hänen itsensä Vanhan testamentin asioissa usein turvautua kirjaan, ja

Serjozha näki sen.

-- Oli, oli hyvin hauskaa, isä, sanoi Serjozha istuutuen. -- Minäpä

näin Nadenkan. Nadenka oli Lidia Ivanovnan kasvatti ja veljentytär.

-- Hän sanoi minulle, että te saitte uuden tähden. Oletteko iloinen,

isä?

-- Ensinnäkin, älä keinuttele tuolia, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

-- Ja toiseksi vain työ jotain merkitsee eikä palkinto. Minä

toivoisin, että ymmärtäisit sen. Jos työskentelet ja luet sitä

varten, että saisit palkinnon, tuntuu työ sinusta vaikealta; mutta

kun rakastat työtä, jota teet, puhui Aleksei Aleksandrovitsh

muistellen, kuinka hän itsekin oli saanut velvollisuudentunteestaan

tukea tämän aamuisessa ikävässä työssä, kun oli pitänyt

allekirjoittaa satakahdeksankymmentä paperia, -- saat siitä parhaan

palkinnon.

Hellyyden ja ilon välke oli sammunut Serjozhan silmistä, ja hän

katsoi alas karttaen isänsä katsetta. Sillä tavoinhan isä aina

kohteli häntä, ja Serjozha oli jo oppinut mukautumaan tuohon sävyyn.

Isä puhui hänelle -- niin Serjozhasta tuntui -- kuin jollekin

toiselle, kuvittelemalleen pojalle, sellaiselle, jollaisia on

kaikenlaisissa kirjoissa, mutta jollainen ei Serjozha vähääkään

ollut. Mutta isänsä seurassa Serjozha koetti aina tekeytyä

sellaiseksi kuvakirjapojaksi.

-- Minä toivon, että sinä ymmärrät sen! sanoi isä.

-- Kyllä, isä, vastasi Serjozha teeskennellen olevansa Aleksei

Aleksandrovitshin kuvittelema poika.

Hänen oli ollut opittava ulkoa muutamia raamatunlauseita ja

kerrattava Vanhan testamentin alkua. Raamatunlauseet Serjozha

osasi jotakuinkin, mutta juuri hänen lausuessaan niitä hänen

silmänsä osuivat isän otsaluuhun, joka teki niin jyrkän taitteen

ohimoihin päin, että hän sekosi sanoissaan ja liitti yhden lauseen

lopun samalla sanalla alkavan toisen lauseen alkuun. Aleksei

Aleksandrovitsh näki selvästi, ettei Serjozha ymmärtänyt mitä puhui,

ja se hermostutti häntä.

Hän rypisti kulmiaan ja alkoi selittää sitä, minkä Serjozha oli jo

monet kerrat kuullut, mutta ei ollut saanut pysymään muistissaan,

koska ymmärsi sen liian selvästi, jotain samantapaista kuin että

"yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Serjozha katsahti pelästyneenä isäänsä

ja ajatteli vain, pakottaako isä nyt, kuten joskus ennen, hänet

toistamaan sanansa. Ja tuo ajatus säikäytti hänet niin, ettei

hän ymmärtänyt enää mitään. Mutta isä ei pannut toistamaan, vaan

siirtyi Vanhan testamentin läksyyn. Serjozha kertoi hyvin itse

tapahtumat, mutta kun hänen piti selittää, mitä nuo tapahtumat

vertauskuvallisesti merkitsevät, hän ei tiennyt mitään, vaikka häntä

oli jo kerran rangaistu tästä läksystä. Hän ei osannut kertoa mitään

vaan kiemurteli, viilteli pöytää ja keikutti tuoliaan. Läksykohta

koski ennen vedenpaisumusta eläneitä patriarkkoja. Hän muisti

heistä vain Eenokin, joka oli otettu elävänä taivaaseen. Ennen hän

oli tiennyt toistenkin nimet, mutta nyt hän ei ollenkaan muistanut

niitä, ennen kaikkea sen vuoksi, että Eenok oli hänen mielihenkilönsä

Vanhassa testamentissa ja Eenokin ottamiseen elävänä taivaaseen

liittyi hänen mielessään kokonainen ajatussarja, jota hän nytkin

vajosi miettimään katsoessaan pysähtynein silmin isän kellonperiin ja

puoleksi kiinni olevaan liivinnappiin.

Kuolemaan, josta hänelle niin usein puhuttiin, Serjozha ei uskonut

ollenkaan. Hän ei uskonut sitä, että hänen rakastamansa ihmiset

voisivat kuolla, eikä varsinkaan sitä, että hän itse kuolisi. Se oli

hänestä aivan mahdotonta ja käsittämätöntä. Hänelle oli sanottu, että

kaikki kuolevat; hän oli kysellyt sellaisiltakin ihmisiltä, joihin

hän luotti, ja hekin olivat vakuuttaneet samaa: vanha hoitajakin

oli niin sanonut, joskin vastahakoisesti. Mutta Eenokhan ei ollut

kuollut, siis eivät kaikki kuolleet. "Ja miksi muutkin eivät voisi

ansaita Jumalalta sitä, että Hän ottaisi heidät elävänä taivaaseen?"

ajatteli Serjozha. Pahat, toisin sanoen ne, joista Serjozha ei

pitänyt, ne saivat kuolla, mutta hyvät voisivat kaikki päästä sinne

niin kuin Eenok.

-- No, mitkä ovat patriarkkojen nimet?

-- Eenok, Eenok...

-- Senhän sinä jo mainitsit. Huonosti, Serjozha, hyvin huonosti sinä

osaat. Jollet sinä halua oppia sitä, mikä on kaikkein tärkeintä

kristitylle, sanoi isä nousten nojatuolistaan, -- niin mikä sinua

sitten voisi kiinnostaa? Minä olen tyytymätön sinuun, ja Pjotr

Ignatjevitsh -- se oli opettajan nimi -- on myös tyytymätön... Minun

täytyy rangaista sinua...

Isä ja opettaja olivat kumpikin tyytymättömiä Serjozhaan ja hän

oppi tosiaan läksynsä sangen huonosti. Silti ei suinkaan voinut

sanoa, että hän olisi ollut lahjaton poika. Päinvastoin, hän oli

paljon lahjakkaampi kuin ne pojat, jotka opettaja asetti Serjozhalle

esikuviksi. Isän kannalta katsoen häneltä puuttui halua oppia sitä,

mitä hänelle opetettiin. Mutta oikeastaan hän ei voinut opiskella

sitä. Ei voinut siksi, että hänen sielussaan oli muita, hänestä

tärkeämmiltä tuntuvia vaatimuksia kuin ne, joita isä ja opettaja

esittivät. Ensinmainitut olivat ristiriidassa jälkimmäisten kanssa,

ja siksi hän kamppaili kasvattajiaan vastaan.

Hän oli yhdeksänvuotias, lapsi vielä. Silti hän tunsi oman sielunsa,

se oli hänelle kallis, hän vartioi ja suojeli sitä kuten silmäluomi

suojelee silmää eikä päästänyt sinne ketään ilman rakkauden avainta.

Hänen kasvattajansa valittivat, ettei hän halunnut oppia, ja

kuitenkin hänen sielunsa oli täynnä tiedonjanoa. Hän haki oppia

Kapitonitshilta, hoitajamummolta, Nadenkalta ja Vasili Lukitshilta,

mutta ei opettajiltaan. Vesi, jota isä ja opettaja odottivat

myllyynsä, oli jo kauan sitten tihkunut pois ja teki työtään muualla.

Isä rankaisi Serjozhaa siten, ettei päästänyt häntä Nadenkan, Lidia

Ivanovnan veljentyttären luo. Mutta rangaistus koituikin Serjozhan

onneksi. Vasili Lukitsh sattui olemaan hyvällä tuulella ja näytti

hänelle, miten tuulimyllyjä tehdään. Koko ilta kului häneltä myllyjen

teossa ja mietiskellessä, miten voisi tehdä sellaisen myllyn, jossa

voisi pyöriä: tarttua tai sitoa itsensä siipiin ja pyöriä niiden

mukana. Äitiään Serjozha ei ajatellut koko iltana, mutta mentyään

vuoteeseen hän äkkiä muisti tämän ja rukoili omin sanoin, että äiti

huomenna, hänen syntymäpäivänään, lakkaisi piilottelemasta ja tulisi

hänen luokseen.

-- Vasili Lukitsh, tiedättekö mitä minä muuta rukoilin kuin mitä

rukouksissa on?

-- Että oppisitte paremmin läksynne.

-- Ei.

-- Jotain leikkikalua.

-- Ei. Ette arvaa. Jotain hyvin hauskaa, mutta en sano mitä. Kun se

tapahtuu, niin sanon. Joko arvasitte?

-- En, en minä arvaa. Sanokaa, pyysi Vasili Lukitsh hymyillen, mitä

hänelle sattui harvoin. -- No, käykäähän pitkäksenne, minä sammutan

kynttilän.

-- Ilman kynttilää minä näen vielä paremmin sen, mitä rukoilin. Nyt,

nyt olin vähällä sanoa! sanoi Serjozha helähtäen iloiseen nauruun.

Kun kynttilä oli viety pois, Serjozha tunsi äitinsä olevan luonaan.

Äiti seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hyväili häntä hellällä

katseellaan. Mutta yhtäkkiä tuli tuulimyllyjä, kynäveitsi, kaikki

meni sekaisin, ja hän vaipui uneen.